perjantai 29. syyskuuta 2017

Sokerirasituskoe vol.1

Keskiviikkona oli se pelkäämäni sokerirasituskoe. Pelkäsin sitä kahdesta eri syystä: itse koetta ja ennen kaikkea sen tulosta. Pelko itse koetta kohtaan osoittautui heti aamusta aiheelliseksi, kun jouduin tavallista intensiivisempiin pöntönhalailupuuhiin heti herättyäni. Laboratorio sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, joten pyöräilin sinne kahdeksaksi. Tai yritin pyöräillä. Fillarista puhkesi takakumi suunnilleen puolivälissä matkaa ja jouduin juoksemaan lopun matkaa ehtiäkseni ajoissa perille.

Savuin paikalle juuri, kun nimeni huudettiin, joten en ehtinyt testiä sen kummemmin jännittää. Ensimmäinen verikoe otettiin heti ja päälle sain lasillisen todella imelää sokerilitkua. Ai että se maistui hyvältä yli puolen vuorokauden paaston jälkeen! (En siis ollut juonutkaan mitään, sillä ainoa paaston aikana sallittu juoma oli vesi ja etenkin nälkäisenä se herättelee lähes takuuvarmasti oksun.) Tuotako minä olin stressannut!

Mutta, eihän se arvatenkaan ollut siinä. Hoitaja täytti juuri tyhjentämäni lasin taas täyteen. Tuon lasillisen kumoaminen olikin sitten aivan oma lukunsa. Ensimmäinen kulaus meni vielä jotenkin kunnialla alas, mutta kaikki siitä eteenpäin oli yhtä tuskaa. Olo muuttui hetkessä niin kamalaksi, että oli mahdotonta sanoa, kulkiko juoma ruokatorvessa kohti mahaa vai suuta.

En päässyt heti hoitotuolista ylös, koska niin olisi tehnyt myös kaikki juuri kurkusta kumoamani. Istuin siis hetken ja hoitaja lupasi, että olo varmasti helpottuu ensimmäisen tunnin jälkeen. Samaan hengenvetoon hän muistutti myös, että mikäli oksennus tulisi, niin koe olisi tehtävä uudestaan. Nukkuakaan ei saisi. Eikä juuri liikkua, mutta se nyt ei olisi tuossa voinnissa tullut mieleenikään.

Seuraavat verikokeet otettiin tunnin ja kahden tunnin kuluttua sokerilitkun nauttimisesta. Odotustilan tuoli oli onneksi todella mukava ja minulla oli lämmin villahuivi mukanani. Ensimmäinen tunti oli kuitenkin jotain uskomattoman kamalaa. Nestettä nousi koko ajan suuhun ja pelkkä suun avaaminen olisi melko varmasti saanut aikaan oksentamisen. Harkitsin joka hetki luovuttamista, vaikka luovuttaminen on minulle kaikkea muuta kuin luonteenomaista. Olin melko varma, etten pystyisi pidättelemään oksennusta kokeen loppuun asti, joten tuossa tilanteessa mieleni kuiski minua luovuttamaan sillä verukkeella, ettei kannattaisi kärvistellä yhtään pidempään, sillä se oksennus kokeen jossain vaiheessa  kuitenkin pilaisi.

Vaan eipä tullut oksennusta ja sain suoritettua testin kunnialla loppuun. Hoitaja oli ollut aivan oikeassa – ensimmäisen tunnin jälkeen pahoinvointi alkoi tosiaan hellittää ja kokeen loppuessa olo oli suorastaan hyvä. Kipaisin testin päätyttyä juoksujalkaa sporaan ja sen kyydissä töihin. Olisin voinut kiskaista evässämpylän napaani jo sporassa, mutta olo oli sen verran hyvä ja sokeriliemi oli haihduttanut tehokkaasti nälän, ettei minun tehnyt vielä mieli syödä.

