Kaikki hyvin

Seulassa oli tosiaan kaikki hyvin. Ultrassa kätilö katsoi rakenteet läpi paljon tarkemmin, kuin edellisissä raskauksissa ja niskaturvotukseksi saatiin 1,8 mm eli täysin normaali.

Kuten kerroin, seerumiseulan tulokset olivat jostain syystä livahtaneet OmaKantaan jo ennen nt-ultraa ja osasin niiden perusteella sanoa, ettei seula ainakaan niiden takia tule hälyttämään. HCG-beeta-arvo oli matalanpuoleinen (0,45 MoM), kuten molemmissa aiemmissakin raskauksissa ja MoM-korjattu arvo oli melko samansuuruinen, kuin Tiitiäistä odottaessani. Haitulaa odottaessahan se oli todella reippaasti matalampi (0,23 MoM). PAPP-A:n arvo sen sijaan oli noille viikoille korkea(hko?) ja MoM-korjattu arvo olikin 1,5. 

Tämän raskauden lopulliset riskiluvut olivat yllättäen pienemmät, kuin edes Tiitiäistä odottaessani, vaikka pelkkä ikäriski oli noussut huimasti tuolloisesta 1:481:sta tämänkertaiseen 1:169:ään. Haitulaa odottessani ikäriskini oli 1:291. Toisin sanoen yhdistelmäseulan osalta jännitys loppui helpotuksen huokaisuun.

Nyt onkin sitten mietittävänä, teetämmekö yksityisellä laajan nipt-tutkimuksen joka tapauksessa. Sinänsä se tuntuu typerältä, mutta samaan aikaan tuntuisi yhtä typerältä olla tekemättä, vaikka tiedänkin, ettei sen tulos lopulta voisi taata tervettä lasta.

No, tässä on vielä aikaa miettiä. Nt-ultran perusteella laskettua aikaa aikaistettiin syyskuun 24. päivälle, mikä harmittaa töiden takia. Raskaus ei ensinnäkään ole ovulaation ajankohdan takia voinut alkaa niin varhain, että tuo laskettu aika olisi mahdollinen. Jokaisen päivän palkka tulee tässä tapauksessa tarpeeseen, kun olen ylipäätään palaamassa töihin vast kesäkuun alussa, joten aion kyllä neuvolassa yrittää vielä saada puljattua lasketun ajan takaisin entiseen ajankohtaan (olikohan se 25. vai 26. syyskuuta...).

Täällä on siis kaikki hyvin. Myös kaikki muut mitatut arvot ovat olleet viitevälin sisällä ja vointi jatkuvaa jäätävää pahoinvointia lukuun ottamatta hyvä. Liikkeitä olen kuvitellut tunteneeni jo pari viikkoa, mutta noiden tuntemusten aiheuttaja lienee ihan yhtä todennäköisesti suolistoni, kuin Peikkulainen. Tiedän aiempien raskauksien perusteella, että suoliston liikkeet tuntuvat hyvin samalta, kuin sikiön liikkeet. Parhaiten sen tajuaa raskauden jälkeen, kun toistuvasti tuntee sikiön liikkeitä, vaikka tuolta seuruvilta löytyy enää vain suolisto. 

Nyt sitten odotetaan innolla niiden varmojen liikkeiden tuntemista ja jännityksellä sitä, missä istukka tällä kertaa sijaitsee. Toivoisin niin kovasti, että se löytäisi tiensä kohdun takaseinämään ja Peikkulainen osoittautuisi suhteellisen aktiiviseksi tapaukseksi - sen verran pahat traumat on jäänyt Haitulan raskaudesta ja pieneksi paljastuneesta syntymäkoosta.

Seulajännitystä

Enpä ole saanut hetkeen kirjoiteltua kuulumisia, vaikka kovasti olisi tehnyt mieli. Pahoinvointi vaivaa niin, että pidätän oksennusta käytännössä koko ajan. Pahoinvointi helpottaa lähinnä unien ajaksi ja valveilla aivan hetkittäin, mikä vie voimat aivan totaalisesti. Lisäksi tuntuu, etteivät lapset ole tehneet tänä vuonna muuta, kuin sairastaneet ja minä kärvistellyt heidän kanssaan neljän seinän sisällä, mikä entisestään pahentaa pahoinvointia ja väsymystä. Kaiken kukkuraksi harjoitussupistukset tuntuvat alkaneen jälleen varhain - ensimmäiset  varmat tunsin jo ainakin viikko sitten.

Nyt mennään jo raskausviikolla 12 ja huomenna on kauan odotettu nt-ultra. Ultra jännittää aivan vietävästä, vaikka kävimmekin yhdessä puoliskon kanssa toisessa varhaisultrassa kaksi viikkoa sitten ja siinä kaikki näytti olevan kunnossa. Pikku Peikkulaisemme vastasi tuolloin viikkoja 10+5 eli lääkäri sai hyvin saman mitan, kuin ensimmäisessä varhaisultrassa, jonka perusteella viikkoja olisi piyänyt olla 10+4. 

