keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Ehkä?

Nyt jännittää. Viikon verran minulla on ollut epätavallinen olo. En oikein osaa tarkemmin kuvailla oloni epätavallisuuden luonnetta, mutta epätavallinen se on.

En ole vielä tehnyt raskaustestiä, sillä sen aika on pisimmän kiertoni mukaisesti vasta huomenna. Mielessäni on kuitenkin viime päivinä herännyt vahva epäilys siitä, että olemme kuin olemmekin onnistuneet saamaan raskauden alkuun. Oloni on tämän asian suhteen sen verran varma(hko), että olen uskaltanut sanoa sen jo puoliskolleni ääneen. Niin monta kertaa olen näissä asioissa pettynyt, etten kovin helposti näitä ääneen sano - jotenkin se pettymys ääneen ilmaistun toiveen haihtuessa tuhkana tuuleen, on niin käsittämättömän suuri.

Tällä kertaa epäilykseni ääneen sanomista on tainnut helpottaa se, että minulla oli Tiitiäisen raskauden alkaessa samalla tavoin hyvin vahva aavistus siitä, että sisälläni kasvaa pieni ihminen. Ikinä muulloin minulla ei ole ollut tällaista oloa - ei edes keskenmenoon päättyneen raskauden kohdalla.

Huomenna on siis testipäivä. (Jos vain jossain välissä ehdin apteekkiin!). Olisihan se aikamoista, jos raskaus olisi alkanut heti ensimmäisestä onnistuneesta hoitokierrosta! Toki ihan ensimmäisestä yrityskierrosta ei tietenkään ole kyse, yritys kun on aloitettu jo maaliskuun alussa.

tiistai 15. lokakuuta 2019

O niin kuin ovulaatio

Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että vasemmassa munasarjassani oli kuin olikin kypsynyt yksi ylhäinen munarakkula. Kuin ihmeen kaupalla se pari päivää aikaisemmin muita munarakkuloita halkaisijaltaan vain reilun millin suurempi rakkula oli siis onnistunut voittamaan kamppailun ja kasvamaan 20 mm:n johtofollikkeliksi. Muut lukuisista munarakkuloista olivat hävinneet.

Myönnän rehellisesti, että viime tiistaina ultraan mennessäni en osannut lainkaan odottaa tilanteen olevan mitään tuonne päin. Seitsemän kuukautta yritystä ilman yhtäkään kiertoa, jolloin oltaisiin oikeasti päästy yrittämään on kyllä tehnyt tehtävänsä.

Tämä oli siis neljäs ja ensimmäinen onnistunut ovulaation induktio, mitä ennen minulla ei ollut todistettavasti ollut ainuttakaan ovulaatiota sitten viime maaliskuun alun, jolloin aloitimme varsinaisen raskauden yrittämisen.

Sain myös ensimmäistä kertaa eläessäni napattua ovulaation tikulle! Kyllä. Kiitos monirakkulaisten munasarjojeni, ovulaatiotestien tekeminen on ollut yhtä helvettiä. Koskaan ei ole ollut mitään käsitystä siitä, milloin pitäisi alkaa testaamaan ja jos olenkin testannut koko kierron, en kuitenkaan ole saanut tikutettua plussaa.

Tästä traumatisoituneena en ole koskaan aiemmin käyttänyt hoitokierroissa ovulaatiotestejä - ollaan vain pyritty säännöllisesti harrastamaan seksiä, kun ultran perusteella munarakkula on ollut tarpeeksi suuri. Minulla nousee ovulaation myötä lämmöt sen verran selvästi ja ovulaatiolima ehtyy, että on aika selvä, milloin ovulaatio on ohi. Myös inhat alavatsakivut kertovat ovulaation olevan käsillä. (Varsinaisia petipuuhafiilisten karkottajia muuten nuo kivut!)

Nyt on siis todennettu ovulaatio takana ja raskauden mahdollisuus olemassa. Noin 15 prosenttiako se on? Olo on todella helpottunut - kyllä niillä hoidoilla ilmeisesti on edelleen mahdollista saada yksi munasolu kypsymään ja irtoamaan. Toivoa siis on.

Vähän hävettää omat reaktioni viime kuukausien aikana. Kuinka helposti sitä onkaan taas vaipunut epätoivoon! Toisaalta aiempien kokemusteni ja niiden synnyttämien tuntemusten valossa ei mitään muuta kai ollut odotettavissakaan. Vastoinkäymiset väistämättä kaivelevat vanhoja haavoja auki ja onhan se niinkin, että oma ikänikin alkaa jo pahemman kerran painaa, minkä takia edellisen kierroksen mahdollinen toisinto pelottaa.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Toivotonta?

Eihän se hyvältä näyttänyt. Taaskaan. En toki tällä kertaa mitään oikein enää osannut odottaakaan.

Vasemmasta munasarjastani löytyi yksi halkaisijaltaan 13 millimetrinen follikkeli sekä aika monta muuta noin 11 mm:n kokoista. Itkua pidätellen katselin ruutua. En uskaltanut kysyä yhtäkään mieltäni askarruttanutta kysymystä, sillä ei kai sitä totuutta oikein millään kauniimmaksi saa enkä uskaltanut ottaa riskiä siitä, että todellisuus tilanteesta olisi vielä ymmärtämääni kehnompi.

Siihen käsitykseen jäin, että tuosta yhdestä hieman muita isommasta follikkelista voisi periaatteessa edelleen kypsyä ylhäisen yksinäinen johtofollikkeli. Samalla ymmärsin lääkärin puheista, ettei tilanne näytä kuitenkaan mitenkään lupaavalta.

Jos jälleen kypsyy useampi munarakkula (jos yksikään nyt lopulta edes valmiiksi asti kypsyy), on meillä vuorossa parin kierron hoitotauko, vaikkei Letrozolin elimistöön pitäisi kertyäkään. Toki hoitotauolle löytyy varmasti muitakin perusteluja. Minun kohdallani kahden kierron tauko tarkoittaa pahimmillaan jopa puolta vuotta, ellei avuksi oteta keltarauhashormonia. En tiedä, onko sen ottamisesta tällaisessa tilanteessa edes hyötyä. 

Follikkeliultra osui tällä kertaa viikonlopun takia kierron päivälle 10, kun aina aiemmin olen käynyt 12. päivänä. Voi siis tietenkin olla, että munarakkulatilanne on muuttunut, kun tiistaina pitää mennä uuteen ultraan. Aika paljon epäilyttää kuitenkin se tosiasia, että nyt suurin follikkeli oli halkaisijaltaan 13 mm, kun se onnistuneissa hoitokierroissa on 12. kiertopäivänä ollut aina yli 20 mm.

Sentään kohdun limakalvon paksuus ja suurimman follikkelin koko vastasivat aika lailla toisiaan. Ja olihan se yksi follikkeli edes aavistuksen muita suurempi. Ehkä toivoa siis kuitenkin on? Ihan vähän edes?