Söin evässämpyläni normaaliin lounasaikaan ennen yhtätoista ja ai että, kuinka hyvältä se maistuikaan. Huokasin helpotuksesta; pahoinvointi taisi olla siltä erää siinä. Vaan mitä vielä! Pahoinvointi hiipi hyvin pian takaisin. Ja jälleen kerran aiempaa pahempana.

Moneen kertaan olen tämän raskauden aikana ajatellut, ettei se pahoinvointi voi tästä enää pahemmaksi muuttua ilman, että järki lähtee, mutta niin se vain on jatkuvasti äitynyt pahemmaksi. Keskiviikkoisen sokerirasituskokeen jälkeen alkanut entistä voimakkaampi pahoinvointi jatkuu yhä. Eilen ja toissapäivänä olen oksentanut keskimäärin muutaman tunnin välein, tänään kuitenkin vasta kerran. Inhottavinta on se, että oksennus tulee niin voimalla, että tuntuu ihan tosissaan siltä, kun päässä räjähtäisi suonet ja silmät pullistuisivat ulos. Oksentamisen jälkeen särkee päätä, yläselkää ja kurkkua. Vaan ehkä se pahenee ennen kuin helpottaa! ;)

Ja sitten niistä tuloksista. Olin päättänyt, että odotan kiltisti neuvolalääkäriin, joka on vajaan kahden viikon päästä. Enpä malttanut, vaan surffailin itseni äsken Omakantaan. Sieltähän ne tulokset löytyivät vaikka viitearvot piti googlailla ihan itse. Ne löytyivät kuitenkin helposti, eikä tuloksissa ole mitään epäselvää – verensokeriarvoni olivat kaikkina kolmena mittaushetkenä täysin normaalit. Itse asiassa arvo oli joka mittauskerralla kahden kymmenyksen tarkkuudella sama.

Wihii! Ainakaan vielä ei tarvitse stressailla mahdollista raskausdiabetesta. Eipä se kohonnut riski tällä tietenkään minnekään kadonnut, mutta tällä erää kaikki on erinomaisen hyvin. :)

Ehkä tällä yhä vain yltyneellä pahoinvoinnilla on jotain tekemistä sen kanssa, että ruokahaluni on ihan viime aikoina kasvanut huomattavasti. Taitaa Tiitiäinen kasvaa tällä hetkellä aikamoista vauhtia. Kuinkakohan pian vatsa alkaa pyöristyä niin, että uteliaat eivät malta olla katselematta ja kyselemättä?

tiistai 26. syyskuuta 2017

Verikokeita

Ensi yöstä ja huomisesta aamusta tulee mielenkiintoiset. Viimeviikkoisen neuvolakäynnin satona oli komennus sokerirasituskokeeseen raskausviikoilla14–16 ja nythän meillä edetään jo hyvää vauhtia viikkoa 15. Terveydenhoitaja varoitti asiasta toki jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä, mutta olin sen ehtinyt kaikessa kiireessä ja pahoinvoinnissa onnellisesti unohtaa.

Paasto alkaa siis puolen tunnin päästä, minkä jälkeen ainoastaan veden juominen on sallittua ennen huomista aamukasia. Tuolloin alkaa itse testaus, jolloin saan juotavakseni sokerilitkua, mutta syömään pääsen vasta kymmeneltä – tai paremmin sanottuna 10.40, sillä minun on juostava kaksi tuntia kestävistä labroista suoraan töihin ja lounasaika alkaa vasta 10.40.

Kauhistuttaa, miten tulen selviämään syömättä tämän pahoinvoinnin kanssa. Veden juominenkin taitaa jäädä aika vähiin, sillä nälkäisenä nautittu vesi saa aikaan aika takuuvarman oksennuksen.  Nyt vain parasta toivoen. Aamupäivästä se on jo ohi! (Täytyy myöntää, että vaikka piikkikammosta olen jo aika lailla viime vuosina päässyt, niin ajatus siitä, että huomenna otetaan useampi verikoe, minkä seurauksena verta täytyy ottaa jo kerran pistetystä kädestä, kuumottaa aika lailla.)