Peikkulainen hengaili ultran alkaessa täydellisessä sivuprofiiliasennossa, mutta lääkärin napatessa kuvan mittausta varten, aloitti pikkuinen jumppailun eikä mittaa saatu otettua ideaaliasennossa. Toisin sanoen tuo saatu mitta voi hieman heittää. Olihan se ihmeellistä nähdä, kuinka tuolloin vain reilun kahdeksan viikon ikäinen ihmisen alku näytti jo aivan ihmiseltä. Kaikki elinten aiheetkin ovat tuossa vaiheessa valmiina ja loppu raskaus onkin sitten lähinnä kasvua ja viilailua.

Harmittaa hieman, ettei lääkäri ehtinyt ottaa sivuprofiilikuvaa, josta olisi nähnyt myös niskaturvotuksen, mutta ainakaan silmämääräisesti ei näkynyt mitään hälyttävää. Silti huominen jännittää. Vielä enemmän jännittää seulan tulokset ja niiden odottelu.

Jostain syystä Maisaan kilahti tänään kaikkien muiden kemiallisen seulan tulosten ohella seerumiseulan PAPP-A- ja hCG-beeta-arvot! Koskaan aiemmin ne eivät ole tulleet minulle näkyviin ennen seulan tulosten valmistumista eikä mielestäni edes ole mitenkään perusteltavissa, että nuo seerumiseulan arvot julkaistaan odottajalle varsinkaan ennen nt-ultraa, jossa raskauden tarkka kesto varmistetaan.

Seerumiseulassa selvitettävien proteiinien (PAPP-A ja hCG-b) normaali pitoisuushan vaihtelee todella paljon raskaudesta toiseen, mutta myös raskauden päivän tarkkuudella määritetyn keston mukaan. Toisin sanoen, noita arvoja ei voi tulkita ilman tarkkaa tietoa raskauden kestosta, minkä lisäksi on mielestäni ylipäätään kyseenalaista julkaista odottajalle (ilman lausuntoa) sellaisia arvoja, joista ei anneta viiteväliä. Näin herätetään pahimmillaan vain valtavaa (ja useimmiten täysin turhaa) huolta. (Lisäksi nuo arvot mitataan nimenomaan osana seulaa - ei sen takia, että niiden perusteella voitaisiin päätellä varmaksi jotain muuta, vaikka matalien PAPP-A-arvojen toki tiedetäänkin korreloivan tiettyjen raskauden aikaisten odottajan ja/tai sikiön terveyteen liittyvien kohonneiden riskien kanssa.)

No, sen nyt osasin tuosta jo tulkita, että PAPP-A-arvoni ovat tällä kertaa mukavan korkeat ja hCG-betankin pitoisuus taitaa olla lähempänä keskimääräisiä lukemia, vaikka matalanpuoleinen se tälläkin kertaa taitaa olla. 

Huominen on onneksi ihan kohta, vaikka samalla se hirvittääkin. Pelottaa, onko ketään hengissä, mutta vielä enemmän se, että tästä alkaisi toisinto viime raskauden helvetistä. Toivon niin kovasti hyviä uutisia ja mahdollisuutta elää tätä raskautta päivä kerrallaan ilman ylimääräisiä murheita. 

Vakavaa pohdintaa

Siiiötutkimusyksikön kätilö soitti tiistaina, kuten oli luvannutkin. Juttelin hänen kanssaan hetken ja sovimme puhelinajan prinnöllisyyslääkärille seuraavalle päivälle. 

Kätilö varasi meille samalla rakenneultra-ajan sikiötutkimusyksikön lääkärille, koska Haitulan sydämessä todettiin syntymän jälkeen pieni reikä. Meillä on lähete sydämen kontrolliultraan kahden-kolmen vuoden iässä, joten silloin vasta selviää, onko reikä umpeutunut itsekseen. Sivuääniä sydämestä ei yksikään lääkäri kuullut syksyn 2020 jälkeen.

Sydämen (pienet) rakennepoikkamathan ovat suhteellisen yleisiä ja niiden taustalla on monesti geneettisiä tekijöitä, mistä seuraa, että tilastollisesti tarkstellen poikkeava löydös yhden lapsen sydämestä tarkoittaa hieman kohonnutta rakennepoikkeamariskiä myös muilla lapsilla. Näin ollen meidän rakenneultramme tekee sikiötutkimusyksikön lääkäri toukokuun alussa. (Haitulan poikkeamahan oli/on ylipäätään niin pieni, ettei sitä raskausaikana voisi edes huomata eikä sen pitäisi aiheutaa pienelle lapselle mitään akuuttia terveyshaittaa.)

Keskiviikkona juttelin perinnöllisyyslääkärin kanssa reilusti yli tunnin. Kävimme läpi edellisen raskauden sekä Haitulan syntymän jälkeen ilmenneitä asioita. Puhuimme myös keskenmenohiatoriastani. Kaiken tämän valossa meillä on nyt kolme isoa päätöstä mietittävänä. Lupasin soittaa lääkärille takaisin perjantaina, kun olemme puoliskon kanssa miettineet kaiken läpi ja nukkuneet parin yön yli.

