tiistai 29. elokuuta 2017

Sairas huoli

Pitipä sitten sairastua. Aivan kuin jatkuva voimakas raskauspahoinvointi ja pienistäkin muutoksista raskausoireissa nouseva keskenmenopaniikki eivät olisi jo ihan tarpeeksi! Heräsin siis viime viime viikon torstaina kaktus kurkussa. Niinhän siinä tietenkin käy, kun on juuri päässyt hehkuttamasta, että on onnistunut harhauttamaan töissä jylläävät taudit.

Eipä siinä muuten mitään, mutta vietin koko ajan torstaiaamusta perjantai-iltapäivään ulkona. Kyllä. Nukkuminenkin tapahtui puolijoukkueteltassa. Tarkemmin ottaen puolijoukkueteltassa, joissa ei ollut kaminaa. Vaatteita minulla kyllä oli ja vaeltamisesta pitävänä myös erinomaisen hyvä makuupussi ja -alusta. Mutta kun hormonit häiritsevät, kehon lämpö huitelee reippaassa 37 asteessa ja veri varmaan muutenkin kiertelee tavallisesta poiketen, niin kyllähän se kylmä hiipi luihin ja ytimiin jo ensimmäisen tuntien aikana. Ei auttaneet villaiset kerrastot, pipot, hanskat eikä muut.

No, kaktus kurkusta väistyi kuitekin vuorokauden kuluessa tehden tilaa nuhalle, jonka ansiosta makuupussin lämmöstä nauttiminen jäi hieman puolitiehen. Onneksi iltapäivällä pääsi jo kotiin ja heittäydyin nuhanenineni suoraan sohvalle villatäkin alle. Siinä kuluikin sitten lopun päivää ja nuha alkoi muuttua yskäksi. Jossain vaiheessa siirryin sänkyyn ja heräsin vasta alkuiltapäivästä lauantaina. Yskä vaivasi edelleen, mutta missään vaiheessa se ei onneksi yltynyt kovaksi. Ehdin jo vähän turhan ylpeänä kuvittelemaan, että olin päässyt noin vähällä.

Lauantai-iltana näimme ison joukon ystäviämme. Kävimme hampurilaisilla, minkä jälkeen tarjoilimme jääkaapissa olleet samppanjat pois muuton alta. Puoliskoni oli aamulla kinunnut, että saisi tuossa vaiheessa julistaa meille maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Minä kielsin. En pidä julistuksista. Ne ovat mielestäni todella kiusallisia. Ne ovat kiusallisia jo senkin takia, että kun paikalla on monta ihmistä, et koskaan tiedä, mikä kenenkin tilanne on, etkä näin ollen sitä, miltä tuo uutinen kenestäkin tuntuu. Ja siinä sinun pitäisi ottaa se vastaan kaikkien muiden silmien alla. Julistusta ei siis tullut. Vielä.

Jatkoimme iltaa ysärifestareille. Iloliemi virtasi ja minä siemailin lämmintä kaakaota. Jossain vaiheessa iltaahan puolisko sitten into pinkeänä pyysi, että saisi nyt julistaa ilouutistamme. Totesin vain, että kyllähän tuon saa kertoa, mutta jos sen mitenkään voisi tehdä muuten kuin julistamalla. Että jos tulee sopiva hetki, niin annetaan mennä. Sopiva hetki oli tietenkin hänen mielestään juuri tuo hetki. :D Ja hyvä hetkihän se olikin siinä mielessä, että kaikki eivät olleet samaan aikaan paikalla, vaan kerroimme muutamalle kerrallaan.

Tulihan siinä itsellekin itku, kun näki, miten ystävämme reagoivat uutiseen. He kaikki ovat olleet tietoisia, että yrityksemme on alkanut jo kolmatta vuotta sitten ja takana on paitsi keskenmeno, myös sen laukaisema parisuhdekriisi. Ne onnenkyynelet, halaukset, onnentoivotukset ja se ystävien ilmeistä, eleistä ja sanoista välittynyt onnellisuus meidän puolestamme! Liikutun jo pelkästään noiden hetkien muistelemisesta. Ystävät on. 

Sunnuntaiaamuna iski kuitenkin paniikki. Kaikki raskausoireet olivat hävinneet. Oliko tämä nyt kosto siitä, että menimme kertomaan raskausuutisen melkein kaikille lopuillekin läheisille ystävillemme?! Olimme kyllä käyneet puolenyön aikoihin ravintolassa syömässä, mikä voisi selittää pahoinvoinnin puuttumista. Mutta minne oli hävinnyt rintojen kipu? Entä tukkoinen nenä? Ja minulla oli kuitenkin pienen pieni nuhakin päällä! Voiko palelu tappaa alkion/sikiön?

