tiistai 20. kesäkuuta 2017

Melkein


Jos eilen oli vielä toiveikas ja luottavainen olo, niin nyt siitä ei ole enää tietoakaan. Melkein hävettää kirjoittaa edes. Pitikin mennä hehkuttamaan omaa fiilistä täällä ja parille ystävälleni, joita näin eilen. Tässä viimeisen noin puolentoista vuoden aikana on tuntenut itsensä todella tyhmäksi todella monta kertaa.

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Olen edelleen todella iloinen ja jopa ylpeä eilisesn follikkeliultran paljastamista tuloksista. Mutta. Eipä ovulaatiolla ja valmiina odottavalla kohdun limakalvolla tee mitään yksin. Ei yhtään mitään. Seuraavaksi tarvitaan siittiöitä. Siinä meidän kuoppamme.

Suurella osalla lasta kauan yrittäneistä ja yrityksessä erinäisiä haasteita kohdanneista on varmasti jonkinlainen käsitys siitä, mitä tarkoitan meyritetäänlasta-seksillä. Siitä, kun lääkäri kirjoittaa hoitosuunnitelmaan tuon maagisen sanan ’yhdyntä’. Siellä se lukee kaikkien käytettävien lääkkeiden kanssa aikataulutettuna.

Vielä puolisentoista vuotta sitten tuo olisi naurattanut. Lääkäri on määrännyt meidät harrastamaan seksiä! Nyt siitä tulee lähinnä itku. Ja ahdistus. Eilen myös jonkinmoinen riita. Tai ei sitä riidaksi kyllä voi kutsua, mutten tiedä miksi muuksikaan. Kahden nurkkaan ajetun reaktio. Se herättää tietenkin samalla seurakseen myös kaikki muut mieltä painavat asiat. Ja voin kertoa, että nauru ei siinnä edes horisontissa.

Tuo lääkärin määräämä yhdyntä on siis yksi suurimmista kompastuskivistämme. Ja se perkele ilmestyy polullemme joka kerta uudestaan. Siinä se möllöttää, keskellä polkua. Eikä se tunnu hievahtavan, vaikka sitä kuinka yrittää ajatella jonain muuna, kuin lääkärin määräämänä meyritetäänlasta-seksinä. Ja kyllähän ne siittiöt saatiin lähetettyä matkalleen, mutta parisuhdetta tällainen kolhii. Vaikutus korostuu ikävästi, sillä meitä on kaiken tämän jäljiltä kaksi elämään jo ennestään jossain määrin pettynyttä. Ja vielä olisi pari päivää määräystä jäljellä… Puuh.

Mutta! Nyt tää lähtis lomailemaan.

Ja jos ei lomasta ole apua raskauden alkamiseen (toivohan putosi aika lailla pohjalukemiin, mutta lääkäri tietenkin muisti kertoa, että näissä asioissa loma voi tehdä ihmeitä :D ), niin ainakin parisuhteemme varmasti tykkää. Tauko tästä elämästä. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Just eikä melkein

Hahaa! Kaikki on juuri, kuten pitääkin. Aamun follikkeliultra paljasti mallikkaan 18-millisen munarakkulan oikeassa munasarjassani. Myös kohdun limakalvo oli noin 7,5 millimetrin paksuudellaan loistavasti synkassa sen kanssa. Täytyy myöntää, että aika ylpeä olohan tuosta tuli. Kroppani on toiminut juuri niin kuin sen kuuluukin! ^^


Myös miehen siemenneste testattiin varmuudeksi uudemman kerran viime viikolla. Saimme niistä tulokset jo aikaisemmin, mutta lääkäri avasi niitä minulle aamulla vielä tarkemmin. Priimaahan tuo puoliskoni tuottaa. Onneksi – edes toinen meistä. ;)

Nyt on jotenkin todella toiveikas ja luottavainen olo. Toki tämä on se aika kierrosta, kun toivolla nyt muutenkin on tapana liittyä seuraan. Sittenkin, olo on nyt erilainen. Tiedä sitten, mistä se johtuu ja minne johtaa, mutta näillä fiiliksillä on hyvä lähteä lomalle.