Ensinnäisenä helpoin - nipt-tutkimus. Sen teettämistä olimme miettineet jo muutenkin. Nyt on kuitenkin tehtävä päätös siitä, teetämmekö "vain" julkisen tarjoaman suppean nipt:in (joka seuloo yhdostelmäseulan tavoin trisomiat 13, 18 ja 21) vai lähdemmekö taas teettämään laajemman tutkimuksen yksityisellä. Molempia emme teetä eli nyt tehdään päätös ja sen mukaan mennään sitten loppuun asti.

Päätös ei ole aivan helppo. Haitulan kromosomipoikkeaman takia trisomiariski tässä raskaudessa on hieman kohonnut. Itse olen ehkä mahdollista trisomiaa enemmän huolissani siitä, miten edellisen raskauden kokemukset ja konkretisoitunut kromosomipoikkeama vaikuttavat minuun henkisesti tässä raskaudessa. Samaan aikaan tiedän, ettei yksikään testi takaa kaiken olevan kunnossa. Silti tiedän, että tiettyjen kivien kääntäminen voi rauhoittaa mieltä ja valaa uskoa siihen, että kaikki on ja voi loppuun asti mennä hyvin. Pitää vain osata itse vetää raja siihen, mitkä ovat ne kivet, joiden kääntäminen on tarkoituksenmukaista ja riittävää.

Yksi geneettistä materiaalia analysoiviin testeihin liittyvä ongelma on tuon hyvin yksilöivän ja henkilökohtaisen tiedon käsittely. Ainakin HUS-alueella ihan tuon suppeankin testin analyysi on ulkoisettu ja vieläpä ymmärtääkseni Suomen rajojen ulkopuolelle (joku viisaampi korjatkoon, jos olen väärässä!). Testin teettäessä sitoutuu samalla niihin ehtoihin, jotka analyysin tuottava yritys näytteiden käsittelylle tarjoaa. Syntymättömän lapsen geneettistä materiaalia äidin verestä analysoitaessa on hyvä huomata, että näyte sisältää informaation paitsi sikiön myös tämän äidin ja osittain isänkin perimästä!

En itse lähtisi tekemään yhtäkään perimän analysointiin perustuvaa testiä ilman painavaa syytä. Nyt kysymys kuuluukin, onko meillä tarpeeksi painavaa syytä edes tuolle suppeammalle nipt:lle vai olisiko syytä odottaa aikakin yhdistelmäseulan tulokset. Toki yhdistelmäseulan osumistarkkuus ei yllä tutkittavien trisomioiden osalta läheskään nipt:n tasolle.

Tämän lisäksi meillä on kaksi muutakin asiaa mietittävänä. Haitulalle voitaisiin tässä vaiheessa teettää molekyylikaryotyypitys, jossa tutkittaisiin hänen kromosominsa aiempaa tarkemmin. Nythän hänen kromosominsa on tutkittu vain mikroskoopilla, jolloin voidaan havaita "vain" poikkeamat kromosomien määrässä sekä kaikkein suurimmat rakennepoikkeamat. Molekyylikaryotyypityksessä selviäisi myös kromosomien pienemmät rakennepoikkeamat.

Ajattelimme sen osalta kysyä huomenna lääkärin mielipidettä siihen, josko tuon testin voisi tarvittaessa tehdä vasta, kun Haitulan sydän on kontrolloitu ja käyty endokrinologisissa tutkimuksissa (mikäli endokrinologisille tutkimuksille ylipäätään on tarve vielä noin kolmen vuoden iässä, jolloin noita tutkimuksia tehdään, mikäli saavutuskasvua ei tapahdu ennen sitä). Se olennainen kysymys siis on, kuinka todennäköisesti siitä olisi jotain merkittävää hyötyä, mikäli molekyylikaryotyypitys tehtäisiin jo nyt tai toisaalta kuinka todennäköisesti siitä voisi aiheutua haittaa, jos se tehdään vasta vuoden-parin päästä ja sieltä sitten tehdäänkin joku löydös. Tähän saanemme arvion huomenna. Ja voihan olla niinkin, ettei tuolloin noin kolmen vuoden iässä näytä enää olevan lainkaan syytä molekyylikaryotyypitykselle.

Vaikka sen kummempaa selittävää ei kromosomeista lopulta löytyisi, niin molekyylikaryotyypotyksissä saattaa selvitä ainakin jotain pieniä poikkeamia, joista osa on sellaisia, joiden kliinistä merkitystä ei tunneta, minkä lisäksi saattaa löytyä poikkeamia, joiden tiedetään nostavan tiettyjä riskejä. Pitää siis punnita tarkkaan se, haluaako noista mahdollisista riskeistä tietää. Ja se ei ole ihan helppo asia ratkottavaksi!

Jos jotain löytyisi, niin parhaimmillaanhan se voisi olla jotain, jonka/jonka aiheuttamien haittojen realisoituminen voidaan käytännössä kokonaan ehkäistä. Valtaosa mahdollisista löydöksistä taitaa kuitenkin olla sellaisia, joiden toteutumisriskiä ei voida kokonaan torpata - tai välttämättä lainkaan. Lisääkö siis tieto tuskaa vai tekeekö se autuaaksi?

