tiistai 24. elokuuta 2021

Jotain uutta, jotain vanhaa

Kävin eilen vastaanotolla lapsettomuusklinikalla. Pitkästä aikaan. Minullahan oli aika varattuna jo viime viikolle, mutta jouduin perumaan sen, koska Haitulalle ei ollutkaan ketään katsojaa eikä lapsia - tai ketään muutakaan - saa toistaiseksi ottaa koronan takia mukaan vastaanotolle. 

Olisi ollut niin ihana viedä tuo meidän pikkuinen ihmeemme näytille, mutta onneksi sentään luurissa kulkee mukana kuvat, joita näyttää. Tiitiäinen oli aikanaan useamman kerran mukanani, kun yritimme Haitulaa, sillä ensimmäiset käynnit osuivat kesälle eikä Tiitiäisen päiväkotiura ollut vielä alkanut. Olipa hän mukana siinä ultrassakin, jossa Haitula näytti ensimmäistä kertaa ihmiseltä. ❤

Oli ihana saada kertoa täydellisestä Haitulastamme lääkärille, joka on astunut mukaamme tälle matkalle jo viitisen vuotta ja kaksi lasta sitten. Hän on myös se, joka soitti minulle sen nipt-testin tuloksen, jossa Haitulan kromosomipoikkeama selvisi. Siitäkin syystä kerrottavaa oli paljon. Viimeksi olimme siis käyneet klinikalla aivan Haitulan alkuraskaudesta.

Keskustelimme eilen tunnin meidän tilanteestamme alkaen Haitulan raskauden sujumisesta ja synnytyksestä päättyen keskenmenoon ja ajatuksiimme tulevasta. Hänen arvionsa oli, että keskenmenot molemmissa alkaneissa luomuraskauksissani on mitä todennäköisimmin vain huonoa tuuria, vaikka varma ei tietenkään voi olla.

Jos päätyisimme vielä kerran yrittämään lasta kannattaisikin se aloittaa taas ilman apuja, mikäli kierto pysyisi edes jotenkin aisoissa (eli ei lähde venymään poskettoman pitkäksi, kuten kierrollani on tapana) ja niihin kuuluisi ovulaatio. Minähän olen muuten jonkinmoinen luonnon oikku, koska kiertoni on ollut kaikkein säännöllisimmillään imettäessäni (Tiitiäistä), minkä lisäksi minulla tapahtuu tuolloin myös hyvin helposti tunnistettavat ovulaatiot. Normaalissa tilanteessahan kiertoni ovat mitä sattuu ja niissä tapahtuu ovulaatio hyvin harvoin.

Lääkäri myös ultrasi kohtuni ja munasarjani varuiksi. Munasarjat olivat taas aivan täyteen ammutut - molemmista sai äkkiä laskettua +30 munarakkulaa. Vasemmalle näytti olevan kehittymässä kuitenkin johtofollikkeli, minkä olin arvannutkin, koska sillä puolella nippailee. Minulla alkaa johtofollikkelin puoleisen munasarjan nippailu todella varhain. Nytkin suurin munarakkula oli kooltaan vasta noin 13 mm. Myös vuoto on muuttanut muotoaan jo ovulaatiota ennakoivaksi, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tapahtuu ovulaatio vasta viikon-kahden päästä.

Kovin ovat munasarjani monirakkulaiset siis. Edelleen. Jotenkin sitä aina alitajuisesti toivoo, että munasarjat olisivat "parantuneet ", vaikkei niin tietenkään taida tulla tapahtumaan. Ei siinä sinänsä mitään, pahimmat kärsimykset on taidettu niiden takia jo kärsiä, vaikka on noista munasarjoista tietenkin muutakin haittaa, kuin pelkkä lisääntymisen hankaloittaminen.

Munasarjoissa ei siis mitään uutta. Kohdusta kuitenkin löytyi varjo, jonka lähteestä lääkäri ei ollut varma. Veikkauksiin kuului kysta, myooma, keskenmenosta jäänyttä materiaalia, endometrioosi (jota minulla ei ole aiemmin todettu tai edes epäilty) tai sitten jotain muuta. Lääkäri totesi konsultoivansa vielä kollegoitaan ja soittelevansa sitten.