Sokerirasituskoetuomiosta saan tietenkin kiittää monirakkulaisia munasarjojani. Ihan kuin ne eivät olisi aiheuttaneet jo ihan tarpeeksi harmia. Munasarjojen monirakkulaisuus siis lisää riskiä sairastua raskausdiabetekseen. Tai ei kai ne sitä riskiä lisää, vaan ovat molemmat seurausta jostain yhteisestä tekijästä. Toinen sokerirasituskoe odottaa sitten vielä myöhemmillä raskausviikoilla.

Eikä ne ylimääräiset verikokeet tuossa ole. En ole tainnut kertoa, että meillä on myös sellainen tilanne, että puoliskoni on Rh-tekijän suhteen positiivinen ja minä negatiivinen. Tämä selvisi tietenkin jo ensimmäisen raskauden aikana ja aiheutti pahimman paniikin tuolloin. Keskenmenon yhteydessä minulle annettiin lisäksi vasta-ainepiiki, joten mitään tavallisesta suurempaa riskiä tässä raskaudessa ei ole. Siis sen lisäksi, että riski erilaisiin minun ja Tiitiäisen mahdollisesta veriryhmien yhteensopimattomuudesta johtuviin komplikaatioihin on joka tapauksessa suurentunut.

Minua kiinnostaisikin tietää puoliskoni vanhempien veriryhmät, koska jos toinen heistä olisi veriryhmältään reesusnegatiivinen, niin Tiitiäisellä olisi ”vain” 50 prosentin todennäköisyys olla puoliskoni tavoin reesuspositiivinen.  Jos puoliskon vanhemmat ovat kuitenkin molemmat reesuspositiivisia, olisi ilman geenitestejä mahdotonta sanoa, onko Tiitiäinen sitä sadan vai seitsemänkymmenenviiden prosentin todennäköisyydellä. Aivan kuin tuo tieto mitään muuttaisi.

Pelottaa aika lailla ajatus siitä, että reesustekijöistä johtuen tässä raskaudessa on normaalia keskivertoraskautta suuremmat riskit komplikaatioihin. Eniten ehkä huolettaa tieto siitä, että tuo mahdollinen veriryhmien yhteensopimattomuus voi aiheuttaa pahimmillaan kehityshäiriöitä ja jopa sikiön kuoleman. Onneksi yhdistelmäseulan verikokeessa vasta-aineita ei löytynyt ja ensimmäisessä raskaudessa riski ylipäätään on käsittääkseni melko pieni. Keskenmeno toki mietityttää, mutta eiköhän tuo silloin saatu vasta-ainepiikki hoitanut tehtävänsä. Seuraavissa raskauksissa riskit olisivatkin sitten jo isommat olettaen, että Tiitiäinen edes on reesustekijän suhteen positiivinen. Ja meidän kohdalla useammat raskaudet eivät edes taida olla kovinkaan todennäköisiä.

Toivottavasti sokerirasituksesta tulee kuitenkin puhdas tulos, niin on taas yksi ’ei niin mukava’ etappi ohitettu. Onneksi minulla on ihana puolisko, joka jaksaa joka päivä kysellä minun sekä Tiitiäisen vointia ja silitellä masua. Toistaiseksi olen joutunut toteamaan, etten osaa sanoa Tiitiäisen voinnista mitään, mutta jonkun viikon päästä tuonkin pitäisi kai muuttua. Joskin terveydenhoitaja sanoi, että suurella osalla sikiön liikkeet tuntuvat oikeastaan vasta viikon 20 paremmalla puolen – etenkin ensimmäisessä raskaudessa. Ja jos istukka on takana, niin saattaa mennä vieläkin myöhäisemmille viikoille. Sitä odotellessa. :)

maanantai 25. syyskuuta 2017

Parasta nyt

On päässyt vierähtämään tovi sitten edellisen postauksen. Kaikki aika on yksinkertaisesti kulunut töiden parissa, eikä suma ole edes helpottamaan päin. Toki kyllähän niitä vapaita tunteja on joitakin iltoihin jäänyt, mutta pahoinvointi ja lisääntynyt väsy ovat saaneet aikaan sen, että jaksan iltaisin ainoastaan syödä ja nukkua.