Näiden lisäksi myös meidän vanhempien kromosomien tutkimista ehdotettiin. Tähän syynä kokemani kolme keskenmenoa sekä Haitulan poikkeamat (kromosomien, sydämen rakenteen sekä kasvun osalta. Myös mahdollisesti laahaava, mutta vielä normaalin rajoihin solahtava puheenkehitys painaa tämän tutkimuksen tarjoamisessa meille).

Puolisko totesi heti, että hän ei halua omiaan selvitettävän. Minä siis olin jutellut perinnöllisyyslääkärin kanssa ja kävin sitten kaiken käymämme läpi puoliskon kanssa. Todennäköisestihän kromosomeistamme ei löydy mitään poikkeavaa, mutta jos löytyisi,  niin sillä olisi suuri merkitys tämän raskauden saurannan näkökulmasta.

Pitää vielä lysyä lääkäriltä, onko minun kormosomien tarkastelusta suurtakaan hyötyä, jos puoliskon omia ei katsota? Kuinka suuret hyödyt analyysistä ylipäätään lopulta voisi edes olla? (Tästä jo juttelinkin jonkin verran lääkärin kanssa.) Entä voisiko tätäkin asiaa miettiä uudestaan siinä vaiheessa, kun Haitulan tilanne on kontrolloitu? Tai jos nykyisessä raskaudessa (tai lapsillamme) ilmenee jotain (uutta) poikkeavaa?

Vielä on yksi yö, jonka yli asiaa miettiä. Aamulla pitäisi olla päätökset viimeisiä tarkentavia kysymyksiä vaille valmiit.

 

Ensimmäinen neuvola

Huomenna saamme tietää, mitä ylimääräisiä seuloja meille tarjotaan. Soitin vihdoin viime viikon alussa neuvolasta saamieni ohjeiden mukaisesti Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön. Kätilö kyseli edellisestä raskaudesta ja mikä ihaninta, kuunteli rauhassa ja vastaili siten, että itselle tuli todella tervetullut ja kaikin puolin hyvä sekä ymmärretty olo. 

Tänään sikiötutkimusyksikössä on kätilöiden ja lääkäreiden suunnittelukokous (en muista, millä nimellä kätilö sitä kutsui), jossa he käyvät läpi kaikki uudet tapaukset, mukaan lukien omamme, ja miettivät, mitä tutkimuksia kenellekin tarjotaan. Meille päätöksestä soitetaan sitten huomenna. 

Tuntui ihanalta saada tietää täsmällisesti heti tuolloin, milloin he tulevat olemaan meihin yhteydessä. Näissä asioissa odottaminen on hirveää, vaikka nyt ei odotetakaan mitään tuloksia puhumattakaan siitä, että odotettaisiin tuloksia jostain, mistä tiedetään, että on kohonnut riski huonoille uutisille. Odotamme kuitenkin tietoa siitä, mitä ylimääräistä seurantaa meille tässä raskaudessa tarjotaan ja se on tietenkin todella olennainen tieto siltä kannalta, että osaisin sitten itse olla edes hieman rauhallisemmalla mielellä.

Paitsi, että riskit ovat tässä raskaudessa keskivertoa korkeammat, niin lisäksi minä tiedän turhankin hyvin, että ne ovat asioita, jotka todella voivat konkretisoitua omalla kohdalla. Tiedän myös valitettavan hyvin sen, miltä se kaikki omalle kohdalle osuessa tuntuu. Uskon, että tarkemman seurannan ja sen aikataulun tietämisen avulla minulla on ihan hyvä mahdollisuus uskaltaa luottaa siihen, että kaikki on hyvin.

Viime viikolla oli myös ensimmäinen neuvola. Omalle hoitajallemme ei saanut aikaa, joten kävin toisella hoitajalla, mikä oli loppupeleissä itse asiassa varmasti paras ratkaisu. On ihan eri asia kertoa omista tuntemuksista ja ajatuksista henkilölle, joka ei ole ollut millään tavalla mukana itse taipalella, johon tuo kaikki liittyy. Sitä niin helposti olettaa, että mukana kulkenut henkilö muistaa tiettyjä asioita tai tietää, miltä minusta on milläkin hetkellä tuntunut. Nyt käytiin koko edellinen raskaus läpi tietyllä tavalla puhtaalta pöydältä.

Käynti teki todella hyvää ja sain myös vihdoin lähetteen neuvolapsykologille, joka kanssa pääsen juttelemaan noista Haitulan raskauteen liittyneistä lukuisista asioista, jotka edelleen (ja varmasti lopun elämääni) pyörivät mielessäni. Jonoa on paljon, joten juttelemaan päässen joidenkin kuukausien päästä, mutta se kuulosti omasta mielestäni oikein sopivalta, koska mitään akuuttia tarvetta ei tällä hetkellä ole ja oletan, että nämä asiat alkavat pyöriä mielessä enemmän nimenomaan raskauden edetessä puolenvälin toiselle puolen, jolloin myös valtaosa kohonneista riskeistä yleensä konkretisoituu.

Seuraava neuvolakäynti varattiin samalle viikolle Tiitiäisen 4-vuotisneuvolan kanssa. Tuotakaan käyntiä emme saaneet omalle hoitajallemme, mutta olen itse asiassa iloinen päästessäni vielä toisen kerran tuon saman hoitajan vastaanotolle. Siitä eteenpäin käynnit ovat sitten meidät jo yli neljän vuoden takaa tuntevalla hoitajalla.