Ennen lomaa, ja vähän sen alettuakin, pitää kuitenkin lunastaa lääkärin määräämät eli harrastaa seksiä joka toinen päivä. Ovulaation pitäisi tapahtua viimeistään torstaina. En halunnut tähän kiertoon irrotuspiikkiä, sillä piikkikammoisena se tuo minulle ihan turhaa lisästressiä. Edellisessä Clomifen-kierrossahan minulta varmistettiin ovulaation tapahtuneen ultran ja keltarauhashormonitestin avulla, eli munasolun irtoamisen suhteen ei pitäisi olla ongelmaa. En myöskään halua tikuttaa ovulaatiota, sillä se ”traumatisoi” minut jo yrityksen alkuaikoina. Eli nyt vain odotellaan ja harrastetaan sitä ah, niin ihanaa meyritetäänlasta-seksiä. :D

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ovulaatiota odotellessa

Minulla on ollut jo jonkin aikaa melko rauhallinen ja luottavainen olo meidän lapsihaaveen suhteen. En tiedä johtuuko se kesästä, kohta alkavasta lomasta, blogin aloittamisesta vai mistä.  En edes muista, koska minusta olisi viimeksi tuntunut tältä! Siitä täytyy olla jo puolisentoista vuotta. Mietin eilen kävelyllä ollessani, että tämän blogin kirjoittamisen yksi suuri hyöty minulle itselleni on varmasti siinä, että tulen tätä kautta ihan todella käyneeksi läpi polkumme varrelle osuneet vastoinkäymiset sekä niiden herättämät tunteet. Näin ollen minulla olisi tavallaan puhtaampi pöytä edessäni mahdollisen raskauden joskus alkaessa.

Huomenna on follikkeliultra. Jännittää! Pienen stressin poikasen on saanut aikaiseksi se, että tajusin perjantaina kätilön varaneen tuon lääkäriajan jostain syystä vasta kiertopäivälle 13, kun suositus on päiville 10–12. Toisaalta edellisessä clomi-kierrossa ovulaatio tapahtui 16. päivänä, joten eipä tässä kai sen kummempaa syytä stressiin pitäisi olla. On kuitenkin sanottava, että eilisestä alkaen kropassa on ollut sellainen fiilis, että kyllä sieltä on ovulaatio melko varmasti ja pian tulossa.

Pientä lisäjännitystä huomiselle tuo se, että tässä välissä olemme menneet tosiaan Letrozol & Ovitrelle -yhdistelmällä. Noissa kierroissa on kypsynyt aina tasan yksi munarakkula ja kohdun limakalvokin on paksuuntunut mallikkaasti. Clomifen taas on ollut käytössä vain yhden kerran aikaisemmin, joten sen vaikutus munasarjoihini ja kohdun limakalvoon ei ole vielä tullut tutuksi. Suurimpana pelkona on, että kypsyneitä munarakkuloita olisi useampi. Edellisellä kerrallahan niitä oli kaksi. Kohdun limakalvo oli kuitenkin paksuuntunut myös tuolloin ihan mallikkaasti.


Niin, ja kaiken kukkuraksi meillä kävi myös pieni kämmi. Harrastimme nimittäin seksiä eilen, vaikka olisi ollut syytä odottaa huomisen ultran tuomio. Myöhäistäpä sitä enää on kuitenkaan murehtia. Nyt vain sormet ristissä aamuun, ja toivotaan, että oikeasta munasarjastani löytyy yksi ylitse muiden! ^^

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Tää on sun elämä

Oman elämän tapahtumia ja ylipäätään kaikkea omaan elämään liittyvää on todella vaikeaa tarkastella samalla, kuin tuota elämää elää. Ihmismielellä on tapana rakennella jos jonkinlaisia mielikuvia asioista, joita elämässä on tai toivoisi oleman. Elämäänsä eläessään sitä sitten pyrkii toimimaan ja havainnoimaan ympäristöään niin, ettei tuo mielikuvissa jatkuvasti luotava todellisuus järkkyisi.

Eletty todellisuus joutuu kuitenkin jossain kohti väistämättä ristiriitaan tuon mielikuvien todellisuuden kanssa. Toiveet eivät ehkä toteudukaan sellaisina, kuin oli mielikuvissaan jo ehtinyt hahmotella. Kyllähän minäkin sen tiesin, että lapsen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Biologina tiesin sen itse asiassa harvinaisen hyvin. Ja olin minä sitä nähnyt lähipiirissänikin.  Silti koin suunnatonta pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, kun meidän polkumme ei kulkenutkaan sitä reittiä, jota olin mielikuvissani hahmotellut. Lopulta positiivinen raskaustesti oli kuitenkin juuri se tarvitsemani oljenkorsi, joka kuin ihmeen kaupalla pelasti mielikuvani.

