Ei ole puhelua kuulunut. Torstaihin asti aika kului mukavasti - en juuri miettinyt tehtyä testiä, saatikka stressannut tulosten puolesta. Mutta niin vain viikon haamurajan umpeuduttua näytteen jättämisestä, alkoi stressi nostamaan päätään enkä saanut viime yönä juuri nukutuksi enää kolmen jälkeen. Unien sijaan mieleni pyöritteli kaikenmoisia valvepainajaisia, vaikka miten yritin järjen äänellä huudella väliin.
Sikiön liikkeet tuntuvat erinomaisen hyvin - ovat tuntuneet jo useamman viikon. Rakenneultrassa selvisi, että istukka on etuseinässä, minkä olinkin jo päätellyt itsekin, sillä liikkeet tuntuvat hyvin eri paikoissa ja monesti erilaisina, kuin Tiitiäistä odottaessani. (Tuolloinhan istukka oli visusti takaseinässä.)
Aluksi en ollut aivan varma siitä, tunsinko todella sikiön liikkeet vai oliko se vain suolisto, jossa mylläsi. (Ensimmäisen raskauden jäjiltä mieli on tosiaan herkistynyt tulkitsemaan kaikenmoiset sikiön liikeitä vähänkään muistuttavat tuntemukset sikiön liikkeiksi.) Liikkeiden muututtua voimakkaammiksi liikeiden tunnistaminen kuitenkin helpottui ja sain varmistuksen siitä, mitkä kaikki todella ovat ja olivat olleet sikiön liikkeitä.
Edelleenkään en juuri tunne liikkeitä, jotka osuvat istukan kohdalle. Muualle osuvat liikkeet kuitenkin tuntuvat todella selkeinä ja niitä tulee aika lailla jatkuvasti. Ne tuntuvat myös vatsan läpi ja osa potkuista heilauttaa vatsaakin niin, että näkyy. Toisaalta huomaan, että päivät vaihtelevat hyvin paljon, mikä johtuu varmasti siitä, että joinain päivinä Haitula nyt vain sattuu viettämään enemmän aikaansa sellaisessa asennossa, että potkut osuvat pääsääntöisesti istukkaan.
Haitula vaikuttaa olevan mylläyksen suhteen melko samaa sorttia kuin Tiitiäinen - eli meillä myllätään paljon ja ympäri vuorokauden. Huomaan myös, että tulosten odottelun myötä noussut stressitasoni on saanut Haitulankin riehaantumaan. Tuntuu todella ikävältä, että tuo pieni ihmisen alku joutuu kärsimään stressihormoneistani ja ties missä huitelevasta verenpaineesta.
Vaan enpä voi muuta, kuin odottaa. Stressata ja odottaa. Voi olla, että odottaminen jatkuu ensi keskiviikolle asti. Edellisen nipt:in tuloshan (julkisella puolella) tuli tasan kaksi viikkoa näytteen jättämisestä ja nytkin lupasivat tuloksen mahdollisesti viikon kuluessa, mutta viimeistään kahden. Täsmälleen sama lupaus siis.
Mieli on siitä ihmeellinen, että heti verinäytteen antamisen jälkeen oloni oli varsin luottavainen sen suhteen, että pikkuisella mitä todennäköisimmin on kaikki hyvin, mutta viikon odotuksen täytyttyä olen alkanut kallistumaan sille kannalle, että on hyvin mahdollista, ettei kaikki olekaan hyvin. Mieleni myös kuiskuttelee, että tulosten saamisen kestäminen viittaa tietenkin siihen, että jotain on löydetty ja sitä täytyy nyt selvitellä lisää, mikä vie aikaa. Mieltäni ei rauhoita pätkän vertaa edes se, että liikkeet tuntuvat niin säännöllisesti ja selvästi.
