Nyt elellään jo viikkoa 29+3 ja minua on viime viikot
lohduttanut tieto siitä, että Tiitiäinen saattaisi selvitä hengissä, vaikka
aika kohdussani jostain epäonnisesta syystä tulisi tiensä päähän. Enää en
pelkää niinkään tämän raskauden onnistumisen puolesta, vaan uskalla luottaa
siihen, että maaliskuussa elämäämme astuu kauan odotettu pieni ihminen.
Olen viime aikoina kuitenkin huomannut reilu vuosi sitten
syntyväksi lasketun raskauden ennenaikaisen päättymisen vaivaavan. En
tarkalleen ottaen tiedä, mistä tuo johtuu, sillä kuvittelen käsitelleeni asian
aika lailla hyvin itseni, mutta myös minulle läheisten ihmisten kanssa. Tuntuu kuitenkin
todella pahalta ajatella, että melko pitkän yrityksemme tulos olisi täyttänyt
joulukuussa vuoden. Vielä pahemmalta on tuntunut tajuta, että tuo kaikki oli
jotain, jota ei tavallaan ollutkaan. Minulle se oli. Minulle se oli
odotettu vauva. Meidän oma lapsemme.
Nyt kaikki on kuitenkin hyvin – aika lailla parhaalla
mahdollisella tavalla. Väsy on valtava, supistuksia on todella paljon
ja jatkuva pahoinvointi on palannut (joskin oksentamisilta olen vielä
välttynyt), mutta mistään muusta minulla ei ole valittamista. Tiitiäinen on
edelleen eloisa tapaus ja hänen liikkeensä ovat muuttuneet muljahduksista,
potkuista yms. kokonaisvaltaisemmiksi; liikkeistä voi tunnistaa vauvan hahmon,
joka edelleen tekee kaikkea, mitä ennenkin, mutta liikkuu lisäksi kohdussa
välillä ympäri ja toisinaan puolelta toiselle. Vatsan tuijottelu on näin ollen
muuttunut yhä hauskemmaksi ajanvietteeksi. Huomaan, kuinka osa liikkeistä saa
inhimillisyydessään minut liikuttumaan ja kiintymys Tiitiäistä
kohtaan on jo alkanut kehittyä.
Joulukin tuli ja meni. Vietimme aaton tänä vuonna puoliskoni
perheen kanssa hänen kotikaupungissaan. VR vei meidät pohjoiseen jo aattoa
edeltävän torstain illaksi ja heti perjantaiaamusta pääsimme ladulle. Ah! Neljän
hiihtopäivän aikana kilometrejä ehti kertyä reilut 35, mikä todennäköisimmin
jääkin tämän kauden kokonaissaldokseni – kiitos etelän lumitilanteen. Toisaalta
väljin ulkoilutakkini meni jouluna enää juuri ja juuri kiinni, joten eipä
minulla taida olla enää sopivia varusteitakaan. :D
Tämän vuoden paras joululahja tuli jo tuona samana iltana,
kun saavuimme pohjoiseen. Olin käynyt edeltävän viikon perjantaina toisessa
sokerirasituskokeessa, jonka yhteydessä otettiin myös verinäyte Tiitiäisen
veriryhmän analysoimista varten. (Tilannehan on siis se, että minä olen
reesustekijän suhteen negatiivinen ja puoliskoni positiivinen. Tämän
seurauksena Tiitiäinen on siis 50 tai 100 prosentin todennäköisyydellä
reesuspositiivinen, joka aiheuttaa omat riskinsä raskauteen ja synnytykseen.)
Veriryhmän analysoiminen vie sen verran kauan, että tulokset
eivät ehtineet valmistua jouluviikon tiistaiselle neuvolakännille. Sovimmekin
terveydenhoitajan kanssa, että menen heti joulun jälkeisellä viikolla ottamaa
vasta-ainepiikin, mikäli Tiitiäinen osoittautuisi reesuspositiiviseksi.
(Seuraava neuvolakäynti menisi liian pitkän ajan päähän.)
Ajattelin aattoa edeltävänä torstaina ihan huvikseni katsoa
Omakannasta, josko tulokset olisivat jo tulleet. Pettymystä ei pitänyt olla
odotettavissa, sillä kiitos todennäköisyyslaskelmien synkkyyden, olen alusta
asti varautunut ainoastaan siihen vaihtoehtoon, että Tiitiäinen on
reesustekijän suhteen positiivinen. Kirjauduin siis Omakantaan ja klikkailin
auki SPR:n tekemän testin tulokset.
Tiitiäinen on reesusnegatiivinen! Parempaa
joululahjaa en olisi voinut kuvitellakaan. Nyt minun ei siis tarvitse murehtia
tuohon ikävään veriryhmien sopimattomuuteen liittyviä riskitekijöitä. Sattuma
oli tällä kertaa meidän puolellamme.
Kaikille oikein paljon mielenkiintoisia seikkailuja alkaneeseen
vuoteen! Toivottavasti tähän vuoteen mahtuu myös paljon onnea. ♥