Jos ihmisellä on tapana etukäteen rakennella mielikuvia, niin jälkeenpäin olemme vähintään yhtä taitavia keksimään tapahtumille tarkoituksia. Ja monesti hyvä niin. Meidän pitkähköllä tuloksettomalla yrittämisellä oli mielestäni ilmiselvä tarkoitus: nyt osaisimme aivan eri tavalla arvostaa raskautta ja sen mukanaan tuomaa lasta. (Ja niin varmasti tulemme osaamaan, kun se oma lapsi meillä vielä joku päivä on!)

Keskenmeno kuitenkin poltti tuon oljenkorren. Mikä he*vetti sen tarkoitus oli? Biologi sisälläni toteaa rauhalliseen sävyyn, että alkiossa oli mitä todennäköisimmin jotain pielessä. Eli parempi näin. Miten niin parempi!? Miksi sen alun perinkään piti olla viallinen? Yli vuosi tapahtuneen jälkeen, pystyn nyt näkemään, että keskenmenon ansiosta tulimme puoliskoni kanssa käyneeksi yksin ja yhdessä läpi monia sellaisia asioita ja kriisinkin, jotka muuten ehkä olisi jäänyt käymättä. Mutta tarvitsiko siihen todella keskenmenon? Ei varmasti tarvinnut!

Haluaisin, että tämän blogin alaotsikko olisi jokin muu, kuin tuo Ajatelmia lapsettomuuden polulta (kuva). Näpyttelinkin blogia perustaessani tuohon kohtaan montakin erilaista lisäystä perään – sellaisia, joissa lapsettomuuden polun päässä on meidän oma tiitiäisemme. Noiden toiveiden kirjoittaminen mustaksi valkoiselle tuo kuitenkin liian haavoittuvaisen olon. Päätinkin, että kirjoittan ne vasta sitten, kun ihan oikeasti olen siihen valmis.


Toivon, että aika tuo lopulta sen verran etäisyyttä, että kykenen tarkastelemaan kaikkea näiden kahden vuoden aikana tapahtunutta jotenkin selkeämmin. Nyt se ei vielä onnistu ja olo on näitä asioita pyörittäessä, kuin loputtomassa suossa rämpivällä. Tämän blogin kirjoittaminen tuntuu kuitenkin jo nyt auttavan. Kirjoittaessa asioita on huomattavasti helpompi jäsentää, kuin oman pään sisällä. Ehkä jonain päivänä taaksepäin kastellessa tästä kaikesta vielä löytyy jokin järkikin. Vielä mennään fiiliksissä kuitenkin tällä tasolla:


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kuumia aaltoja

Tiedättekö sen tunteen, kun herää aamulla ja on lähes varma siitä, ettei yön aikana ole nukkunut kuin yksittäisiä silmänräpäyksiä? Viime yöni oli tuollainen. Ensin ei meinannut tulla kunnon uni, ja kun uni lopulta suvaitsi saapua, oli se kaikkea muuta kuin kunnollinen. Tuntuu, että olin koko yön puoliunessa, josta sitten kaiken kukkuraksi heräilin vähän väliä. Mieli varmasti jossain määrin liioittelee tuota tunnetta, mutta piinaava viime yö joka tapauksessa oli.

Pääsin juuri eilen hihkumasta sitä, kuinka minulle ei tule (tai siis ei muistini mukaan tullut edellisellä kerralla) sivuoireita clomesta. Vaan kuinkas sitten kävikään. Viime yönä seurakseni saapuivat – varmaankin kesää juhlistamaan – kuumat aallot. Naureskelinkin aamulla puoliskolleni, että pääsin jälleen (myös Letrozol tarjoaa minulle tämän riemun) kurkistamaan mahdolliseen tulevaisuuteeni. :D  …vaihdevuosia odotellessa.

Ja aivan kuin kuumat aallot eivät olisi itsessään jo tarpeeksi! Näitä pirulaisia seuraa uskollisesti oma joukkonsa kylmiä aaltoja. Ne saavat käyttövoimansa kuumien edeltäjiensä jälkeensä jättämästä hiestä. Onneksi nuo piinaavat mainingit ajoittuvat vain yöaikaan (kopkop). Joskin, aika lailla loppuun väsyneellä ihmisellä olisi kyllä käyttöä kunnollisille yöunillekin.


Kaiken kukkuraksi tuossa ristiaallokossa ajelehtii tyypillisesti jos jonkinlaista unenpätkää. Olen viime yönä nähnyt muun muassa unen, jossa olin tulevan maanantain follikkeliultrassa. Munasarjani näyttivät siltä, miltä ne useimmiten näyttävätkin – pieniä rakkuloita täyteen ammutuilta. Kummastakaan ei siis löytynyt yhden yhtä johtofollikkelia.