Tämän takia otettiin varuiksi myös verikoe, josta katsottiin hcg sekä minun pyynnöstäni ferritiini. Minähän tein raskaustestin jo viikko sitten, vaikka ohje oli tehdä vasta tällä viikolla. En malttanut olla tekemättä, kun vuoto loppui kokonaan jatkuttuaan reilun viikon eikä mitään kipuja ollut sen jälkeen.

Testi näytti negatiivista ja valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi pettynyt, kun näin varjon monitorilla ja ajattelin tietenkin heti ensimmäisenä, että niin vain kohtuun on kuitenkin jäänyt jotain. Verikokeen mukaan hcg on kuitenkin laskenut normaalille tasolle, joten siltä osin ei ole syytä huoleen. Toki mietityttää, mikä kohdussa mahtaa olla. Huomenna selvinnee jotain.

Samalla mitattiin tosiaan myös ferritiini. Ferritiinoarvoni on ollut aina mitattaessa matala ja halusin ihan mielenkiinnosta tietää, mikä se on nyt, kun olen syönyt hyvin tunnollisesti rautaa koko raskaus- ja imetysajan. (Olen syönyt aiemminkin useiden kuukausien rautakuureja, mutten sentään yli vuotta putkeen, kuten nyt.)

Ja tadaa, ensimmäistä kertaa ferritiiniarvoni oli kivunnut normaalin rajoihin ja oli ruhtinaalliset 70! Tuntui kieltämättä hyvältä kuulla tuo, vaikka ferritiinin viitearvot ja merkitys onkin jossain määrin kiistanalainen. Niin tai näin, en ole ollut yli vuoteen kertaakaan väsynyt. Sattumaa tai ei - mene ja tiedä. Hemoglobiini minulla on ollut aina hyvä ferritiinin tasosta riippumatta. 

Käynnistä jäi hyvä mieli. Tuntuu, että nyt on saatu meidän taival tietyllä tapaa päätökseen. Haluaisin vielä käydä Haitulan kanssa klinikalla piipahtamassa, kun tilanne sen sallii. Miten tästä eteenpäin - sitä en varmaksi osaa tällä hetkellä sanoa. 

maanantai 9. elokuuta 2021

Solmussa

Ajatukset tuntuvat menneen päivä päivältä pahemmin solmuun. En tosiaan ollut ehtinyt käsitellä raskausuutista yksin, saatikka puoliskon kanssa, ennen kuin raskaus oli jo päättynyt. Sen jälkeen on ollut vaikea suunnata ajatuksia.

Aluksi ajattelin, että keskenmenosta päästäisiin helpolla, koska raskautta ei tosiaan oltu yritetty, minkä lisäksi minulla ei ollut ollut aikaa sisäistää koko asiaa puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt maalailla mielessäni kuvaa vielä yhdestä pienestä ihmisestä.

Eihän se tietenkään niin mennyt. Ensimmäisenä vasten kasvoja iski se tosiasia, että meille kävi taas näin. Jostain syystä tuo menetys sitten kuitenkin tuntuu todella pahalta ja epäreilulta. Miksi juuri meille piti käydä näin? Taas.

Konkreettisin tuska tulee tällä hetkellä kuitenkin siitä, että olen joutunut taas jonkinlaiseen limboon. Limboon, jonka kestosta en tiedä. Vuoto siis jatkuu sen, mitä jatkuu. Luulin sen jo tekevän loppua lauantaina, mutta niin vain vuoto runsastui eilen. Pitäisi pystyä hyväksymään, että tämä nyt taas vie sen, minkä vie.

Soitin eilen Naistenklinikalle, kun neuvolan ohjeet olivat tosiaan yhtä tyhjän kanssa. Sain kunnon ohjeet sekä kehotuksen tehdä valitus neuvolan toiminnasta. Saa nähdä, milloin riittää puhti siihen. Nyt katse on noin kolmen viikon päässä, jolloin minun tulee tehdä raskaustesti. Jos se on negatiivinen, niin kaikki lienee kunnossa ja keho on hoitanut hommansa. 

Soitin myös lapsettomuusklinikalle peruakseni varahaisultra-aikamme. Myös sieltä sain ihanan ymmärtävän vastaanoton sekä itse asiassa tuon kehotuksen soittaa Naistenklinikalta paremmat ohjeet. Laskimme myös kätilön kanssa tarkemman arvion sen suhteen, millä viikoilla raskaus suunnilleen kesken mennessään oli. Raskausoireiden alkamisen sekä yhdyntöjen ajankohtien perusteella päädyimme siihen, että raskaus olisi edennyt noin rv 5+3 asti. 