Odottavan aika on pitkä.
perjantai 28. helmikuuta 2020
keskiviikko 19. helmikuuta 2020
NIPT - vol. 2
Ostin juuri mielenrauhaa - yli 800 eurolla. (Kelalta saa pienen siivun takaisin, sillä riskilukumme oli 1:31 trisomia 18:n osalta.) Olo on tällä hetkellä todella helpottunut, vaikka vereni on vasta matkalla kohti Kaliforniaa ja ymmärrän täysin, että mitään lupausta testin tulos ei tule antamaan. (Toki testistä voi saada varmistuksen sille, että jotakin todella on Haitulalla pahemman kerran vialla.)
Pohdimme laajempaa NIPT-testiä jo yhdistelmäseulan tuloksen saatuamme. Tuolloin ajatukset olivat kuitenkin niin solmussa, etten oikein osannut tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen ja päädyimmekin lopulta (vain) julkisen puolen tarjoamaan suppean testiin. Rauhoitin mieltäni tulevalla rakenneultralla ja mahdollisuudella teettää lisätutkimuksia, mikäli ultra antaisi siihen aihetta.
Ultra ei antanut aihetta teettää lisätutimuksia. Toisaalta ultra ei myöskään tarjonnut minulle kaipaamaani mielenrauhaa - päinvastoin normaalin alarajoille osuneet mittaustulokset lisäsivät ahdistustani ja huoltani sikiön normaalista kehityksestä.
On vaikea kuvailla, miltä tämä kaikki minusta tuntuu ja miksi huoleni on niin suuri. En osaa selittää sitä täysin itsellenikään. En ole päässyt juttelemaan asiasta kenenkään samoja asioita läpikäyneen kanssa. Sen sijaan ystäväpiirissäni on yksi, joka synnytti kaksi viikkoa eläneen lapsen, jolla oli kaksi kromosomipoikkeamaa. (En kuitenkaan edelleenkään varmasti tiedä, missä seuloissa ja testeissä hän raskausaikanaan kävi.) Lisäksi ystävälläni on ystävä, jolla raskausaikana mikään ei hälyyttänyt kohonneesta riskistä kromosomipoikkeamaan, mutta niin vain syntyi lapsi, jolla on vakavan kehityshäiriön aiheuttava kromosomipoikkeama.
Lääkärikin äsken totesi, että on häviävän pieni todennäköisyys, että sikiöllä olisi mitään pahemmin pielessä, kun raskaus on edennyt näille viikoille asti, rakenteissa ei ole havaittu mitään normalista poikkeavaa ja sikiö liikkuu normaalisti(?). Tämän kaiken toki jo tiesinkin ja olen sitä päivät pitkät itselleni toistellut. Kuten myös sitä, ettei täysin normaalitkaan seerumiarvot, ylimääräiset NIPT-testit, lapsivesinäytteet tai ultrat mitään takaa. Sekä sitä, että ylipäätään mikään testi ei anna lupausta mistään.
Mutta, jos kerran mielerauhaa voi (yrittää) ostaa, niin miksi jäädä jossittelemaan! Tulokset eivät tällä hetkellä jännitä - sianhan voi punnita vaikka kuinka monta kertaa, mutta massa pysyy samana, ja mitä näitä nyt on. Tiedän kyllä tiputuksen olevan suuri, jos tuloksista paljastuu jonkin olevan pielessä tutkittavien kromosomipoikkeamien osalta. Toivon ja uskon kuitenkin, että testin teettäminen takaa minulle paremman mielenrauhan loppuraskauteen ja mahdollistaa myös lopulta raskaudesta iloitsemisen ja nauttimisen. Vaikka synnytyksen jälkeen sitten jokin muu asia osoittautuisikin olevan Haitulalla pielessä, niin olemmepahan ainakin kääntäneet ne kivet jotka olimme valmiit kääntämään niistä, jotka ylipäätään oli käännettävissä.
Pohdimme laajempaa NIPT-testiä jo yhdistelmäseulan tuloksen saatuamme. Tuolloin ajatukset olivat kuitenkin niin solmussa, etten oikein osannut tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen ja päädyimmekin lopulta (vain) julkisen puolen tarjoamaan suppean testiin. Rauhoitin mieltäni tulevalla rakenneultralla ja mahdollisuudella teettää lisätutkimuksia, mikäli ultra antaisi siihen aihetta.
