Meille ei (mitä todennäköisimmin) tule luomulasta. Ajatus tuntuu surulliselta. Samalla tuntuu kuitenkin myös helpottavalta, että se on nyt sanottu ääneen.
Tiitiäinen täyttää ensi viikolla 15 kuukautta. Aika pian hänen synnyttyään totesimme, että haluamme ehdottomasti yrittää hänelle sisarusta, kunhan kroppani tuntuisi siltä, että se taas raskauden ja intensiivisen vauva-arjen kestäisi. Lisäksi päätimme odotella täysiä yöunia. (Meillä oli lähes puolen vuoden pätkä, jolloin pikkuinen heräsi tunnin tai enintään kahden välein. Kuolema olisi korjannut, jos sellaista vähänkään muistuttavaan tilanteeseen olisi syntynyt toinen lapsi!) Samalla totuus kuitenkin on, ettei allekirjoittaneen ikä salli kovin pitkää odottelua - etenkään kun edellisen syliin saamiseen meni kolme vuotta.
Kuukautiseni alkoivat hyvin pian synnytyksen jälkeen. Taisi olla niin, että jälkivuoto oli aika lailla vasta loppunut, kun ensimmäiset kuukautiset saapuivat riemastuttamaan arkeani. (Tarkempi tieto löytyy muistaakseni täältä blogista, mutten nyt jaksa sitä metsästellä.)
Täysimetyksen ajan eli ensimmäiset puoli vuotta kierto oli hyvin säännöllinen, noin 30 päivää. Imetyksen vähetessä se alkoi kuitenkin venyä. Ja venyä. Samalla kuvaan astuivat inhottavat oireet. Toisin sanoen tunsin valtaosana päivistä oloni todella epämukavaksi - minua turvotti, sattui alavatsaan, väsytti ja mitä näitä nyt on. Nämä inhottavat oireet veivät minut lopulta viime viikolla takaisin meitä hoitaneen lapsettomuuslääkärin vastaanotolle.
Olin jo ehtinyt riemuita säännöllisestä ja normaalin pituisesta kierrostani. Olin ajatellut, että ehkä me seuraavalla kerralla pääsisimme yrittämään lasta naivin onnellisina ja jännittämään, josko siinä kierrossa olisimme onnistuneet. Jos ei niin, seuraavassa kierrossa sitten. Tai sitä seuraavassa.
En ole koskaan päässyt kokemaan tuota. Ilman lääkkeitä kiertoni on ollut niin epämääräinen, ettei minulla ole ollut pienintäkään haisua siitä, milloin ovulaatio voisi olla (eikä ovulaatiotestitkään ole apua tuoneet) tai milloin raskaustesti olisi syytä tehdä. Ensimmäisinä yrityskuukausina neljä vuotta sitten harrastimme tunnollisesti seksiä ja nautinkin siitä. Uskottelin itselleni, että kohta me onnistuisimme, vaikka samalla kierron epämääräisyys seurauksineen ahdisti minua suunnattomasti.
Lääkkeet toivat toivoa - nyt tiesimme, missä vaiheessa kiertoa milloinkin mennään. Negatiivinen testitulos ei ollut niin suuri pettymys, sillä uusi kierto alkoi aina, kuten normaalisti kuuluisikin, tuoden tullessaan uuden mahdollisuuden onnistua. Ei yrittäminen silti kivaksi muuttunut. Ovulaation indusoimiseksi käytetyt lääkkeet eivät ole mitään viattomia pikku pillereitä, minkä takia jokainen hoitokierto on myös käytettävä hyväksi - haluttipa ovulaation aikaan tai ei. Se ei ollut monesti kivaa meille kummallekaan.
Toki "palkinto" tuosta kaikesta oli paras mahdollinen. Samalla tuo pieni ihminen on myös paras osoitus siitä, että hoidoilla meidän on hyvällä todennäköisyydellä mahdollista saada myös toinen lapsi. (Lisäksi minut juuri ultrannut lapsettomuuslääkäri totesi, että vaikka munasarjani ovat auttamatta monirakkulaiset, riittää niissä munasoluja vielä varsin hyvin, vaikka hedelmällisyyden näkökulmasta keskimääräinen kriittinen ikä onkin jo ylitetty.)
Kysymys kuitenkin kuuluu, onko uuteen yritykseen lähteminen lopulta sittenkään kaiken mahdollisesti edessä olevan tuskan arvoista? Meillä on maailman ihanin lapsi ja asiat oikein hyvin kolmisin. Niin tai näin, nyt on selvä, että jos sille tielle lähdemme, käy se lapsettomuusklinikan kautta. (Rehellisyyden nimissä, me tuolle tielle jo olemme lähteneetkin, kun jätimme ehkäisyn pois helmikuun taituttua. Toisaalta jo ennen lääkärillä käyntiä meille taisi olla aika lailla selvä asia, että raskauden alkaminen olisi pitkälläkin aikavälillä kaikkea muuta kuin todennäköistä, muttei samalla ollenkaan ei-toivottua. Varsinaisesta aktiiviyrittämisestä ei kuitenkaan ehkä voi puhua, sillä seksin määrä ei tätä arkea pyörittäessä kyllä päätä huimaa.)
Onhan se myös niin, että kaikki voisi päättyä tällä kertaa jo alusta alkaen hyvin.