Ehdin viime maanantaina jo nuolaista, kun huono olo ei vaivannutkaan koko päivää enkä ollut yökännyt saatikka oksentanut kertaakaan ennen iltaa. Vaan aivan liian aikaisin! Niin vain se pahoinvointi hiipi illan edetessä takaisin ja tiistaina sain tuta pahoinvoinnin voiman sitten maanantainkin edestä.

Pahoinvointi ei siis ole helpottanut pätkääkään ja se onkin seuranani oikeastaan ympäri vuorokauden. Pieneksi hetkeksi se saattaa jättää rauhaan, mutta kohta se jo palaa – korkojen kera. Nyt huomaan myös olevani aiempaa väsyneempi. Työpäivän jälkeen aivot eivät yksinkertaisesti enää raksuta kovinkaan kovalla teholla, joten mihinkään kovin ihmeelliseen on turha ryhtyä. Paikalle jäädessäni nukkumatti liittyy takuuvarmasti seuraan mitä pikimmin.

Öiset vessassa ravaamiset ovat onneksi vähentyneet. Niiden korvaajaksi on kuitenkin ilmestynyt heräily ja sitä seuraava nukahtamisen vaikeus. Herään siis joka yö johonkin aikaan aamuyöstä, minkä jälkeen nukun vain pätkittäin eikä syvästä unesta ole tietoakaan.

Täyttelin viime perjantaista neuvolaa varten voimavarakyselyä, jossa kysyttiin muun muassa väsymyksestä ja siitä, tunnenko itseni terveeksi. Tavallisesti aktiivisen ja iloisena ihmisenä oli aika kova pala todeta, että olen väsynyt ja tunnen oloni kaikkea muuta kuin terveeksi. Olo on myös monesti alakuloinen, mikä johtuu lähinnä kahdesta edellä mainitsemastani.

Tätä raskautta on yritetty saada alulle kolmatta vuotta, eikä lapsi kovin paljoa toivotumpi voisi olla. Tuntuukin todella pahalta, etten pieniä hetkiä lukuun ottamatta ole pystynyt nauttimaan raskaudesta yhtään. Jopa niin, että raskausoireet ovat vieneet ilon ja nautinnon monesta normaalisti minulle niitä tuottavasta asiasta.

Mutta onhan niitä hyviäkin hetkiä ollut! Ensimmäinen ultra ja Tiitiäisen sykkivä sydän oli kiistatta elämäni uskomattomimpia kokemuksia. Yhtä ihmeellinen oli 10. raskausviikon ultra, jossa tuo pieni ihmeemme näytti jo ihmiseltä ja esitteli meille jopa juuri oppimaansa taitoa, liikkumista. Ylipäätään kaikki ultrat ovat olleet kaiken kokemamme jälkeen jotain elämää suurempaa.

Myös viime perjantain neuvolassa kuulemamme sydämen syke jää varmasti yhdeksi rakkaimmista muistoistani, sillä edellisestä ultrasta on jo aikaa ja tuon pienen jumputuksen kuuleminen sysäsi hetkeksi kehnon oloni pois tästä maailmasta. Olin myös ennen neuvolaa aika lailla huolissani, löytyisikö sisältäni enää mitään elävää. En mistään erityisestä syystä; kai se vain liittyy keskenmenon kipeään muistoon. Sydän siellä siis kuitenkin yhä sykki. Ja kovaa sykkikin. Se löytyi heti ja huiteli koko ajan 160 molemmin puolin. Terveydenhoitaja totesi, puoliksi kai vitsinä, että se on varmaankin tyttö, kun tytöillä kuulemma sykkeet ovat usein poikia korkeampia. Itse en oikein tuollaisiin usko.