On vaikea sanoa, oliko uni hyvä vai huono. Tuo johtofollikkelin puuttuminen toi hurjan pettymyksen tunteen, mutta myös helpotuksen huokauksen. Ainakaan sieltä ei kypsyisi useampaa (vaikka ei toisaalta yhtäkään) Graafin follikkelia, joten ei tarvitsisi jännitellä monikkoraskauden riskiä. Ja nyt pääsisimme nauttimaan lomastamme täysin ilman lapsettomuuteen ja raskauden yrittämiseen liittyvää stressiä. Osaisinpa myös valvemaailmassa suhtautua yhden yrityskierron väliin jäämiseen tuolla tavoin! ;)

Viikon päässä siintäviä loma-aaltoja odotellessa. Onneksi näistä mainingeista päästään selvemmille vesille ennen sitä! Tai ainakin jonkin muunlaisille vesille.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Purkista ja pullotusta

Sinne sukelsi tämä kierron viimeinen ovulaation houkuttaja! Meneillään on siis kiertopäivä 7, joten viiden päivän ajan olen poiminut yhden Clomifen-pillerin matkamme helpottajaksi. Muutaman viime kierron käytössä on ollut yhdistelmä Letrozol & Ovitrelle, mutta niistä sivuoireena seurannut väsymys on ollut aivan ylitsepääsemätön. Toki väsymykseen ovat varmasti vaikuttaneet osaltaan myös työkiireet sekä koko tämä lapsettomuusmörkö.

Meillä molemmilla alkaa nyt kuitenkin loma, jonka seuralaiseksi väsymys on sieltä kehnoimmasta päästä. Päädyimmekin lääkärin kanssa siihen, että mennään tämä kierto clomeilla ja katsotaan, miten ne toimivat. Edellisellä kerralla (viime elo-syyskuussa) minulle ei tullut clomeista mitään sivuvaikutuksia – tai ainakaan en muista tulleen. Varmaksi en kuitenkaan uskalla vannoa, sillä tuo oli meidän ensimmäinen ovulaation induktiomme, minkä ansiosta puhisin sellaista intoa ja toivoa, että siinä olisivat kovemmatkin oireet kalvenneet.

Hieman minua kuitenkin mietityttää se tosiasia, että viime kerralla clomit saivat aikaan kokonaisten kahden munarakkulan kypsymisen. Vaikka kaksi lasta unelmissani onkin (jos sen ensimmäisen nyt edes saisi!), niin kaksosraskaus ei todellakaan ole toivelistallani. Päinvastoin, se löytyy siltä ehdottomasti ei -listalta. Kaiken kokemamme jälkeen vielä suuririskisempi raskaus – kiitos EI. Nyt sitten jännätään ensi maanantain follikkeliultran tuomiota.

Mutta palataanpa takaisin tuohon pienestä Clomifen-pilleristä parhaillaan verenkiertoni imeytyvään klomifeenisitraattiin. Sen ansiosta vereeni erittyy enemmän estrogeenia, minkä seurauksena toinen monirakkulaisista munasarjoistani onnistuu todennäköisimmin tehtävässään kypsyttää munarakkula ja päästää lopulta sen suojissa kehittynyt munasolun tärkeälle matkalleen.

Nyt eletään siis sitä kierron vaihetta, joka aina onnistuu yllättämään mukanaan tuomallaan toivon tunteella. Kuukautiset tuntuvat huuhtovan hetkeksi edellisen kierron pettymyksen ja epätoivon mennessään. Nyt on taas herännyt hullu usko siihen, että tämä on se kierto, jossa me onnistumme. Juuri tämä on se kierto, josta saamme lapsemme syliin asti. Se kierto, jolla on onnellinen loppu.

Tämä on myös se vaihe kiertoa, kun aika tuntuu häviävän; ajanjakso kuukautisista ovulaatioon tuntuu olevan ohi yhdessä silmänräpäyksessä. Tuo on se ajanjakso, jolloin tulee aina naurahdelleeksi omalle paniikilleen ajan kulumisesta – siitä, että aika saattaisi loppua meidän osaltamme kesken. Nopeastihan nämä kierrot menevät! Kohta on jo seuraava mahdollisuus, jos nyt tästä kierrosta ei muka tärppäisi! Ja minun kiertoni eivät edes ole sieltä lyhimmästä päästä, vaan vaihtelevat 30 ja 38 päivän välillä (keskimäärin 36). Luomukierroissa ovulaatio (jota siis useimmiten ei tule) osuu jonnekin 20. päivän paremmalle puolelle, mutta irrotuspiikkiä käytettäessä tietenkin aikaisemmaksi.