Rintojen aristus onneksi palasi hiljalleen päivän edetessä ja lämpökin huiteli yhä reilusti yli 37 asteessa. Mutta mistä sen tietää, johtuiko se raskaudesta vai flunssasta? Pahoinvointikin alkoi muistutella itsestään iltapäivään mennessä. Siinä oli kuitenkin tällä kertaa jotain aiemmasta poikkeavaa. Päivällistä syödessä tuntui, että mahassa kupli.

Raskauspahoinvointini on ollut pelkkää rehellistä pahoinvointia, yökkäilyä ja oksentelua, eikä siihen ole liittynyt minkäänlaisia vatsanväänteitä tai esimerkiksi ripulia. Nyt minulla kuitenkin selvästi kupli mahassa ja yöllä heräsin pistäviin kipuihin mahan seutuvilla. Huono olo yltyi ja jouduinkin pian kipuihin herättyäni pinkaisemaan vessaan. Koko päivällinen tyhjeni kerralla pönttöön. Palasin sänkyyn, mutta unista ei tullut enää mitään, kiitos viiltävää kipua aiheuttavien vatsanväänteiden.

Puolisko heräsi kuudelta ja nousin samalla itse laittamaan viestiä töihin, etten ole työkykyinen. Hilpaisin aamutuimaan laittamaan kaiken valmiiksi sijaista varten. Tuossa vaiheessa olo oli vielä edes jotenkin siedettävä. Saatuani sijaisohjeet valmiiksi, kävelin työterveyteen, joka sijaitsee reilusti alle kilometrin päässä sekä työpaikastani että kotoani. Matkalla jouduin muutamaan kertaan pysähtymään ja kyyristymään, kun vatsaa väänsi. Selvisin kuitenkin aika lailla kunnialla perille, vaikka tuohon lyhyeen matkaan kuluikin lähes puoli tuntia ja jouduin heti ensitöikseni juoksemaan vessaan oksentamaan.

Eipä siinä, kerroin, miksi olen vastaanotolla, hyppäsin työterveyslääkärin pöydälle makaamaan, lääkäri paineli vatsaa eri puolilta ja kuunteli perään stetoskoopilla. Mitään muuta ei tehty. Kerroin olevani raskaana ja myönsin, että minua pelottaa, koska edellinen raskaus päättyi keskenmenoon juuri näillä viikoilla (nyt on menossa 12. raskausviikko, tarkemmin 11+1, ja edellinen raskaus päättyi neuvola laskujen mukaan rv 11+5). Lääkäri ei sanonut oikeastaan mitään, kirjoitti vain sairauslomaa kolmeksi päiväksi ja käski soittaa, jos vointi merkittävästi paheneisi.

Ja vointihan paheni. Kotimatka oli yhtä kärsimystä. Itkin koko matkan. Pääsin aina muutaman kymmenen metriä eteenpäin, minkä jälkeen jouduin kyyristymään tienvarteen kaksinkerroin mahan krampatessa niin kivuliaasti. Kaikki yön ja aamun aikana juomani neste oli tullut viimeistään nyt ulos. Olin pukeutunut siististi, enkä vointiani lukuun ottamatta usko näyttäneeni kovinkaan ”epäilyttävältä”, mutta ainoastaan yksi ohikulkija pysähtyi kysymään vointiani. Yksi ainut! Tuo henkilö jätti auton seisomaan liikennevaloihin ja juoksi perääni vain kysyäkseen vointiani. Kiitin häntä ja kerroin, että minulla on jonkinlainen vatsaflunssa, mutta olen jo melkein kotona. On tässä maailmassa jotain pielessä, kun kukaan muu kanssatallaajista ei kysynyt mitään. Sentään kuitenkin yksi. Kiitokset hänelle!

Olo muuttui yhä kehnommaksi eikä lusikallisetkaan nestettä pysyneet sisällä. Päinvastoin ne tuntuivat tulevan ulos korkojen kera. Onneksi olin lääkäristä kotiin kävellessäni oppinut sen, että mahan alkaessa krampata, jalat lysähtävät alta, kaikki liikkuminen tyssää siihen ja oksennus tulee tasan siihen paikkaan, missä tuolloin olen. Näin ollen kotona vihreä sanko oli uskollisesti rinnallani.