Ultra ei antanut aihetta teettää lisätutimuksia. Toisaalta ultra ei myöskään tarjonnut minulle kaipaamaani mielenrauhaa - päinvastoin normaalin alarajoille osuneet mittaustulokset lisäsivät ahdistustani ja huoltani sikiön normaalista kehityksestä.
On vaikea kuvailla, miltä tämä kaikki minusta tuntuu ja miksi huoleni on niin suuri. En osaa selittää sitä täysin itsellenikään. En ole päässyt juttelemaan asiasta kenenkään samoja asioita läpikäyneen kanssa. Sen sijaan ystäväpiirissäni on yksi, joka synnytti kaksi viikkoa eläneen lapsen, jolla oli kaksi kromosomipoikkeamaa. (En kuitenkaan edelleenkään varmasti tiedä, missä seuloissa ja testeissä hän raskausaikanaan kävi.) Lisäksi ystävälläni on ystävä, jolla raskausaikana mikään ei hälyyttänyt kohonneesta riskistä kromosomipoikkeamaan, mutta niin vain syntyi lapsi, jolla on vakavan kehityshäiriön aiheuttava kromosomipoikkeama.
Lääkärikin äsken totesi, että on häviävän pieni todennäköisyys, että sikiöllä olisi mitään pahemmin pielessä, kun raskaus on edennyt näille viikoille asti, rakenteissa ei ole havaittu mitään normalista poikkeavaa ja sikiö liikkuu normaalisti(?). Tämän kaiken toki jo tiesinkin ja olen sitä päivät pitkät itselleni toistellut. Kuten myös sitä, ettei täysin normaalitkaan seerumiarvot, ylimääräiset NIPT-testit, lapsivesinäytteet tai ultrat mitään takaa. Sekä sitä, että ylipäätään mikään testi ei anna lupausta mistään.
Mutta, jos kerran mielerauhaa voi (yrittää) ostaa, niin miksi jäädä jossittelemaan! Tulokset eivät tällä hetkellä jännitä - sianhan voi punnita vaikka kuinka monta kertaa, mutta massa pysyy samana, ja mitä näitä nyt on. Tiedän kyllä tiputuksen olevan suuri, jos tuloksista paljastuu jonkin olevan pielessä tutkittavien kromosomipoikkeamien osalta. Toivon ja uskon kuitenkin, että testin teettäminen takaa minulle paremman mielenrauhan loppuraskauteen ja mahdollistaa myös lopulta raskaudesta iloitsemisen ja nauttimisen. Vaikka synnytyksen jälkeen sitten jokin muu asia osoittautuisikin olevan Haitulalla pielessä, niin olemmepahan ainakin kääntäneet ne kivet jotka olimme valmiit kääntämään niistä, jotka ylipäätään oli käännettävissä.
maanantai 17. helmikuuta 2020
Seulat takana
Viime viikolla oli keskiviikkona sokerirasituskoe ja perjantaina rakenneultra (rv 19+5). Sokerirasitus meni tällä kertaa täysin kivuttomasti ja ilman pienintäkään pahoinvointia tai piinaavaa näläntunnetta. Tuloksetkin olivat täysin viitearvojen rajoissa. Jihii! Koe potkaisi kuitenkin sen verran takaisin, että kaksi seuraavaa päivää voin pahoin ja oksensin ulos käytännössä kaiken, mitä suuhuni pistin.
Voi olla, että myös perjantaisen rakenneultran jännittäminen oli osasyy poskettomaan pahoinvointiin täysin pahoinvoinnittoman sokerirasituskoepäivän jälkeen. Jännitin sitä, että Haitulalla ei olisi kaikki hyvin, mutta ihan yhtä lailla jännitin sitä, että tuo ultra ei takaisi minulle yhtään aimepaa parempaa mielenrauhaa loppuraskauteen. Samalla tietenkin toivoin koko sydämeni pohjasta, että ultrassa kaikki näyttäisi keskiverrolta - ei siis normaalin rajoissa olevalta, vaan nimenomaan mahdollisimman keskiverrolta.