Varasin tänään ajan myös toiseen varhaisultraan ensi viikon perjantaille (rv 10+4), jotta puoliskokin pääsisi näkemään sikiön (kyllä, tuolloin se on jo sikiö eli aivan ihmisen näköinen kaikkine elimien aiheineen). Tai no, rehellisyyden nimissä, varsin ultran tietenkin siksi, että ajatus mahdollisesti kuolleesta sikiöstä sisälläni tuntuu niin ykitsepääsemättömän kamalalta. 

Mutta kyllä tuossa painoi myös ajatus siitä, että puoliskokin pääsisi näkemään pienen ihmeemme. Olisihan se ihana, että lapsetkin pääsisivät mukaan, mutta se ei ole koronatilanteen takia edelleenkään mahdollista. Haitulaa odottaessamme kävimme kolmisin ultrassa raskausviikon 11 alussa enkä ikinä unohda sitä, kuinka ihmeissään Tiitiäinen oli, kun ruudulla näkyi ihan oikea vauva. Sen jälkeen hän aika lailla aina otti Haitulan huomioon suunnitelmissaan ja leikeissään. ❤

Tällä kolmannellamme ei muuten ole vieläkään työnimeä! Kaksi ideaa meillä on ollut, mutta eivät ne yllä Tiitiäisen ja Haitulan tasolle, joten pakko on yrittää keksiä vielä joku parempi. Saa nähdä, mihin päädytään.

Piinaava pahoinvointi

Olo on ollut nyt noin viikon verran aivan kaamea. Siis AIVAN KAAMEA! Minulla on ollut pahoinvointia molemmissa onnistuneissa raskauksissa, mutta en kyllä muistanut, että se voi olla näin totaalisen kokonaisvaltaista.

Minulla on myös sellainen kutina, ettei pahoinvointi missään vaiheessa Haitulan raskautta yltynyt tällaiseksi. Tiitiäisen raskaudessa taidettiin kuitenkin liikkua aika samoilla vesillä, kuin nyt. Oksennusta pidätellessä ja pönttöä halaillessa on palannut hyvin mieleen ne hetket kesken työpäivän, kun on ollut pakko mennä vedet silmissä hetkeksi toisaalle tai kun olen puklannut heti työpaikalta ulos päästyäni.

Niin kovasti toivon, että tämä olo helpottaisi pian - tämä kun vaikuttaa aivan kaikkeen. Nyt viikonloppuna ei ole mennyt oikein mikään alas, mutta mahahapot ovat kyllä tulleet säännöllisesti ylös. En ole jaksanut muuta, kuin maata ja nukkua. Syömisen ajattelukin saa voimaan pahoin. Eilen pääsin sentään aurinkoiseen keliin hiihtämään, mikä kohensi oloani hetkeksi.

Kehnoon olooni ei varmasti ole ainakaan auttanut se, että olen ollut viimeisen reilun viikon neljän seinän sisällä kahden sairaan lapsen kanssa. Ainoat hetket, kun olo on ollut hyvä, on ollut kolmet tanssitreenit ja tuo eilinen hiihtolenkki.  Kotona ollessa tuntuu olevan mahdotonta paeta pahoinvointia ja etovan olon tunnetta minnekään.

Tiedän edellisten raskauksien kokemuksen perusteella, että pahoinvointiin ei auta kohdallani mikään. Sen pitää kuitenkin edes jokseenkin siedettävänä se, että syön, juon ja nukun tarpeeksi. Kaikkein parhaiten siihen auttaisi kuitenkin sellainen intensiivinen puuha, joka vie huomion pahoinvoinnista toisaalle.

Voi kun lapset paranisivat ja päästäisiin kiinni edes tavalliseen arkeen. Ehkä se helpottaisi oloa edes hieman.

Läpättävä sydän ❤

"Äiti, miksi täällä vauvanhoitovihkon välissä on Haitulan kuva?" kuului Tiitiäisen kysymys aamulla ollessani kylpyhuoneessa hammaspesulla. En heti ymmärtänyt, mitä lapsi tarkoitti. Se selvisi kuitenkin tuota pikaa hänen kiikutettuaan eilen varhaisultrasta saamani äitiyskortin minule ja osoitettuaan mukaan saamaani kuvaa. 

Lasten tarkkanäköisyys ja muisti lyövät minut edelleen säännöllisesti ällikällä. Tiitiäinen on tosiaan nähnyt Haitulan varhaisultrakuvan (ja muita ultrakuvia) useita kertoja Haitulaa odottaessamme. En vain olisi ikinä uskonut, että hän voi muistaa kuvat ja niiden merkityksen! Vauvanhoitovihko-sanan lapsi keksi aivan itse. Kyllähän tuo kortin kansi näyttää vauvan hoitoon liittyvältä.

Varhaisultra oli tosiaan eilen aamulla lapsettomuusklinikalla. En ollut saanut nukuttua edellisenä yönä juurikaan ja olo oli aamulla aivan kaamea. Pahoinvointi on vaivannut nyt jo hyvän aikaa ja olo on pääsääntöisesti muutenkin kamala, mutta väsymys lisää siihen vielä ihan uuden tason.