Eipä tullut mieleenkään soittaa työterveyteen olon muuttuessa yhä kehnommaksi. Näiden vuosien aikana olen oppinut sen, että siellä osataan/halutaan kirjoittaa vain sairauslomatodistuksia tai määrätä turhia antibiootteja, ehkä joskus myös kalliita (kohdallani aina turhiksi osoittautuneita) ja turhan laajoja labroja.

Soitin siis HUS:in terveysneuvontaan, jossa vastasi todella mukava terveydenhoitaja. Hän vinkkasi hakemaan (tai haetuttamaan) apteekista nesteytysliuosta ja ottamaan sitä lusikallisen kerrallaan. Jääpalat tai jäiset marjat taas voisivat rauhoittaa vatsaa. Vaikka mikään ei pysyisikään sisällä, niin jos suuta edes kostuttaa, aikuisen pitäisi pärjätä hyvin vähintään vuorokausi. Alkiokin/sikiö ottaisi kyllä sen minkä tarvitsee ja äiti kärsii sitten senkin edestä. Terveydenhoitaja kertoi myös tarkkaan, minne päivystykseen minun tulee soittaa/mennä, mikäli kuntoni romahtaisi tai vointi muuttuisi täysin mahdottomaksi.

Nesteytysliuos ei pysynyt vettä paremmin sisältä, mutta maustoi mahahapot hieman lempeämmiksi. Iltaa kohden olo hieman parani, ja äidin viiden aikoihin tuoma päärynä-Lipsi paitsi pysyi sisällä, niin maistui myös erinomaisen hyvältä! Lisäksi se palautti hivenen voimia, jotka olivat tuohon mennessä tipotiessä. Tunsin itseni lähinnä sängyssä makaavaksi kasaksi liian raskaita luita.

Olon hieman helpottaessa iski kuitenkin paniikki. Entä, jos tämä oli Tiitiäisen loppu? Terveydenhoitaja kyllä sanoi, että pikkuinen ottaa kaiken tarvitsemansa, mutta entä jos taudin aiheuttanut bakteeri tai virus on sellaista sorttia, joka vahingoittaa sitä?? Siihen ei kai kukaan osaa vastata, ei ennen seuraavaa ultraa, joka on torstaina koittava np-ultra. Entä jos meidän pieni vilkuttelijamme ei enää vilkuttelekaan? Juuri kun kaiken piti olla niin hyvin.

Oksennusta ei ole tullut eilisen iltapäivän jälkeen. Pahoinvointi on kuitenkin jatkunut, mutten osaa paniikissani enää sanoa, onko tämä raskauteen vai tautiin liittyvää. Maha kramppailee edelleen, jos syön tai juon vähänkin jotain ja väsy on ylitsepääsemätön. Selkä- ja vatsalihakset ovat kuin rankimman treenin läpikäyneet – kiitos eilisen oksentamisen. Kohdun tietämillä ei onneksi ole ollut tuntemuksia eikä mitään vuotoa ole tullut. Mutta kuinka kauan siinä ylipäätään kestää, että tuon pikkuisen mahdollinen kuolema antaisi merkkejä itsestään? Olo on lohduton. Nyt olisi käyttöä sille pullotetulle toivolle.

Tulipas pitkä! Puuh ja anteeksi. 

perjantai 18. elokuuta 2017

Että sellainen perjantai

Tänään on ollut jännä päivä! Aamulla kävimme puoliskon kanssa mielenrauhaultrassa. Täytyy kuitenkin heti myöntää, että mielenrauha on pari viime viikkoa ollut todella hyvällä tasolla. Jopa niin hyvällä, että olen uskaltautunut käymään öisin taas pimeässä vessassa. Toisin sanoen olen luopunut mahdollisten tuhrujen vahtaamisesta. Olen siis alkanut yhä varmemmin luottaa tähän raskauteen. Voi tuolla toki olla tekemistä senkin kanssa, että koko ajan vaivaava infernaalisen huono olo viekaiken huomioni. ':D Niin tai näin, luksusta!