Toiveeni ei tietenkään toteutunut. Mitään poikkeavaa tai huolta herättävää ei löytynyt ja kaikki mitat osuivat normaalille vaihteluvälille. Mikään keskiverto Haitula ei kuitenkaan mittojensa puolesta ole, vaan kaikki mitat osuivat normaalin vaihteluvälin keskiarvon ja alimman arvon välille - suurin osa aivan sinne alimpien normaaliarvojen tietämille. (Olkaluuta lukuun ottamatta, jonka mitta taisi osua keskiarvon yläpuolelle.)
Katselin siis koko ultrauksen ajan haukkana monitoria ja näin, minkä viikkojen keskiarvoa kukin otettu mitta vastasi. En uskaltanut kysyä mitään, koska pelkäsin mahdollista vastausta. Olin vain hiljaa ja katselin monitoria. Puoliskonikaan ei kysynyt juuri mitään - muistaakseni. Ultrauksessa oli mukana myös erikoistuva lääkäri (kumpikaan meistä ei muista mihin - en tainnut edes kuulla ...vaiko kuunnella). Ultrassa katseltiinkin jos jonkinlaista, mutta täytyy myöntää, että Tiitiäistä aikanaan ultrannut kätilö kävi rakenteet läpi vielä tarkemmin ja tarkasti kaiken meille avaten. Nämä kaksi keskustelivat lähinnä keskenään ja minä keskityin hengittämiseen.
Kerroin, että olimme jääneet seulaan, mutta nipt-testin tuloksen olleen normaali. Ultrannut kätilö ei kommentoinut sitä mitenkään - totesi vain, että mikään ei näytä poikkeavalta ja kaikki arvot osuivat normaalille vaihteluvälille. Hän kyseli Tiitiäisen syntymäpainosta (2910 g ja 48 cm, rv 40+0) ja näytti myös ruudulta kaikkien mitattujen arvojen sijoittumisen normaalin vaihteluvälin janoille. Totesi myös, että kasvukontrollit todennäköisesti kutsuvat jossain vaiheessa. Totesi tuon ihan vain ohimennen, kuin itsestäänselvyytenä. (Kerranhan kävimme kontrolliultrassa Tiitiäistäkin odottaessani.)
Olen yrittänyt ultran jälkeen selittää näitä normaalin vaihteluvälin alapäähän osuvia arvoja itselleni muun muassa meidän vanhempien pienellä koolla, laketun ajan siirtämisellä kahta päivää aikaisemmaksi sekä Tiitiäisen pienellä syntymäpainolla ja -pituudella. Olisinpa ollut Tiitiäistä odottaessa rakenneultrassa samoihin aikoihin! Olisi jotain, johon vertailla. Toki voi olla, että se pahentaisi tilannetta entisestään ':D
Ehkä olisi ollut parempi olla näkemättä ja tietämättä mitään tarkempaa. Olisinkohan silloin pystynyt tuudittautumaan siihen, että kaikki mitat olivat normaalin vaihteluvälin alueella? Mitään huolta herättäväähän ei löytynyt. Mitään ei myöskään joka tapauksessa ole enää tehtävissä. Lapsi syntyy kun on syntyäkseen, ja jos hänellä on jotain pahemman kerran pielessä niin sitten on. Mitään ei enää seuraavien parin viikon aikana selvitetä. (Toki yksityisellä puolella voisi vielä käydä varmistusultrassa ja ottaa jos jonkinmoisia testejä.)
Ahdistus on alkanut muuttua normaalitilaksi, jota en enää huomaa. Toki väsynyt olen enkä juuri pysty iloitsemaan raskaudesta. Puoliväli on ylitetty, mutta raskaudesta en ole kertonut juuri kenellekään. Vatsa näkyy jo. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän niitä odottajia, jotka kieltävät raskauden vielä synnytyksen käynnistyttyä. Ja jälleen kerran tunnen itseni virheelliseksi ja yksinäiseksi - minulla ei ole ketään saman läpi käynyttä, jonka kanssa jakaa tätä kokemusta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ahdistaa, sillä kohta kaikki alkavat kysellä ja onnitella. Mitä minä heille sanon? Miten avaan sitä, etten pysty iloita tai suunnitella tulevaa?