Vaan antakaas olla, kun ovulaatio on ohi! Miten on mahdollista, että juuri pikavauhtia kiitänyt aika alkaa yhtäkkiä madella? Ja ollaan nyt rehellisiä, matelu on tässä tapauksessa ajan kulumisen hitautta röyhkeästi vähättelevä määre. Ehkä tuo ajan kulumisessa tapahtuva muutos tuntuu sitä paitsi paremminkin siltä, kuin koko muu maailma etenisi kiihtyvällä vauhdilla – aika siis juoksisi – mutta jostain syystä minä olen jumittuneena johonkin piinalliseen taskuun, jonkinlaiseen sivutodellisuuteen, jonka ajalle on ominaista tuo madellen kuluminen.

Tuossa sivutodellisuudessa kaikki on jotenkin sekavaa. Sitä pitää viimeiseen asti kiinni siitä toiveesta, että olisi raskaana. Kuuntelee kehoaan ja sen jokaista pienintäkin vihjettä, jonka voisi tulkita alkanutta raskautta puoltavaksi. Eihän se alavatsan nippailu ole ennen tuntunut ihan tältä? Ei kai minulla yleensä kipeydy rinnat tällä tavalla ja tässä järjestyksessä? Ja samalla sitä on jo toinen jalka pettymyksen polulla. Toiseen korvaan kuiskii se niin moneen kertaan pettyneen ääni. Se jaksaa muistuttaa, että tältä minusta on tuntunut kaikissa muissakin kierroissa. Noin se lämpö on aina noussut! Ne rinnat nyt kipeytyvät tai ovat kipeytymättä milloin mitenkin! Lääkkeet sitä huonoa oloa aiheuttavat!

Mutta, jos nämä jokaisen kierron alussa heräävät, uutta toivoa ja uskoa antavat fiiilikset saisi jotenkin pullotettua ja annosteltua sitten pisara kerrallaan loppukierron heikoimpiin hetkiin! :)




sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Sateen ropinaa

Olen aina pitänyt sadepäivistä – etenkin kesäisistä sellaisista. Niiden viehätys ja voima piilee sateen kyvyssä manipuloida ajan kulumista. Lapsettomuuden myötä ja iän samalla karttuessa välillä on vaikea päästä eroon siitä toisinaan jopa paniikinomaisia piirteitä saavasta ajatuksesta, että aika loppuu kesken. Keskenmenon seurauksena tuo ajattelu vain vahvistui.

Ensimmäinen keskenmenoa seurannut pelkoni oli, että tuo raskaus saattoi olla meidän ainut mahdollisuutemme. Tuo pelko heräsi minussa jo siinä vaiheessa, kun keskenmeno oli vain paha aavistus mielessäni. Kerroin tuon pelon myös miehelleni, joka vielä tuolloin jaksoi uskoa meidän onnistuvan. Yksi ainoa mahdollisuus tällaisessa asiassa olisi tietenkin liian julma kohtalo kenelle tahansa. (Ja niin kuitenkin voi olla.)

Puoliskoni rauhoittelu siirsi tuon pelon taka-alalle. Nyt pelkoni kohdistui ajan vääjäämättömään kulumiseen. Entä jos joulukuun puolivälissä odottavan lasketun ajan tullessa olisimme edelleen samassa tilanteessa? Ja sitähän me sitten olimmekin. Se oli kuitenkin tuon päivän murheista pienimpiä. Meidän parisuhteemme ajautui tämän kaiken keskellä todelliseen kriisiin. Syitä oli varmasti useita ja epäilen, että olisimme jonain päivänä vastaavanlaisen kriisin joutuneet kohtaamaan, vaikka lapsettomuus ja keskenmeno eivät polullemme olisi osuneetkaan.

Aika jatkoi kuitenkin juoksemistaan ja mieleni kilpaa sen kanssa. Seuraavaksi vuorossa olisi keskenmenon vuosipäivä. Se oli ja meni ja me olemme yhä lähtöruudussa. Mieleni oli kuitenkin alkanut pikkuhiljaa rauhoittua. Entä jos antaisin ajan juosta yksinään? Parisuhdekriisi pakotti pysähtymään. Se pakotti miettimään, mitä minä todella haluan. Mikä on lopulta minkäkin arvoista? Olemmeko me parempi meinä vai erikseen? Miksi me jälkikasvua ylipäätään haluamme? Kuinka paljon? Ja entä, jos sitä jälkikasvua ei kaikesta huolimatta koskaan meille suodakaan?