Jos tästä jotain hyvää täytyy löytää, niin se löytynee nimenomaan noista varhaisista viikoista. Edellinen keskenmenoni osui jonnekin rv 10+ tietämille. Se oli kaikin puolin paljon rankempi kokemus alkaen ihan siitä, että noilla viikoilla ei selviä pelkällä verisellä vuodolla ja kovilla kivuilla.

Noilla viikoilla ainakin minulla tuli ihan kunnolliset avautumiskivut, minkä lisäksi oli todella kova paikka nähdä ne isot kappaleet, jotka todella runsaan veren mukana tippuivat pönttöön. Niitä katsoessa tuntui siltä, kuin sydäntä olisi revitty ulos rinnasta. Olisin halunnut kaivaa ne pöntöstä ja ottaa käteen (itse asiassa istukaksi uskomani kappaleen otinkin, kun se oli niin tyrkyllä).

Tällä kertaa päästiin siis monella tapaa paljon edelliskertaa helpommalla. Silti mieli on sekaisin enkä osaa vieläkään sanoa, miltä minusta tuntuu tai mitä tästä kaikesta lopulta ajattelen. Siihen me nyt kuitenkin päädyimme, ettemme peruneet tuota varhaisultraa varten varattua aikaa, vaan muutimme sen suunnittelukäynniksi.

Toisin sanoen menen(/menemme) ensi viikolla juttelemaan siitä, miten nyt olisi järkevintä edetä, jos jossain vaiheessa kolmannen lapsen yrittäminen nyt sitten kuitenkin tulisi vielä ajankohtaiseksi. Mitään uutta päätöstä emme asian suhteen ole siis tehneet, mutta tämä vain tuntui järkevältä tavalla toimia nyt koetun jälkeen.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Keskenmeno 2 vol.2

Vuoto on hiipunut eilisestä tavalliseksi kuukautisvuodoksi, mutta kivut ovat edelleen tavanomaista kovemmat. Yöksihän kivut äityivät lopulta niin koviksi, etten pystynyt nukahtamaan, vaikka olin ottanut maksimiannokset sekä ibuprofeenia että parasetamolia. Onneksi jossain vaiheessa väsymys vei voiton, sillä heräsin puoli neljän aikaan Tiitiäisen hakiessa minua pissakaverikseen.

Tänään olo on ollut kaikin puolin eilistä parempi, vaikka taitaa olla myös niin, että tämän asian käsittely on vasta alussa. Ihan siitä raskausuutisen käsittelystä alkaen.

Tämän tapahtumasarjan pohjanoteerauksesta vastasi sitten neuvola. Yritin soittaa eilen aamulla neuvolaan kysyäkseni, mihin tahoon minun tulisi olla yhteydessä, jotta päästäisiin keskustelemaan raskauteen liittyvistä lisäriskeistä. Meillä kun niitä olisi.

Takaisinsoitto tuli vasta tänään ja hetki sattui olemaan huono. Olin parhaillaan nousemassa autosta lasten ja äitini kanssa, joten jouduin pyytämään terveydenhoitajaa odottamaan ihan hetken, että sain pyydettyä äitini hoitamaan Haitulan ulos autosta. Itse menin Tiitiäisen kanssa sivummalle juttelemaan.

Terveydenhoitaja tiuski minulle todella rumasti, vaikka iso osa heille tulevien puhelujen aiheista lienee sellaisia, ettei niitä ihan missä tahansa voi huudella. Kuultuaan asiani, joka oli muuttunut vuorokauden kuluessa keskenmenoksi, hänen äänensä pehmeni aavistukseni, mutta edelleen vastaanotto oli kylmä.

Ainoa ohje, jonka sain oli, että pitää olla heti uudestaan yhteydessä, jos kivut jatkuvat. Itse piti udella, mitä tuo 'kivut jatkuvat' tarkoittaa. Myönnän, etten ole silti täysin selvillä. Soitan huomenna lapsettomuusklinikalle peruakseni varhaisulran. Ehkä sieltä tulee paremmat ohjeet. Lämmin ja myötätuntoinen vastaanotto takuuvarmasti.