Ja kyllä, olen edelleenkin hyvin tietoinen siitä, että on todennäköisempää, ettei Haitulalla ole mitään vakavaa ainakaan. Olen myös täysin tietoinen, ettei mikään seula takaa tervettä lasta. Tai ongelmitta sujuvaa raskautta. Nämä tosiasiat eivät tietenkään oloani helpota - miten voisikaan, kun ei nekään mitään kenellekään lupaa.
Tiitiäinen täyttää kuukauden päästä kaksi vuotta. Hän osaa jo puhua varsin hyvin. Ja Haitulasta hän puhuu paljon - tietää, että Haitula on äidin vatsassa, vauva, tulee kesällä, nukkuu sitten Tiitiäisen sängyssä Tiitiäisen itse siirtyessä huoneessan jo odottavaan isompaan sänkyyn. Itse Tiitiäinen on keksinyt muun muassa, että Haitulan kanssa leikitään leegoja, tehdään ruokaa ja Haitula tulee Tiitiäisen syliin.
Toivon niin kovin, että Haitula tosiaan saapuu kesällä ja hänellä on kaikki hyvin.
Voi olla, että myös perjantaisen rakenneultran jännittäminen oli osasyy poskettomaan pahoinvointiin täysin pahoinvoinnittoman sokerirasituskoepäivän jälkeen. Jännitin sitä, että Haitulalla ei olisi kaikki hyvin, mutta ihan yhtä lailla jännitin sitä, että tuo ultra ei takaisi minulle yhtään aimepaa parempaa mielenrauhaa loppuraskauteen. Samalla tietenkin toivoin koko sydämeni pohjasta, että ultrassa kaikki näyttäisi keskiverrolta - ei siis normaalin rajoissa olevalta, vaan nimenomaan mahdollisimman keskiverrolta.
Toiveeni ei tietenkään toteutunut. Mitään poikkeavaa tai huolta herättävää ei löytynyt ja kaikki mitat osuivat normaalille vaihteluvälille. Mikään keskiverto Haitula ei kuitenkaan mittojensa puolesta ole, vaan kaikki mitat osuivat normaalin vaihteluvälin keskiarvon ja alimman arvon välille - suurin osa aivan sinne alimpien normaaliarvojen tietämille. (Olkaluuta lukuun ottamatta, jonka mitta taisi osua keskiarvon yläpuolelle.)
Katselin siis koko ultrauksen ajan haukkana monitoria ja näin, minkä viikkojen keskiarvoa kukin otettu mitta vastasi. En uskaltanut kysyä mitään, koska pelkäsin mahdollista vastausta. Olin vain hiljaa ja katselin monitoria. Puoliskonikaan ei kysynyt juuri mitään - muistaakseni. Ultrauksessa oli mukana myös erikoistuva lääkäri (kumpikaan meistä ei muista mihin - en tainnut edes kuulla ...vaiko kuunnella). Ultrassa katseltiinkin jos jonkinlaista, mutta täytyy myöntää, että Tiitiäistä aikanaan ultrannut kätilö kävi rakenteet läpi vielä tarkemmin ja tarkasti kaiken meille avaten. Nämä kaksi keskustelivat lähinnä keskenään ja minä keskityin hengittämiseen.
Kerroin, että olimme jääneet seulaan, mutta nipt-testin tuloksen olleen normaali. Ultrannut kätilö ei kommentoinut sitä mitenkään - totesi vain, että mikään ei näytä poikkeavalta ja kaikki arvot osuivat normaalille vaihteluvälille. Hän kyseli Tiitiäisen syntymäpainosta (2910 g ja 48 cm, rv 40+0) ja näytti myös ruudulta kaikkien mitattujen arvojen sijoittumisen normaalin vaihteluvälin janoille. Totesi myös, että kasvukontrollit todennäköisesti kutsuvat jossain vaiheessa. Totesi tuon ihan vain ohimennen, kuin itsestäänselvyytenä. (Kerranhan kävimme kontrolliultrassa Tiitiäistäkin odottaessani.)