Ja samapa tuo. Terveydenhoitaja kysyi, onko meillä joku käsitys kuka sieltä on tulossa. Totesimme, että Tiitiäinen. Emme ole myöskään varmoja, haluammeko kuulla sukupuolta etukäteen. Se pitäisi päättää ennen kuukauden päässä odottavaa rakenneultraa. On tässä siis vielä aikaa.

Parasta on kuitenkin ollut se, kuinka puoliskoni kanssa yhdessä puhumme tulevasta. Hänellä on paljon minua luottavaisempi olo sen suhteen, että kaikki menee hyvin. Se antaa todella paljon voimaa ja uskallan itsekin luottaa raskauteen. Tuntuu todella hyvältä suunnitella yhdessä tulevaa ja keskustella kasvatukseen liittyvistä asioista. Vielä ei ole ilmaantunut asioita, joista olisimme eri mieltä, vaikka pieniä sävyeroja löytyykin. En kuitenkaan pätkääkään epäröi, etteikö niitä mielipide-eroja ala löytyä viimeistään sitten, kun päästään käytännön toimiin. :D

Parasta tällä hetkellä on kuitenkin äitiyshousut! Raskausmaha ei vielä juurikaan näy. Iltaa kohti se kyllä puskee itsensä kaikkien nähtäväksi, mutta päivisin näytän lähinnä siltä, että on ollut pitempi paussi treeneistä. Kaikki housut verkkareista lähtien ovat kuitenkin alkaneet kiristää ikävästi. Olo on ollut näin ollen jo pari viime viikkoa aika tukala. Sain eilen kuitenkin työt mallilleen niin, että ehdin kipaista ytimestä äitiyshousut. Ja kyllä ovat hintansa väärti!

Eihän tämä vatsa tästä hetkeen pienene. Päinvastoin, nyt on sellainen olo, että se taitaa lähteä pikku hiljaa nopeaan kasvuun, sillä jo muutaman päivän ajan nälkä on ollut huomattavasti aiempaa kovempi ja ruokaa on uponnut sen mukaisesti. Perjantain neuvolakäynnillä paino ei ollut noussut sitten ensimmäisen käynnin, mutta oli kuitenkin ottanut kiinnisairastamisen aikana menettämäni. Saa nähdä, millä vauhdilla ja milloin se lähtee kipuamaan.

Mukavaa alkavaa syksyä! 

Tulipas pitkä! ':D Ja pahoitteluni mahdollisista kirjoitusmöröistä. Teen tätä töiden keskellä, eikä minulla yksinkertaisesti ole aikaa oikolukea.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Nautitaan!

Nyt ärsyttää, kiukuttaa ja väsyttää kaikki. Sitä kuule huudeltavan, ettei raskaus ole mikään sairaus ja jos ei aiemmin ole urheillut, niin sen voi aloittaa sitten vaikka raskausaikana. Pitäisi nauttia niistä raskauteen liittyvistä muutoksistakin. Paskat, sanon minä. Liikun normaalisti säännöllisesti ja paljon. Syön myös terveellisesti. Eli elämäntapani on tervehenkinen ja aktiivinen, menemättä kuitenkaan äärimmäisyyksiin. Olen myös kaikella tapaa hyväkuntoinen.

Tai siis olin. En koskaan eläessäni ole tuntenut oloani näin sairaaksi, ja kerrottakoon, että jokunen vuosi taaksepäin olin kuitenkin onnettomuudessa, joka oli viedä henkeni. Toki tuolloin kaksi ensimmäistä viikkoa kului sairaalassa, eikä sentään ensimmäistä viikkoa voi edes verrata tämänhetkiseen vointiini. Mutta suhteessa kaikkeen muuhun elämässä kokemaani. Keskenmeno ja siitä toipuminen on myös oma lukunsa, sillä se on kokemuksena jotain, mitä on mahdotonta verrata johonkin tällaiseen.