Ystäväni sanoin: on uskomatonta miten yksin naiset jätetään keskenmenojen kanssa!!

tiistai 3. elokuuta 2021

Keskenmeno 2 vol.1

Aavistukseni osui oikeaan. Taas. Tänään aamupäivällä lasten kanssa ulkoillessani tunsin, kuinka housuihin hulahti lämmintä. 

Olimme keskustelleet puoliskon kanssa raskaudesta myöhään eilen illalla vähän aiempaa enemmän ja aamulla ulos lähtiessäni totesin, että olisi ehkä mieluummin kannattanut mennä aikaisemmin nukkumaan, koska minulla oli aivan sellainen olo, ettei pian olisi enää mitään, mitä miettiä. Voi, kuinka oikeaan osuinkaan.

Puistoon kävellessämme koin jonkinmoisen toisinnon viiden ja puolen vuoden takaisesta. Minulle oli jo täysin selvää, että kaikki ei ole kunnossa ja raskaus päättyisi minä hetkenä hyvänsä. Samalla yritin kuitenkin uskotella kaikin keinoin itselleni, että kaikki on ihan hyvin. Tämä kuuluu asiaan. Googlasin kärryjä työntäessäni 'alkuraskaus alavatsakivut' ja luin vanhat postaukseni näille viikoille osuneista tuhruvuodoista.

Emme ehtineet olla puistossa kovin pitkään ennen kuin lurahti. Itkua pidätellen selitin kolmevuotiaalle, että nyt on lähdettävä kotiin. "Miksi?" "Äiti on vähän kipeä. Nyt täytyy ihan oikeasti mennä äkkiä." Työnsin kärryjä ja yritin olla itkemättä. Välillä onnistuin. Alavatsaa väänsi kipeästi. 

Siinä se siis oli. Raskaus, joka pääsi yllättämään meidät alkamisellaan. (Vaikka kyllähän me tietenkin tiesimme, että niin voisi käydä. Meidän maailmassamme kuitenkin vain teoriassa.) Se päättyi vuotoon, joka poikkeaa tavallisista kuukautisistani vain siinä, että se alkoi totaalisella hanat kaakkoon -tyylillä hitaan käynnistelyn sijaan ja kivut ovat huomattavasti kovemmat, kuin ikinä kuukautisten aikaan. Toki tämä vuoto tai kivut eivät ole yhtään mitään verrattuna viiden ja puolen vuoden takaisiin. Henkisestä puolesta puhumattakaan.

En osaa kuvailla, miltä minusta tuntuu. Tietyllä tapaa ei miltään. Olo on turta.

Helpotusta koen siitä, että nyt Haitula saa olla vauva niin pitkään, kuin ansaitsee. Ainoa asia, joka minua tässä raskaudessa toden teolla suretti, oli ajatus siitä, että meidän pienempi ihmeemme ei olisi huhtikuussa edes kahta vuotta. Jo Tiitiäisen ja Haitulan ikäero, 2 vuotta 3 kuukautta tuntui todella pieneltä nimenomaan Tiitiäisen kautta katsottuna.

Koen myös surua. Ja pettymystä. Olin jo ehtinyt katsellut noita kahta miettien, kuinka hyvin vielä yksi siihen olisi lopulta sopinut. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, etten ehtinyt pyöritellä tuota ajatusta yhtään pitempään. Nyt en ehtinyt rakentaa siitä kunnollista kuvaa mielessäni enkä näin ollen koe varsinaisia menettämisen tunteita lainkaan.

Surettaa myös se, ettei kehoni taaskaan onnistunut. Kaikkein eniten surettaa ajatus siitä, jos syynä keskenmenoon olisikin alkion viallisuuden sijaan minun toimimaton kehoni. Keskenmenon syytähän emme koskaan saa tietää, mutta kaksi keskenmenoa niissä kahdessa raskaudessa, jotka ovat alkaneet luomuna, tuntuu liian johdonmukaiselta ollakseen sattumaa. 

Tämä kokemus ei taida ainakaan lisätä toiveitamme kolmannesta lapsesta. Tämä alleviivaa sitä, että kaikki kävisi taas hoitojen kautta sekä muistuttaa siitä, että kaikki voi mennä pieleen. Toisaalta tämän jälkeen ei tarvitse koskaan enää jossitella sillä asialla, olisiko meidän kannattanut yrittää Haitulaa luomuna pitempään.