Olen yrittänyt ultran jälkeen selittää näitä normaalin vaihteluvälin alapäähän osuvia arvoja itselleni muun muassa meidän vanhempien pienellä koolla, laketun ajan siirtämisellä kahta päivää aikaisemmaksi sekä Tiitiäisen pienellä syntymäpainolla ja -pituudella. Olisinpa ollut Tiitiäistä odottaessa rakenneultrassa samoihin aikoihin! Olisi jotain, johon vertailla. Toki voi olla, että se pahentaisi tilannetta entisestään ':D
Ehkä olisi ollut parempi olla näkemättä ja tietämättä mitään tarkempaa. Olisinkohan silloin pystynyt tuudittautumaan siihen, että kaikki mitat olivat normaalin vaihteluvälin alueella? Mitään huolta herättäväähän ei löytynyt. Mitään ei myöskään joka tapauksessa ole enää tehtävissä. Lapsi syntyy kun on syntyäkseen, ja jos hänellä on jotain pahemman kerran pielessä niin sitten on. Mitään ei enää seuraavien parin viikon aikana selvitetä. (Toki yksityisellä puolella voisi vielä käydä varmistusultrassa ja ottaa jos jonkinmoisia testejä.)
Ahdistus on alkanut muuttua normaalitilaksi, jota en enää huomaa. Toki väsynyt olen enkä juuri pysty iloitsemaan raskaudesta. Puoliväli on ylitetty, mutta raskaudesta en ole kertonut juuri kenellekään. Vatsa näkyy jo. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän niitä odottajia, jotka kieltävät raskauden vielä synnytyksen käynnistyttyä. Ja jälleen kerran tunnen itseni virheelliseksi ja yksinäiseksi - minulla ei ole ketään saman läpi käynyttä, jonka kanssa jakaa tätä kokemusta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ahdistaa, sillä kohta kaikki alkavat kysellä ja onnitella. Mitä minä heille sanon? Miten avaan sitä, etten pysty iloita tai suunnitella tulevaa?
Ja kyllä, olen edelleenkin hyvin tietoinen siitä, että on todennäköisempää, ettei Haitulalla ole mitään vakavaa ainakaan. Olen myös täysin tietoinen, ettei mikään seula takaa tervettä lasta. Tai ongelmitta sujuvaa raskautta. Nämä tosiasiat eivät tietenkään oloani helpota - miten voisikaan, kun ei nekään mitään kenellekään lupaa.
Tiitiäinen täyttää kuukauden päästä kaksi vuotta. Hän osaa jo puhua varsin hyvin. Ja Haitulasta hän puhuu paljon - tietää, että Haitula on äidin vatsassa, vauva, tulee kesällä, nukkuu sitten Tiitiäisen sängyssä Tiitiäisen itse siirtyessä huoneessan jo odottavaan isompaan sänkyyn. Itse Tiitiäinen on keksinyt muun muassa, että Haitulan kanssa leikitään leegoja, tehdään ruokaa ja Haitula tulee Tiitiäisen syliin.
Toivon niin kovin, että Haitula tosiaan saapuu kesällä ja hänellä on kaikki hyvin.
keskiviikko 12. helmikuuta 2020
Sokeria rasittamassa
Istun parhaillaan labran aulassa. Käynnissä on sokerirasituskoe, jossa minun olisi pitänyt käydä ja kolmesta viiteen viikkoa sitten, toisin sanoen viikoilla 14-16, kun nyt mennään viikoilla 19+3. Kukaan ei ollut muistanut sanoa minulle, että sokerirasitukseenkin pitäisi mennä, vaikka tiesin kyllä, että se on taas monirakkulaisten munasarjojeni ansoista edessä. Onneksi huomasin itse asian ja sain rasituskokeen edes tähän kohtaan.