Silti jännitti taas kivuta ultrattavaksi. Onneksi sydämen syke löytyi kuitenkin heti. Ja tällä kertaa ruudulla näkyi jotain aivan uutta! Siinä se kölli, pää alaspäin, ihan oikean ihmishahmon omaava Tiitiäinen! Mikään ei ikinä ole tuntunut niin ihmeelliseltä, kuin tuon näkeminen. On todella hurjaa ajatella, että muutama viikko taaksepäin tuo samainen pieni ihmisen alku näytti epämääräiseltä pötkylältä. Nyt Tiitiäisellä oli jo pienet kädet ja takatassut. Tällä viikolla pikkuinen on myös alkanut liikkua ja tuota taitoa se esitteli meillekin. Pääsimmepä myös kuulemaan sydänäänet, vaikka lääkäri varoittelikin, etteivät ne välttämättä kuuluisi.

Tiitiäinen on myös kasvanut – juuri kuten pitääkin. Kaikissa kolmessa ultrassa on siis saatu keskenään synkassa olevat pituudet ja tänä aamuna pituus oli jo reilut 28 milliä. Aika mieletöntä! Vielä mielettömämpää on se, että kaikki näyttää olevan juuri kuten pitääkin. Se on näillä viikoilla (rv 9+4) todella hyvä merkki. Täytyy silti myöntää, että kahden viikon päästä oleva np-ultra jännittää. Kävin tänään myös antamassa yhdistelmäseulan labranäytteet, ja nyt ei voi siis muuta kuin toivoa parasta ja odottaa. Valitettavasti odottavan aika on tunnetusti pitkä.

Eikä siinä vielä kaikki. Kävimme aamun ultran perään ja ennen töiden alkua katsomassa ilmoituksessa lupaavalta näyttänyttä asuntoa. (Olemme siis etsineet sopivaa asuntoa jo parin vuoden ajan.) Se näytti siltä myös livenä – kaikki sijainnista tehtyihin remontteihin oli just eikä melkein. Ja tuollaisistahan jätetään tarjous! Me onnistuimme jättämään sellaisen, joka hyväksyttiin. Nopeaa toimintaa siis! Onneksi oli, sillä muutama minuutti tarjouksemme hyväksymisen jälkeen joku oli jättänyt täsmälleen samanlaisen tarjouksen.

Että sellainen perjantai. Tähän asti.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Neuvolaärsytys

Eilen meillä oli ensimmäinen neuvolakäynti. Terveydenhoitajamme ja käyntimme kokonaisuudessaan voittivat edellisen mennen tullen. Tällä kertaa meillä kului aikaa vain tunnin verran, vaikka kaiken läpikäydyn olisi voinut tiivistää puolituntiseenkin. Harmittaa hieman, että noin upeaa järjestelmää, kuin Suomen neuvolajärjestelmä, ei näytetä juurikaan kehitettävän.

Niin tai näin, käynti oli kaikin puolin mukava. Painoni oli päässyt tipahtamaan yli kilolla, mikä ei ole kokoiselleni mitenkään mitätön. Se ei toisaalta yllättänyt, sillä vaikka olenkin pyrkinyt syömään hyvin ja säännöllisesti, niin olen tosiaan ollut viime viikot todella huonovointinen, mistä johtuen ruokaa menee toisinaan alas kehnonpuoleisesti.

Ainoa asia, joka minua toden teolla ärsyttää, on raskausviikot. Neuvolassahan raskausviikot lasketaan poikkeuksetta viimeisten kuukautisten alkamispäivästä. Toisin sanoen terveydenhoitaja siis kirjoitti eilen äitiyskorttiini raskausviikoiksi 9+0. Tuo on täysin mahdoton follikkeliultran, ovulaatiotuntemusten ja kahden varhaisultran perusteella. Silti se tuossa kortissa nyt lukee. Ultrien perusteella viikkoja oli eilen kasassa 8+1. Ärsyttää, kiukuttaa, harmittaa ja mitä näitä nyt on, että uudet viikot tavallaan korkkaantuvat ennen kuin ne todellisuudessa vaihtuvat.

Turhahan tällaisesta kai on herneitä nenäänsä vetää, mutta en vain voi olla harmistumatta siitä, että missään ei yksiselitteisesti todeta, millä viikolla menemme. Haluaisin tietää tarkat viikot, jotta voisimme puoliskoni kanssa rauhassa myhäillä Tiitiäisemme kehitysvaiheita. Ja tiedän kyllä, että np-ultran jälkeen viikkoja ja laskettua aikaa justeerataan, mikäli heitto on suuri. Mutta silti!