Ystävä jakoi tänään facessa päivityksen heidän odottamastaan kevättalven vauvasta. Olivat olleet tänään varhaisultrassa ja nähneet sykkivän sydämen, joten eivät malttaneet pitää salaisuutta itsellään. Teki mieleni huutaa: "Varokaa! Ettekö tiedä, se voi mennä vielä kesken?! Ja seulassakin voi ilmetä vielä vaikka ja mitä!" Olin surullinen heidän puolestaan, vaikka olisi kuulunut olla iloinen ja onnellinen. Tuolla tavoin ne kaksi viiva testissä ja sykkivä sydän näyttäytyvät minulle. Kaiken tämän jälkeen. 

maanantai 2. elokuuta 2021

Kohtalon ivaa

No niin. Aika hyvin sitä oman kroppansa tuntee. Vaikka tässä samassa episodissa on tullut todistettua (ovulaation osalta) päinvastaistakin.

Päädyin tekemään testin itse asiassa lopulta jo sunnuntaina iltapäivällä. Tänään tein aamulla toisen testin, joka oli eilistä hailakampi ja aamulla alkoi myös tuhruvuoto. Toisaalta molemmissa onnistuneissakin raskauksissa on tullut tuhrua tämälleen näillä samoilla viikoilla (nyt mennän siis jossain kohti rv4 tai rv5) ja laskettu aika osuisi huhtikuun alkupuolelle.


Molemmissa onnistuneissa raskauksissa olen tehnyt vain yhden testin, koska en ole halunnut kiusata itseäni. Nyt ostin vahingossa tuplapaketin, niin tein sitten molemmat. Keskenmenoon johtaneessa raskaudessa kävi ihan samalla tavalla - tein peräkkäisinä päivinä testit, joista jälkimmäinen oli hailakampi. Myös tuolloin tuli tuhruvuotoa, joka jatkui koko epäonnisen raskauden ajan. Tuolloin oli lisäksi alavatsatuntemuksia. Niitä minulla on myös tällä kertaa. Onnistuneissa raskauksissa alavatsatuntemukset ovat muistini mukaan keskittyneet tässä vaiheessa ainoastaan siihen kohtaan, jossa keltarauhanen on ollut, nyt niitä on ajoittain keltarauhasen lisäksi muualla.

Perjantaina vielä toivoin ihan todella kuukautisten alkavan. Nyt minua kuitenkin ahdistaa ja surettaa ajatus siitä, että raskaus menisi kesken. Ahdistaa, vaikka en ole ehtinyt vielä edes käsitellä koko asiaa kunnolla enkä sitä, mitä minä todella haluan. Toki siihen mihin päädyn(/päädymme) vaikuttaa myös se, minkälaiset riskit raskauteen tulisi liittymään.

Varasin tänään ajan varhaisultraan. Se on kahden viikon päästä. Tuolloin pääsen keskustelemaan lääkärin kanssa myös koronarokotteen toisen annoksen ottamisesta, jota varten minulla on aika varattuna kolmen viikon päähän. Tuolla samalla viikolla meillä on Haitulan yksivuotiskehityskontrolli Naistenklinikalla, missä saanen myös ainakin osan tarvitsemistani vastauksista noihin mahdollisiin raskauteen liittyviin ekstrariskeihin liittyen. Olen aikeissa kuitenkin soittaa tuossa asiassa huomenna myös neuvolaan.

Puolisko tuli kotiin viime yönä. Uutinen oli hänellekin aikamoinen shokki. Myönnän, että tuntui pahalta kuulla toisen epäuskoinen ja pettynyt äänensävy, vaikka oma reaktioni tilanteeseen olikin aika tarkalleen sama. Vielä emme ole keskustelleet siitä, miten tulemme toimimaan. Toisaalta minulla on tosiaan aika vahva tunne siitä, että tämä tapaus tulee hoitamaan ihan itse itsensä. Toivoisin kuitenkin jostain syystä, että ei.

Ehkä siitä syystä, että sitten olisi todellinen mahdollisuus valita. Yhtä lailla varmaan siitä syystä, että olisi kiva päättää tämä taival johonkin sellaiseen, missä kehoni on onnistunut. Vaikka tässä tapauksessa tuossa onnistumisessa taitaisikin olla kyse enemmänkin kohtalon ivasta, kuin mistään  muusta.