Luulin miettineeni nuo kysymykset läpi jo aikaa sitten. Kuka nyt lähtisi jälkikasvua yrittämään noita pyörittelemättä! Ja kuitenkin, vasta kriisimme ja sen käynnistämän ajatusmyllyn myötä olen ihan todella tullut jauhaneeksi nuo asiat itselleni selviksi. (Tai niin ainakin kuvittelen! ;D ) Se on tuonut minulle uudenlaisen rauhan. Lapsi tulee jos on tullakseen. No ei sentään, ihan noin pitkälle en ole päässyt. En lähellekään. Mutta nyt on helpompi hyväksyä se tosiasia, että ajan kanssa kilpaa juostessa häviää aina.

Sadepäivien ihanuus on siinä, että ne tuntuvat pysäyttävän ajan. Tai ainakin hidastavan sen kulkua. Kuin sadepisarat täyttäisivät tiimalasia yksi kerrallaan venyttäen näin aikaa. Samalla pisaroiden ropina rauhoittaa ja raikas ilma virkistää. Minulla ei ole kiire mihinkään. Jokin pisaroista tuo vielä tullessaan meidän Tiitiäisemme.



Muistutuksia menneestä

Mietin monesti sitä, miltä lapsettomuus ja keskenmeno mahtavat tuntua muista nuo omassa elämässään kohdanneista. Tuntuu pahalta ajatella, etten ole ainut, joka tämän tuskan kanssa joutuu tai on joutunut elämään. Pahalta tuntuu sekin, että jollain tasolla minua myös lohduttaa sen tietäminen, etten ole tuskani ja muiden tunteitteni kanssa yksin. Mutta kauanko tämä tuska pitää otteessaan? Seuraako se minua lopun elämäni? Entä se kaikki muu lapsettomuuden ja keskenmenon mukanaan tuoma?

Yhdeksi takuuvarmaksi keskenmenosta muistuttajaksi on muodostunut meidän naisten luottoystävämme, kuukautiset. Ne ovat myös yksi niistä syistä, jotka saivat minut aloittaman blogin kirjoittamisen juuri nyt. Keskenmenon jälkeen riesakseni on ilmaantuneet ihan uudenlaiset kuukautiset. Joskaan tällä riesalla ei mitä ilmeisimmin mitään tekemistä itse keskenmenon kanssa olekaan; mahdollinen (osa)syyllinen on ovulaation induktioon käytetyt lääkkeet.

Nämä uudenlaiset kuukautiset alkavat yli viikon mittaisella tuhruvuodolla, jota säestää alavatsakivut. Tuossa kuukautisia edeltävässä tuhruvuodossa ei ole minulle sinällään mitään uutta, mutta niitä seuraava vaihe onkin sitten kokonaan uusi tuttavuus – todella epämieluisa sellainen. Kun varsinainen kuukautisvuoto lopulta rohkaistuu alkamaan, ei varmasti jää epäselväksi, mistä päivästä alkaneen kierron laskun aloittaa. Alle kahden vuorokauden aikana verenkierrostani poistuu lähes desin verran verta. Voin kertoa, että se on paljon noin lyhyessä ajassa. Todella paljon. Se olisi melko paljon myös koko kuukautisten ajalle jaettuna. (Käytän kuukuppia, minkä ansiosta vuotoa on helppo seurata.)

”Hanat auki -vuoto” on sinällään jo inhottava ja elämää hankaloittava kumppani. Sen ikävin puoli löytyy kuitenkin ihan muualta. Nimittäin siitä, mistä se minua muistuttaa. Keskenmenosta. Olin kuvitellut jo melko lailla toipuneeni tuosta koettelemuksesta (niin paljon kuin tuollaisesta nyt toipua voi). Enää pitkään aikaan itku ei ole yllättänyt minua täysin varoittamatta enkä ole kokenut katkeruutta siitä, miksi raskauden ennenaikainen päättyminen sattui juuri meidän osaksemme.