Ärsyttää niin ärsyttää. Vaikka samalla toinen ääni pääni sisällä huutaa, ettei minulla ole mitään oikeutta ärsyyntyä näin naurettavasta asiasta, kun kerran olemme keskenmenolta tässä raskaudessa välttyneet – ainakin toistaiseksi. Ja toivottavasti loppuun asti!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Urheilemattomuuksissaan

Rakastan urheilemista ja olenkin liikkunut aktiivisesti koko elämäni. En ole kovinkaan aktiivisesti harrastanut ohjattua liikuntaa, vaan kaikenlainen liikunta on minulle ihan jokapäiväistä ja samalla merkittävä osa arkeani. Vaikka urheilen todella paljon, liikun toisaalta tasan silloin kuin huvittaa ja niin kuin huvittaa, en siis ole kovinkaan suorituskeskeinen.

Eilen katselin Lontoon yleisurheilun MM-kisoja. Harrastin aikanaan pikajuoksua ja olin siinä ihan hyväkin, joten miesten 100 metrin välierät ja finaali olivat se eilisen iso juttu. Käyn edelleen tekemässä pikajuoksutreenejä, sillä tuo laji on minulle lopulta kaikista urheilulajeista se yksi ylitse muiden.

Pikajuoksu on parhaimmillaan kesällä, kun pääsee treenaamaan ulkoradoilla. Talvisin treenikerrat jäävätkin melko vähiin. Odottelen aina kesän lähestyessä into pinkeänä pikajuoksutreenikauden alkua – niin myös tänä vuonna. Tänä kesänä en kuitenkaan ole päässyt juoksemaan. En yhtä ainutta kertaa! Aivan alkukesä oli liian kylmä ulkotreeneille ja ennen juhannusta lähdimmekin jo etelänlomalle ja siitä suoraan vaeltamaan Lappiin sekä sukuloimaan. Palatessamme takaisin stadiin Tiitiäinen ilmoittelikin jo olemassaolostaan saaden oloni sen verran heikoksi, ettei pikajuoksutreenit edes käyneet mielessäni.

Eilinen kisojen katseleminen olikin tästä johtuen todella ristiriitainen kokemus – sitä se on jossain määrin aina. Rakastan tunnetta, kun adrenaliini virtaa suoniini ja positiivinen jännitys herää, kun juoksijat esitellään ja he asettuvat telineisiin. Tuota tunnetta seuraa kuitenkin epätoivon pistos, kun tajuan, etten itse ole radalla. Yleensä tuo epätoivo ei tunnu niinkään epätoivolta, vaan pikemminkin vimmalta päästä itse juoksemaan. Ja sehän on normaalisti helposti hoidettu! Nyt minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään toivoa päästä tekemään pikajuoksutreeniä. Olo on sen verran heikko. (Ehkä myöhemmin syksyllä pääsen tekemään edes lähtö- ja koordinaatioharjoituksia. Kenties jopa ihan lyhyitä vetotreenejä!)

Ylipäätään minulta on jäänyt lähes kaikki urheilu väliin sitten heinäkuun alun. Toki olen normaaliin tapaan kävellyt ja pyöräillyt kaikki tavalliset siirtymät, minkä lisäksi olen fillaroinut puoliskon rinnalla hänen käydessä lenkillä. Yhden kerran olen tullut käyneeksi joogassa ja ihan muutaman kerran uimassa, minkä lisäksi testasin viime viikolla salitreenin todella kevyillä sarjoilla. Eilen uskaltauduin myös lyhyelle ja rauhallistakin rauhallisemmalle juoksulenkille.

Liikunta on aina ollut todella iso osa minua, minkä takia olo on nyt jollain tapaa vajaa. Urheillessa mieli lepää ja voin keskittyä rauhassa milloin mihinkin ajatuksiin tai olla ajattelematta mitään. On mahtavaa kuulostella omaa kehoa ja sitä, miten se vastaa erilaisiin harjoituksiin. Monesti urheilen ulkona, joten maisemien katselu ja säiden tuoma vaihtelu on iso osa harrastamieni lajien viehätystä.

Tässä urheilemattomuudessa minua ei huoleta kunnon mahdollinen heikkeneminen tai painon nousu, sillä eipä noilla ole mitään tekemistä sen kanssa, miksi urheilen. Pelkään, että menetän jotain itsestäni. Tai ehkä olo on nyt näin lannistunut siksi, että huono olo, korkea lämpö ja väsymys vetävät niin heikoksi enkä oikein tunnista itseäni näin lamaantuneena. Tänään minua stressaa kaiken kukkuraksi huomenna alkavat duunit. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka tulen tällaisessa olotilassa selviämään normaaleista duuneistani. Vaan kai tämä tästä jossain vaiheessa helpottaa. Helpottaahan?