Unta haittasi valtava jännitys, joka johtui ehkä eniten siitä, että olin aivan varma raskauden olevan kohdunulkoinen. Kuten viimeksi kirjoitinkin, minua on vaivannut toispuoleiset alavatsakivut. Ne ovat voimistuneet koko ajan ja pahimmillaan ne haittaavat unta. Kipu on pistävä ja viiltävä ja se korostuu etenkin makuasennossa oikealla kyljellä ollessani.

Aluksi ajattelin kivun olevan ihan sitä samaa jomotusta, jota keltarauhanen on minulle aina ovulaation jälkeen ja raskuaksien alettua aiheuttanut. Ei kipu ole kuitenkaan koskaan tällaiseksi yltynyt. Minua oli tämän takia alkanut harmittaa, etten kuitenkin mennyt ultraan jo vajaa viikko sitten. Päädyin kuitenkin lopulta sille kannalle, että parempi kuitenkin "vasta" nyt, niin olin ehtinyt varautua mahdolliseen uutiseen kohdunulkoisesta, mikä ei olisi ollut tilanne viime viikolla, kun kivut eivät olleet vielä herättäneet niin suurta huolta.

Odottaessani pääsyä lääkärille, hakkasi sydämeni rinnasta ulos sellaisella voimalla, että olin varma pyörtyväni. Olin miettinyt mielessäni läpi kaikki mahdolliseksi kuvittelemani vaihtoehdot sekä todennäköiset reaktioni niihin.

Lääkäri kysyi alukuun ovulaatioplussan ja -tuntemusten ajankohdan ja laski siitä, että viikkoja olisi pitänyt olla eilen jotain 7+1:n ja 6+5:n väliltä. 

Kipusin tuoliin ja sitten ultrattiin. En uskaltanut katsoa suoraan ruudulle, vaan kurkin ruutua sormien takaa. Ensimmäinen helpotuksenhuokaukseni tuli lääkärin todetessa raskauden löytyvän ainakin oikeasta paikasta. Seuraavaksi löytyi pieni voimakkaasti läpättävä sydän, mikä sai minut itkemään. Se, jos mikä, oli helpotuksen itku.

Alkio vastasi kooltaan viikkoja 7+0 eli hedelmöittyminen on tapahtunut hyvin pian ovulaatioplussan jälkeen ja laskettu aika osuu syyskuun 26. päivälle. Oikeasta munasarjasta löytyi keltarauhanen ja pieni, hieman alle kaksisenttinen kysta, joka voi olla kipujen syy. Minulla on ollut tuollainen aiemmissakin raskauksissa, mutta ei se ole koskaan tällaisia kipuja kyllä aiheuttanut. 

Kaikki oli siis hyvin, mihin en juuri uskonut varhaisultraan mennessäni. Nyt olo on helpottunut ja luottavainen. Keskenmenon riski on nyt keskimäärin enää siellä viiden prosentin tuntumassa ja lohdullisinta on, että sisälläni on ainakin ollut jotain elävää. Jotain konkreettista, jota voi sitten surra, jos sille syytä ilmenee. 

Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että kaikki menisi loppuun asti hyvin. Kutkuttavaa tässä on se, että eräällä ystävällänikin on laskettu aika hyvin lähellä meidän omaamme. Meidän molempien kohdalle on osunut matkan varrella vastoinkäymisiä ja olisimme voineet olla jo kahdesti samaan aikaan raskaana, mutta niin vain epäonnisten sattumusten myötä olemme viettäneet vanhempainvapaamme eri aikoihin. Hän on silti ollut minulle aivan korvaamaton tuki tällä taipaleella - se jonka kanssa olen voinut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja jonka kanssa tuskaa ja onnistumisten iloa on voinut jakaa. Hän, jos joku ystävistäni, on ymmärtänyt mitä olen käynyt läpi.

Olisihan se hieno kruunu tälle matkalle, jos nyt viimeisellä kierroksella olisi tuollainen ystävä, joka eläisi raskaus- ja vauva-aikaa aika lailla täsmälleen samaan tahtiin! ❤

Raskausoireita

On todella vaikea ottaa päivä kerrallaan murehtimatta liikaa raskauden kohtaloa. Kuulostelen oireita heti, kun ne eivät ole niin selvät, että olisivat väistämättä tietoisuudessani. Lasken päiviä seuraavaan etappiin, joka on ensi maanantainen varhaisultra.

Oireet ovat sentään vahvistuneet. Iltaväsy painaa silmiä väkisin kiinni yhdeksän jälkeen, mutta alkuyön sikeän unen jälkeen uni on hyvin katkonaista ja tuntuu loppuvan lopullisesti kesken viimeistään kuuden aikoihin. Pikkurillit puutuvat öisin edelleen eikä ilman vessakäyntiä selviä.