Kiukuttaa, kun raskaana olevat huutelevat, kuinka nauttivat raskausajasta. Neuvolan terkkakin siihen kannusti. Onhan se varmaan hienoa seurata, kuinka oma keho muuttuu raskauden edetessä. Tai miten ilmaantuu uusia erikoisia ja hassuja mieliruokia, joita himoitsee. Mitkä ennen mieluisat hajut ja maut taas tuntuvat vastenmielisiltä? Urheilu tuntuu erilaiselta ja välillä väsyttää vietävästi. Mitä näitä nyt on.

Minä en keskity mihinkään noista. Keskityn ainoastaan pahoinvointiin. Väsymyksen kyllä tiedostan, sillä sen käydessä ylitsepääsemättömäksi, voin vaipua pariksi tunniksi päiväunille, joiden aikana huono olo ei pääse vaivaamaan. Hajuja en ehdi huomata, sillä ne yllyttävät jo entisestään voimakasta pahoinvointiani vieden kaiken huomioni niin, etten niitä edes rekisteröi. Urheilemattomuuskaan ei enää haittaa, sillä minulta ei liikene ajatustilaa sen pohtimiseen – pitää keskittyä miettimään, tuleeko se oksu nyt vai myöhemmin.

Niin, se raskaudesta nauttiminen. Ei taida olla minun osani. 


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kaikki hyvin

Päättyvä viikko on ollut aikamoinen. Alkuviikosta podin varmaankin elämäni rankinta vatsaflunssaa, mikä nosti pintaan taas huolen Tiitiäisen voinnista. Vatsatauti on nyt selätetty, mutta olo on edellekin heikko. Taudin pikkuhiljaa hellittäessä etenkin vasenta jalkaani alkoi kuitenkin pistellä aivan kuin se olisi puutumassa. Lääkärin mukaan tuo kuitenkin johtui mitä todennäköisimmin ”vain” siitä, että suolatasapainoni oli ehtinyt muutaman päivän rajun taudin seurauksena sen verran sekaisin.

Olemme myös kuluneen viikon aikana allekirjoittaneet lainapaperit sekä uuden kotimme kauppakirjan sekä muuttaneet. Jottei tapahtumia olisi yhdelle viikolle liian vähän, meillä oli torstaina lisäksi np-ultra.

Ultra oli Kätilöopistolla. Olin toivonut, ettei minun tuohon rakennukseen olisi enää jalallakaan tarvinnut astua. Kahden edellisen Kättärillä vierailuni taustalla ovat olleet keskenmeno ja sitä seurannut kaavinta. Sain noilla molemmilla kerroilla aivan uskomattoman hyvää hoitoa ja muuta palvelua, mutta minulla ei varsinaisesti ollut halua verestää noita muistoja paikan päällä. Rakenneultran koittaessa Kättäri onkin sitten jo suljettu, joten mitä todennäköisimmin, ja ennen kaikkea toivottavasti, viime torstain käynti jää nyt viimeisekseni.

Olimme torstaina liikenteessä muuttopakulla, sillä meillä oli muutto kesken, enkä minä olisi muuten mitenkään ehtinyt töistä Kättärille ajoissa, kun fillarin selkään minusta ei vieläkään ole. Helsingissä asuvat tietävät, että täällä on jälleen kaikki tiet vedetty auki, mistä syntyy hirveitä sumppuja ja alueellisia ruuhkia myös ruuhka-ajan ulkopuolella. Kello tikitti ja liikenne lähestulkoon seisoi. Minua jännitti ja stressasi. Pelkäsin pahinta. Ehdimme kuitenkin Kättärille muutama hassu minuutti ennen kuin kätilö jo huusi meidät sisään.