Ehkä jotain juhlan aihettakin: tänään täyttyy jo kahdeksas raskausviikko! \o/ Toivottavasti Tiitiäisellä on kaikki hyvin.

perjantai 4. elokuuta 2017

Niin huono, mutta hyvä olo

Haluaisin kovasti kirjoitella edellisen, epäonnisen raskauden kokemukset tänne blogiin. Ja sehän (yhdessä lapsettomuuden kokemuksen kanssa) oli tosiasiassa myös syy sille, että koko blogin ylipäätään aloitin. Ensimmäistä postausta näpytellessäni minulla ei käynyt pienessä mielessänikään, että Tiitiäisemme tulisi saamaan alkunsa edellisenä päivänä alkaneesta kierrosta.

Nyt huomioni on arvatenkin kohdistunut tähän raskauteen – sen etenemiseen ja mukanaan tuomiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Muutaman viikon takainen rusehtava tuhruvuoto ja viimeviikkoinen verenvuoto repivät auki keskenmenon jättämiä arpia. Tai ainakin kovasti yrittivät. Minulla on kuitenkin ollut alusta asti (ja on jostain kumman syystä edelleen) kova luotto tähän raskauteen. Edellisessä raskaudessa minulla ei ollut tuollaista fiilistä missään vaiheessa!

Viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt todella kovasta pahoinvoinnista. Suuri osa päivistä on kulunut vain pahoinvoinnin kanssa selviämiseen, hetki kerrallaan. On onneksi ollut myös päiviä, jolloin pahoinvoinnista on muistuttanut vain ajoittaiset pienet etovat tuntemukset.


Huono olo alkaa tyypillisesti aaltoillen aamuyöllä, minkä takia yöunet jäävät melko kehnoiksi. Tuohon aamuöiseen huonoon oloon ei auta juominen, ei syöminen. Pahimpina päivinä pahoinvointi helpottaa vain niiden hetkien ajaksi, kun suussani on ruokaa. Ja voin kertoa, että jo pelkän ruoan ajatteleminen saa minulle aivan kamalan olon. Itse ruoka kyllä maistuu aina hyvältä juuri sillä hetkellä, kun sitä syön. Viili on ainoa takuuvarma ruoka, jonka ajatteleminenkin tuo muita ruokia vähäisemmän kuvotuksen tunteen.

Tuntuu, että ne ruoat, joita olen tämän raskauden aikana jo kertaalleen syönyt aiheuttavat kaikkein pahimman kuvotuksen. Minun siis pitäisi ilmeisesti keksiä joka kerta jotain uutta suuhun pantavaa. Jo pelkkä ruoan miettiminen tuo kuitenkin niin kamalan olon, ettei siitä tule oikein mitään. Olen kaikesta huolimatta syönyt säännöllisesti ja hyvin. Pidän todella tarkkaan kiinni riittävästä ja säännöllisestä syömisestä jo pelkästään senkin takia, että minulla on taustallani pitkä syömishäiriöhistoria vuosien takaa.

Ällövaroitus seuraavalle kappaleelle!

Tähän aamuun asti olen välttynyt oksentamasta. Olen kyllä yökkäillyt päivittäin, mutta ylös on noussut vain vaahtoa ja nestettä, mistä olen ollut todella kiitollinen. Muistinpa hehkuttaa tuota paniikkiultran tehneelle lääkärillemmekin, kun puhuin hänen kanssaan pahoinvoinnistani. Vaan aivan liian aikaisin! Tänä aamuna tuli ensimmäinen oksennus. Enpä muista eläessäni kokeneeni vastaavaa! Oksennusrefleksi pusersi sisuksistani sellaisella voimalla, että taju meinasi lähteä. Enkä nyt liioittele yhtään; kouristusten loputtua minussa ei ollut hitustakaan voimaa jäljellä ja meni hetki ennen kuin pääsin edes ylös vessan lattialta. Koko kroppa tärisi, vatsalihaksia särki, kurkkua vihloi ja tuntui siltä, että silmät olivat pullistuneet ulos päästä.