Viime kuukausina minut on kuitenkin muutaman kerran yllättänyt itku ja suoranainen paniikinomainen tunne – sellainen, että henkeä ahdistaa ja päässä humisee. Ja syyllinen löytyy tuosta vuodosta. Jollain kummalla ja kierolla tavalla se kuljettaa minut ajassa taaksepäin aina viime vuoden toukokuuhun asti. Tuon verimäärän tippuminen minusta palauttaa minut takaisin niihin tuntemuksiin, jotka humisivat päässäni istuessani tuolloin kotona pöntöllä ja lopulta Kätilöopistolla toimenpidehuoneessa. Onneksi noilta tuntemuksilta on taittunut se pahin terä, eivätkä ne näin ollen paina mieltä kuin noina yksittäisinä hetkinä.

Koettu keskenmeno ei siis näytä helposti päästävän otteestaan. Se ei anna minun unohtaa itseään. Ainakaan vielä. Toki unohtaminen ei ehkä ole tarkoituskaan, mutta toivoisin ajan lopulta kultaavan tuonkin muiston. Asiaa varmasti auttaisi siitä puhuminen. Opin valitettavasti kuitenkin hyvin pian keskenmenon jälkeen pitämään siitä suuni kiinni  – kiitos parhaan ystäväni. Siitä enemmän joskus tuonnempana.






lauantai 10. kesäkuuta 2017

C niin kuin clomifen

C niin kuin clomifen. Siinä varmaankin yksi syy, jonka takia juuri tämä tuntui sopivalta ajankohdalta blogin aloittamiselle. Tänään käynnistyi taas yksi yrityskierto – tällä kertaa clomifen tukena. Josko tämä olisi se kerta, kun meitä onnistaa! On se vain kummallista, kuinka toivo joka kierron alkaessa herää, vaikka kierron päättymisen mukanaan tuoma pettymys alkaa olla jo musertava. Tuo pettymyksen tunne kasvaa kerta kerralta, mutta onneksi uuden kierron alku vielä pyyhkäisee sen tullessaan.

Clomifeniin, tuohon pieneen valkoiseen pilleriin, liittyy meidän lapsettomuuspolulla oma symboliikkansa. Se oli meidän ensimmäinen oljenkortemme. Uuden vuoden 2016 alkaessa hakeuduin uudelle gynekologille yksityiselle puolelle ja kävelin heti ensimmäisen käynnin jälkeen ulos reseptin kanssa – ovulaation indusoiminen oli tarkoitus aloittaa heti seuraavasta kierrosta.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavaa kiertoa ei kuulunutkaan ihan heti, mikä ei tosin ole minun tapauksessani mitenkään tavatonta. Munasarjani ovat siis monirakkulaiset, mitä yksikään gynekologi ei ollut minulle tuolloin vielä tullut kertoneeksi. Eipä kertonut tämäkään, vaikka jotain pientä siihen suuntaan mumisikin. Jälkeenpäin minua on ihmetyttänyt suuresti, ettei asiasta minulle mainittu, vaikka olin jo tuolloin yli 30-vuotias ja raskaaksi tuleminen oli osoittautunut haastavaksi.

Mutta palataan siihen uuden kierron alkuun. Siihen siis, jota ei kuulunut. Luulin toki sen tekevän tuloaan, sillä alavatsaa nippaili, nännit aristivat ja lopulta rintojen sivut olivat niin kipeät, että nukkuminen onnistui lähinnä selällä maaten. Jollakulla olisi ehkä soinut hälytyskellot tässä kohdin. Minulla ei. Siihenkin on syynsä. Nuo oireet eivät nimittäin olleet minulle mitään uutta. Olin kärsinyt samoista oireita aiemminkin, jätettyäni pillerit pois noin vuotta aikaisemmin. Tuolloin nuo samaiset oireet, muutamalla muullakin höystettynä, olivat riesanani useamman kuukauden. Hieman kehno oli siis jo pelkkä raskauden yrittämisen aloituskin.

Raskaustesti on aina kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä – minun tapauksessani viimeistään siinä, kun tiedossa on sellaiset juhlat, joissa olisi kiva ottaa myös muutama annos vettä väkevämpää. Päätin siis tehdä ”varmuustestin”, testin jonka tekeminen on pelkkää pakkopullaa ja negatiivisen tuloksen varmistelua. Tämän testin tulos osoittautuikin sitten todelliseksi yllätykseksi. Positiiviseksi sellaiseksi. Vaikka enhän minä sitä aluksi edes tajunnut.