Lisäksi vaivaa etova olo. Se on vahvistunut viimeisen viikon aikana ja ensimmäinen puklukin tuli alkuviikosta. Etova olo on läsnä lähes koko ajan ja aluksi se oli pahimmillaan öisin. Meinasinkin saada sydänkohtauksen sinä aamuna, kun herätessäni tajusin, ettei pahoinvointi ollut vaivannut lainkaan, kello oli jo yli seitsemän enkä ollut koko yönä käynyt vessassa tai herännyt puutuneisiin pikkurilleihin. Rinnoissakaan ei tuntunut miltään,  vaikka ne ovat olleet painellessa aristavat.

Niin vain oireet kuitenkin palasivat ja mieli rauhoittui hetkeksi. Näitä oireiden häviämisiä tapahtuu säännöllisen epäsäännöllisesti ja aina ne saavat sydämen hyppäämään kurkkuun. Niin vastenmielinen ja väsyttävä raskausoire, kuin jatkuva etova olo onkin, olen siitä todella kiitollinen. Eipä pääse (niitä muutamia ooreettomia hetkia lukuun ottamatta) helposti hiipimään huoli mieleen, kun koko ajan on kaamea olo. 😆

Uskaltauduin lopulta tiistaina varaamaan myös neuvola-ajan. Se suositellaan varattavaksi raskausviikolle 8, joten se on sitten kahden viikon päästä. Harmillisesti omalle hoitajallemme ei ollut aikoja vapaana, mutta sovimme ajanvarausta hoitaneen hoitajan kanssa, että laitan hänelle varhaisultran jälkeen viestiä ja kyselen mahdollista ensikäyntiakaa tai sitten suoraan aikaa toiselle neuvolakäynnille.

Olisi kiva päästä taas samalle hoitajalle, kun hän tuntee minut ja tietää myös edellisen raskauden kulun eikä minun tarvitsisi taas selittää kaikkea uudestaan. Sain lisäksi ohjeen, että voin itse soittaa suoraan Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön, jossa meidän seuraavaa (mahdollisesti siis tätä) raskautta tullaan seuraamaan tarkemmin. Ajattelin ottaa tuonkin puhelun varhaisultran jälkeen.

Nyt mennään laskujeni mukaan enimmillään raskausviikolla 6+4. Jännä nähdä ultrassa, kuinka lähelle tuo lopulta osuu. Eniten kuitenkin jännittää, löytyykö kohdusta mitään elävää. Vähän jännittää myös se, missä alkanut raskaus siaitsee, kun oikealla puolella jomottelee välillä niin voimakkaasti. Syy löytynee keltarauhasesta, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Vihoviimeinen?

Tein tänä aamuna elämäni ensimmäisen viikkonäytöllisen raskaustestin. Toivon, että tuo oli samalla elämäni viimeinen raskaustesti.

Tein testin tänään siksi, että halusin tehdä sen vasta, kun testin pitäisi kaikki liikkuvat osat huomioiden näyttää viikkoja 3+. Ja kyllä, veren hCG-pitoisuus nousee jokaisessa raskaudessa yksilöllisesti eikä nuo viikkolupaukset osukaan kohdille kaikissa raskauksissa. 

Halusin kuitenkin saada itselleni joko viimeisen mielenrauhan tähän hätään (ja kokemuksen viikkonäytöllisetsä testistä) tai toisaalta varoituksen siitä, jos edessä on taas keskenmeno. Itse keskenmenoa pahemmalta tuntuu se, jos keskenmeno tulisi täysin kirkkaalta taivaalta ilman mitään ennakkovaroitusta.

Verenpaineet ja syke huiteluvat taivaissa tiimalasin välkkyessä ruudulla, vaikka olon olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla suhteellisen rauhallinen ja luottavainen aiemmin tekemieni testien tummuus huomioiden. Lopulta ruudulle ilmestyi Raskaana-tekstin kaveriksi 3+.

Nyt testit on testattu eikä minulla ole mitään nimenomaisesti tähän raskuteen liittyvää syytä epäillä keskenmenoa saapuvaksi. Seuraava etappi on puolentoista viikon päässä häämöttävä varhaisultra. 

Päivä kerrallaan. Siinä taitaa olla paras ohjenuora. 

Paketin viimeinen

Olihan se viimeinenkin testi pakko tehdä! Ei minun siis oikeasti ollut alunperin tarkoitus tehdä näin montaa testiä, mutta puolisko osti vahingossa kaksi kahden testin pakettia, kun olin painottanut häntä ostamaan kaksi testiä (siis tuplapaketin), jottei toisi epähuomiossa vain yhtä. Kaapissa oli myös ovulaatiotestien kanssa samaan aikaan ostamani raskaustestipaketti, joten yhteensä testejä oli siis kuusi.

Tuon eilen aamulla tekemäni testin (rv 5+2; 23 päivää ovulaatiosta) valossa ei jää ainakaan jossiteltavaa sen suhteen, että testiviiva olisi (vähintään) yhtä tumma kuin kontrolliviiva. Lisäksi muutos viikon takaiseen on täysin selvä.

Mitä minä tästä nyt sitten itselleni sain? Ehkä jonkunlaisen ankkurin ajatukseen siitä, että raskaus on alkanut ja se voi tällä kertaa myös edetä muuhun, kuin keskenmenoon. Mitäänhän nämä testit eivät lopulta kuitenkaan lupaa.