Niin kokonaisvaltaisen kamala ja lamaannuttava, kuin tämä jatkuva pahoinvointi onkin, saa se samalla mieleni rauhalliseksi. Edellisessä raskaudessa minulla ei ollut pahoinvointia käytännössä lainkaan. Ainoastaan nälän tunteen seurana ilmaantui pieni etova olo. (Ja tiedän, tiedän – oireista ja oireettomuuksista ei oikeasti voi vetää sen kummempia johtopäätöksiä. Mutta silti.)

Toki minua huolettaa ensi maanantaina jatkuvat duunit. Työni on sellaista, että minulla ei ole työaikana käytännössä mahdollista vetäytyä hetkeksikään omiin oloihini tai aikatauluttaa omaa tekemistäni. Toisaalta lääkäri muistutti, että nykyään löytyy hyviä ja kattavasti testattuja  raskauspahoinvointiin sopivia pahoinvointilääkkeitä. Minkään lääkkeiden otto raskausaikana mietityttää minua kuitenkin kovasti. Samalla on silti myönnettävä, että tällaisen olon kanssa en yksinkertaisesti jaksa enää kauan. Mahdollinen sairauslomakaan ei vaikuta itse pahoinvointiin, siirtää kärvistelyn vain pois työympäristöstä.

Maanantaina alkaa taas timanttien louhinta ja hionta. Jännittää.

Kaikkein eniten mieltäni rauhoittaa tässä raskaudessa kuitenkin se, että kaikki alavatsan menkkamainen jomottelu on puuttunut kokonaan. Erilaisia pieniä alavatsan tuntemuksia on kyllä ollut, mutta mitään niistä ei ole oikein voinut laskea kivuksi. Ultrien välissä yhtenä iltana kyllä tuntui siltä, kuin kohtu olisi supistellut, mutta se ei ole toistunut. Tiedä sitten, mitä se lopulta oli. Lisäksi muutaman päivän rusehtavaa tuhrua ja yhtä veristä vuotoa lukuun ottamatta kaikenlaiset vuodot ovat puuttuneet. Kesken menneessä raskaudessa minulla oli kipuja lähes alusta asti, minkä lisäksi tuhruvuotoa tuli viikon ennen keskenmenoa sekä joidenkin päivien ajan kerran varhaisemmilla viikoilla.

Vaikka oloni on siis huono, niin se on samalla erittäin luottavainen tämän raskauden suhteen. Yritän jossain vaiheessa kerätä voimani käydäkseni täällä läpi tuon edellisen raskauden epäonnisen ja surullisen päätöksen. Senhän takia tämä blogi on saanut alkunsakin! Haluan käydä tuon kokemuksen täällä läpi etenkin siksi, että voin sitten luottaa siihen, ettei mikään sen suhteen jäisi enää kaihertamaan.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Paniikkiultra

Sehän on niin, että raha on vain rahaa, kunnes sen vaihtaa johonkin sellaiseen, joka tuo lisäarvoa omaan elämään. Tein eilen juuri niin. Ostin itselleni mielenrauhan.

Viime torstaisen varhaisultran jälkeisenä yönä tullut verenvuoto nosti pintaan muistot keskenmenosta ja näin lietsoi todelliseen paniikkimielialaan. Siihen asti (tuhruvuotopaniikkia lukuun ottamatta) minulla oli ollut todella varma olo tämän raskauden onnistumisesta ja olin onnistunut välttämään kaikenlaisen pirujen maalailun seinille. Verinen vuoto kuitenkin pyyhkäisi mennessään suuren osan tuosta luotosta.

Puoliskon lähdettyä töihin purin tuntojani tänne, minkä jälkeen soitin lapsettomuusklinikalle. Olen niin poskettoman onnellinen, että meidän on (taloudellisesti) mahdollista olla yksityisen lapsettomuusklinikan asiakkaita.

Olemme saaneet lapsettomuusklinikalta aivan uskomattoman hyvää ja asiantuntevaa palvelua. Ehkä kaikkein arvokkainta on se, että klinikalle voi soittaa aina, kun siltä tuntuu (arkisin aukioloaikojen puitteissa tietenkin) ja kaikki puhelut vastaanottaa aivan uskomattoman ammattitaitoiset kätilöt. Joka kerta klinikalle soittaessani olen kokenut, että minua on todella kuunneltu. Joka kerta olen saanut tarvitsemaani apua. Joka kerta minulla on ollut paljon parempi mieli puhelun jälkeen. Siinä, jos jossain raha saa arvonsa! (Vaikka tuostahan ei tietenkään erikseen tarvitsekaan maksaa.)