Hyppäsin tutkimuspöydälle – tällä kertaa housut jalassa. Kätilö varoitti viileästä geelistä, mutta pahoinvoivan oloa se todellisuudessa vain helpotti. Tiitiäinen löytyi heti! Siellä se kölli heilutellen nyt jo pitkänhuiskeiksi kasvaneita käsiään ja jalkojaan. Välillä pieni suuri pää nyökkäili ja seuraavassa hetkessä koko sikiö jo hypähti. Niskaturvotuksen mittaaminen kävi käden käänteessä – alle 1,2 mm eli kaikki hyvin. Toki vielä täytyy jännätä yhdistelmäseulan kokonaistulos.

Hyvien uutisten kuuleminen laukaisi jännityksen ja meillä oli melkein koko puolituntinen käytössä sikiön mittailuun, sydänäänen kuunteluun ja kaiken ihmeellisen katseluun. Kolmen varhaisultran perusteella raskausviikkoja oli torstaina kasassa 11+3. Kätilö mittaili nyt kuitenkin viikoiksi 11+6. Kuukautisista laskienhan oltaisiin menty jo raskausviikolla 12+ 1. Neuvolan terkkahan kirjoitti tuon mukaan määritelty lasketun ajan myös äitiyskorttiini, vaikka hänelle nuo varhaisultrissa saadut mitat kerroinkin.

Varhaisultrasta saatavat mitat ovat myöhemmin saatuja tarkemmat, joten kätilön mukaan äitiyskortissa tulisi lukea niiden perusteella määritelty laskettu aika. Olin kaikessa kiireessä tietenkin unohtanut äitiyskorttini kotiin, joten hän kirjoitti kaiken erilliselle lapulle ja terveydenhoitaja saa seuraavalla neuvolakäynnillä sitten täydennellä ja korjailla ne korttiini.

Lopuksi punnitsimme myös minut. Painoni oli jälleen tippunut noin puolella kilolla, mutta se selittyy varmaan pelkällä nestevajeellakin. Kätilö totesi, ettei kannata huolestua, sillä tässä vaiheessa painon ei pitäisi normaalipainoisella edes olla vielä noussut itse raskauden takia. Kiinnitän kuitenkin nyt erityistä huomiota siihen, että tulen syöneeksi tarpeeksi paljon ja monipuolisesti.

Tiitiäisellä oli siis kaikki mallikkaasti. Hän ei tosiaan ole tainnut hetkahtaakaan minun sairastelemisestani, niin rajua kun se olikin. Minun oloni on kuitenkin edelleenkin heikko. Lisäksi raskauspahoinvointini on vain entisestään yltynyt vatsataudin seurauksena. Pahoinvointihan on ollut voimakasta ja jatkuvaa jo kuudennelta raskausviikolta alkaen.

Ennen sairastamista varsinaiset yökkäykset ja oksentamiset tapahtuivat kuitenkin melko harvoin keskittyen muutamaan kertaan päivässä. Nyt yökkäily on jatkuvaa, enkä koskaan tiedä päättyykö se oksennukseen vai ei. Onneksi minulta ei jostain syystä edelleenkään nouse ruoat kunnolla ylös, vaan oksennan lähinnä pelkkää nestettä. Pahoinvoinnista, yökkäilystä ja oksentamisesta muodostuva mielleyhtymä juuri sairastamaani vatsaflunssaan ei kuitenkaan ainakaan helpota oloani.

Huomenna starttaa jo kolmastoista raskausviikko! Enää viikko, niin ensimmäinen kolmannes on turvallisesti takana. Ehkä ne olotkin tästä vielä helpottuvat…

Pieni LISÄYS vielä: Edellisellä kerralla raskaus meni kuukautisista laskien kesken raskausviikolla 11+5. Nyt olemme siis takuuvarmasti yli tuonkin päivän kaikilla mahdollisilla laskutavoilla, vaikka eihän sillä mitään merkitystä todellisuudessa olekaan.