Ensimmäistä kertaa elämässäni testi-ikkunaan ilmestyi kaksi viivaa. Katselin noita kahta punaista viivaa tajuamatta, mitä ne tarkoittavat. Reaktioni kertoo paljon siitä, kuinka vähän minulla oli uskoa siihen, että onnistuisimme. Hämmennyin kahdesta viivasta niin paljon, että menin näyttämään sitä puoliskolleni ja vasta hänen kysyessään, miten testiä pitäisi tulkita, tajusin olevani raskaana. Siis minä, joka kuitenkin kierrosta toiseen olin toivonut raskautta alkavaksi. Eikä nuo testit nyt lopulta kovin kummoista rakettitiedettä ole. Hämmennystäni selittää se, että toivo oli ehtinyt jo hiipua, mutta tuon testin myötä se heräsi taas eloon.

Siitä alkoi meidän odotus. Tuo odotus päättyi kuitenkin reilun kuukauden kuluttua vessanpönttöön sekä Kätilöopiston toimenpidehuoneen lattialle. Tuo odotuksen toukokuinen päätös on kaikista kokemistani asioista kivuliain, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Keskenmenon jälkeen seuraavaan yritykseen lähdettiin sitten clomifenin voimin. Tuo kierto ei tuonut meidän tiitiäistämme. Nyt clomifen on ensimmäistä kertaa käytössä tuon syksyisen yrityksen jälkeen. Välissä on toki ollut muunlaisia apuja, mutta pelkkää lepoakin. Tuohon pieneen pilleriin yhdistyy mielessäni jostain syystä positiivisia tuntemuksia. Ehkä siksi, että ensimmäinen raskauteni alkoi pian clomifen-purkin saatuani, vaikka eipä itse pilleri päässyt tuon raskauden alkamiseen vaikuttamaan. Eikä tuo raskaus edes vauvaksi asti jaksanut.

Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen. Jostain sen toivon ja uskon vain onnistuu löytämään. Ehkä tämä on Meidän kertamme!





torstai 8. kesäkuuta 2017

Tuuletusta

Olen istunut koneen ääressä nyt liioittelematta jo tuntisen. Näpytän muutaman sanan poistaakseni ne kirjain kerrallaan. Aloittamisen vaikeus. Ehkä myös pelko siitä, miltä omat ajatukset näyttävät tietokoneen ruudulla. Itse asiassa aloitin blogin kertaalleen jo reilu vuosi sitten saamani keskenmenon jälkeen. Tuolloin en lopulta kuitenkaan saanut mitään mustaksi valkoiselle. Jokaisen kirjaimen napsahdus näppäimistössä tuntui liian tuskalliselta. 

Nyt aikaa on ilmeisesti kulunut sen verran, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä idealta. Lasta meillä ei edelleenkään ole  ei täällä eikä tuloillaan. Ennen lapsihaavetta ja sen tavoittelemiseen ryhtymistä en olisi osannut edes kuvitella, kuinka lannistavalta ei-toivottu lapsettomuus voi tuntua. Vaikka kyllähän minä sitä olin ympärilläni nähnyt. Suomen kielestä on vaikea löytää sopivaa sanaa tuolle tunteelle, mutta englannin kielen overwhelming kuvaa tuota tunnetta ehkä osuvimmin.

Kirjoitan tätä blogia kahdestakin syystä. Ensinnäkin, vertaistuki on ollut minulle omalla polullani uskomatoman arvokas voimavara. Toivon tätä kautta voivani tarjota sitä jollekulle muulle, mutta saavani näin sitä itsekin lisää. Toiseksi, on aika tuulettaa ajatuksia, oma maailma kun on muuttunut pelottavan ahtaan ja ahdistavan tuntuiseksi näiden asioiden keskellä. 

Kaksi vuotta on lopulta todella lyhyt aika. Kaksi vuotta me olemme toivoneet omaa lasta. Nuo kaksi vuotta me olemme kärsineet lapsettomuudesta. Kaksi vuotta lapsettomuutta keskenmenolla tuntuu iäisyydeltä  limbolta, josta ei ole poispääsyä.

Tämä lapsettomuuden polku alkoi maailman kauneimmasta paikasta ja sinne sen uskon (tai ainakin haluan yhä uskoa) myös päättyvän. Polku on kuitenkin yllättänyt pituudellaan ja eteen heittämillään haasteilla. Kaikkien lääkärikäyntien, hormonien, pistosten, pillereiden, jokakuisten pettymysten, keskenmenon ja muun keskeltä on ollut ja on edelleen vaikea nähdä ympärilleen. Eniten tarvitsen toivoa – aitoa uskoa ja ennen kaikkea innostuksen tunnetta siitä, että kyllä meidän Tiitiäisemme vielä löytää tähän maailmaan.

Kuvitusta Tiitiäisen satupuusta.