Onneksi minulla on ajatuksilleni kuitenkin vielä sekin oljenkorsi, että vain luomuraskauteni ovat menneet kesken - kaikki luomuraskauteni. Sen sijaan raskaudet, jotka ovat saneet alkunsa ovulaation indutiolla, ovat tuoneet meille kaksi lasta (ja toki yhden biokemiallisen raskauden, mutta en nyt laske sitä kyllä mukaan tähän).

Siirsin varhaisultran vajaalla viikolla eteenpäin. Haluan mennä ultraan vasta siinä vaiheessa, kun voin olla varma, että syke näkyy, jos se ylipäätään koskaan on näkyäkseen. En halua odotella viikkoa ja uskotella itselleni, että kaikki voi kuitenkin olla hyvin ja toisaalta odottaa pahinta.

Oireita ei edelleenkään oikein ole pientä (ja välillä isompaakin) aaltoillen tulevaa etovaa oloa lukuun ottamatta. Heräilen myös edelleen aamuyöisin, minkä lisäksi pikkurillini ja välillä koko kämmenet puutuvat herkästi öisin.

Tasavahvat

Siinä ne nyt ovat, kaksi tasavahvaa viivaa raskaustestissä. 

Kysymys kuuluukin, mitä nyt! Ovulaatiosta on 21 päivää ja siitä laskettuna viikkoja siis enimmillään 5+0.

Oireita ei enää/edelleenkään oikein ole. Aamuöisin meinaa kyllä uni loppua kesken, mikä on ollut minulle tyypillinen alkuraskauden oire. Toisaalta myös stressi ja mielessä pyörivät asiat aiheuttavat samaa.

Tänä aamuna mielessäni pyöri varhaisultra. Voi kun se olisi jo! Sitä toivoessani tajusin, että kätilöhän varasi sen jo puolentoista viikon päähän. Silloin mennään kuitenkin vasta seitsemättä raskausviikkoa ja varhaisultra on varattu aina aiemmin kahdeksannelle viikolle, jotta syke varmasti näkyisi, jos se on näkyäkseen, vaikka viikot vähän heittäisvätkin arvioimastani.

Nyt varattuna ajankohtana viikkoja olisi aivan enimmillään 6+3. Tiitiäisen varhaisultra osui aikanaan juuri tuolle päivälle ja silloin näkyi syke. Toisaalta odotusarvo oli, että raskausviikkoja olisi voinut olla tuolloin jo 7+1:kin. (En tehnyt tuolloin ovulaatiotestiä.)

Pitänee siis soittaa maanantaina ja siirtää varattu aika noin viikolla eteenpäin. Kaikkein vähiten kaipaan nyt sitä, että menisin varhaisultraan vain hakemaan itselleni lisähuolta, kun sykettä ei näkyisikään.

Mitä oireet kertovat?

Raskausoireita ei käytännössä ole. Se pelottaa, vaikka kierolla tavalla myös rauhoittaa, koska syksyn kahdessa keskenmenneessä raskaudessa oireet olivat todella selvät. Voisiko siis oireettomuus olla myös hyvä merkki?

Toisekseen oireettomuus rauhoittaa siksi, että ilman kunnon oireita, niiden muutoksia on mahdoton seurata. Kun olo ei kerro mitään siitä, että olisin raskaana, niin vuodon mahdollisesti alkaessa tai raskauden muuten mennessä kesken en ehkä tipahda niin korkealta. Toisaalta minusta tuntuu tällä hetkellä ylipäätään siltä, että minut voi yllättää vain raskauden jatkuminen.

Tein aamun testin taas tärisevin käsin. En oikein tiedä, miksi testin tekeminen jännittää niin paljon. Ehkä siksi, että testiin piirtyvät viivat ovat ainoa todiste siitä, että raskaus mahdollisesti jatkuu. 

Testiviiva alkoi piirtyä ikkunaan jälleen heti nesterintaman saavutettua testikohdan ja se tummui aika lailla samaa tahtia kontrolliviivan kanssa. Lopullinen viiva jäi edelleen aavistuksen kontrolliviivaa vaaleammaksi, mutta oli jälleen tummunut kahden päivän takaisesta testistä.

Ehkä tässä on vielä toivoa jäljellä, vaikka oireita ei. Sinänsä oireiden lieveneminen tuntuu epäloogiselta, kun veren hCG-pitoisuus näyttää testien perusteella yhä nousevan (ja ei, näitä testejä ei tosiaan ole tarkoitettu tällaiseen, joten en tiedä, kuinka paljon todellisuudessa voi luottaa siihen, että testiviivan tummuminen kertoisi veren hCG-pitoisuuden muutoksista). 

Varasin tänään ajan varhaisultraan kahdeksannelle raskausviikolle. Vielä pitäisi malttaa odottaa puolitoista viikkoa. Niin kovasti toivon, että vuoto ei alkaisi sitä ja saisimme ultrasta hyviä uutisia.

Edit: Meinasinpa unohtaa! Yksi oire minulla on kyllä ollut ja pysynyt koko ajan. Noin viikko ovulaation jälkeen vasta meni löysäksi ja on ollut sitä siitä asti.