Viime perjantaina puheluun vastannut kätilö kuunteli ensin. Vasta lopetettuani, hän kysyi muutaman lisäkysymyksen ja epäili sen jälkeen, että vuoto olisi tullut emättimestä ultrauslaitteen aiheuttaman ärsytyksen seurauksena. Lopuksi hän vielä lisäsi, ettei vuoto lähtökohtaisesti vaikuttanut vaaralliselta, kun kerran mitään kipuja ei ollut. Totesi kuitenkin, ettei noista tietenkään koskaan varmaksi voi sanoa, kuten ei oikeastaan mistään oireista tai oireettomuuksista.

Klinikka olisi ottanut minut uusintaultraan jo heti perjantaina, mutta kätilö ehdotti, että menisin seuraavana tiistaina (siis eilen), jolloin oma lääkärimmekin olisi juuri palannut kesälomalta. Lähes viikon ultrausvälissä olisi myös se hyvä puoli, että samalla saataisiin varmuus alkion normaalista kasvuvauhdista.

Puhelun lopulla paniikki oli jo laantunut ja olo rauhallinen. Naureskelinkin helpottuneena kätilölle, että eipä sille vain mitään mahda, että keskenmenon kokeneena jokaisen pienenkin muutoksen oireissa, etenkin jos se on emättimestä vuotavaa verta(!), tarkastelee keskenmenolinssien läpi pahinta peläten. Kätilön vastaus tuohon oli, että keskenmenon kokeneena ei tarvitse edes yrittää olla pelkäämättä. Tuo lausahdus haihdutti jotenkin ihmeellisesti lähes kaiken pelon mielestäni. Minä saan pelätä!


Lopun päivää vietinkin sitten ystäväni kanssa, jolla on oma lapsettomuus- ja keskenmenotaustansa. Vaikka sitä toivoisikin, ettei kukaan muu olisi joutunut/joutuisi käymään näitä samoja asioita läpi, niin täytyy myöntää, että kokemustensa takia, hän oli minulle aivan korvaamaton tuki viime perjantaina. On ollut sitä matkan varrella monesti!

Sitten eiliseen. Eilen oli siis tuo viime perjantaina varaamani ”paniikkiultra”. Ensimmäinen ultra ei jännittänyt etukäteen kovinkaan paljoa, koska siinä meillä oli vain voitettavaa. Eilinen jännitti sitten senkin edestä. Jännitys nousi pintaan kunnolla kuitenkin vasta eilen aamulla, sillä koko viikonloppu ja maanantai kuluivat infernaalisen pahoinvoinnin kourissa vieden kaiken huomiokyvyn. (Edelleenkään en ole onnekseni oksentanut, vaan ylös nousee oksennusrefleksin myötä pelkkää nestettä ja vaahtoa.)

Sää oli mitä loistavin, joten kävelin rauhallista tahtia klinikalle. Kävely osoittautui loistavaksi keinoksi rauhoittaa pari ultraa edeltänyttä tuntia. Raitis ilma siirsi lisäksi pahoinvointia aavistuksen taka-alalle. Pääsin lääkärille hieman etuajassa ja kipusin aika lailla suoraan tutkimuspöydälle.

Lääkäri löysi heti raskauspussin ja sen sisällä elelevän alkion. Pieni sydän sykki edelleen! Alkion pituudeksi hän mittasi 11 millimetriä, joka vastasi viikkoja 7+1 ja oli näin ollen täsmälleen synkassa varhaisultrassa mitatun pituuden kanssa. Kaikki oli muutenkin just eikä melkein. Meidän Tiitiäisellä on siis kaikki hyvin. Pääsin samalla eroon myös jo inhottavasti mieleeni pesiytymässä olleesta raskauden onnistumisen jossittelusta.


Kallistahan tuo ultraamininen on ja joku jaksaa aina huudella, ettei se ultraaminen muuta alkion selviytymisen osalta mitään miksikään. Ei muutakaan. Enkä minä siksi sinne menekään. En kuitenkaan keksi rahalleni montaakaan parempaa vastinetta, kuin oman mielen rauhoittaminen ja se, että sen avulla minulla on mahdollisuus nauttia tästä raskaudesta turhia pelkäämättä ja stressaamatta. Tällä kerralla ultrausta ei seurannut verenvuoto, enkä siitä tällä kertaa olisi enää pelästynytkään. Työtä tekemällä saadaan rahaa ja tuon rahan arvo tuli realisoiduksi eilen parhaalla mahdollisella tavalla. 

Meillä kaikki hyvin.