Aamu alkoi petollisen hyvin. Lopetin syömisen eilen kuuden jälkeen eli 14 tuntia ennen varattua aikaa. Nälkä tai pahoinvointi ei kumpikaan vaivannut minua missään vaiheessa, mikä on jo siinäkin mielessä poikkeuksellista, etten tässä raskaudessa ole selvinnyt montaakaan aamua ilman infernaalista pahoinvointia tai oksentamista.
Saavuin laboratorioon hyvissä ajoin ja jäin odottamaan varausmuistutuksessa samani huoneen ulkopuolelle - saman huoneen, jonka edessä odotin viimeksi noin kaksi vuotta sitten. Kello löi 8.10. Nimeäni ei huudettu. Odotin, kellon viisari eteni ja aloin hermostua, sillä kyllä 14 tunnin paasto näkyy mielialassa ja kärsivällisyydessä, vaikkei suoranaista pahoinvointia tai posketonta nälän tunnetta aiheuttaisikaan.
Jossain vaiheessa kuulosti siltä, kuin nimeäni olisi huudettu jossain muualla valtavassa laboratoriossa. Toinen korvani on kuuro, joten lähdin summan mutikassa seikkailemaan johonkin suuntaan. Ovi oli tietenkin ehtinyt sulkeutua jo ennen minun saapumistani paikalle eikä sillä hetkellä käytävillä olleet hoitajat osanneet kertoa, mistä huoneesta oli huudettu, vaikka olivatkin samaa mieltä siitä, että minun nimeni se oli ollut.
Tässä vaiheessa verenpaine huiteli varmasti jo ties missä ja adrenaliinia oli veressä siihen malliin, että mietin, onko koko kokeesta enää saatavissa luotettavia arvoja. Noh, kipitin kiltisti vahtimestarin kopille, joka osasi vain kertoa, että ihan oikean huoneen edessä odotin, kun kerran sokerirasitukseen olin menossa - ellei sitten kyseessä olisi jostain syystä jokin poikkeusratkaisu.
Menin kiltisti takaisin sokerirasitushuoneen edessä olevaan dotustilaan. Lopulta oven avasi hoitaja ja sain kysyttyä tilanteesta. Nimeäni oli kuulemma huudettu jossain muualla laboratoriossa, kuten erään toisenkin, mutta molemmille meille oli ilmoitettu tämä huone, eikä kumpikaan meistä ollut siis onnistunut reagoimaan oman nimensä huuteluun muualla labrassa.
Puoli tuntia minulle varatun ajan jälkeen minut lopulta kutsuttiin sisään, otettiin verikoe ja tarjottiin tuo ihana vadelmainen virvoke. Tiitiäistä odottaessani viimeisten kulausten alas saaminen osoittautui vaikeaksi. Tällä kertaa koko pullollinen meni kuitenkin alas helposti. 14 tunnin paaston jälkeen kylmä vadelmainen juoma maistui suorastaan hyvältä, vaikka en kovin perso makealle olekaan.
Nesteen juomisesta on nyt puoli tuntia, eikä paha olo ole ainakaan vielä saavuttanut. Tiitiäistä odottaessanihan pahoinvointi ylsi sokerirasituksessa sellaiselle tasolle, että mietin joka ainut hetki tuon kaksituntisen ajan jättäväni leikin kesken. Jännä nähdä, tuleeko se pahoinvointi vielä viiveellä vai pääsenkö todella tällä kertaa näin helpolla. Ehkä tämä kostautuu sitten tuloksissa?! :D
Tämän viikon oikeasti jännittävä hetki koittaa kuitenkin perjantaina, jolloin meillä on rakenneultra. En oikein uskalla ajatella koko asiaa. Toivon vain niin kovasti, että pikkuisella on kaikki hyvin eikä erityistä syytä huoleen enää olisi.
Aamu alkoi petollisen hyvin. Lopetin syömisen eilen kuuden jälkeen eli 14 tuntia ennen varattua aikaa. Nälkä tai pahoinvointi ei kumpikaan vaivannut minua missään vaiheessa, mikä on jo siinäkin mielessä poikkeuksellista, etten tässä raskaudessa ole selvinnyt montaakaan aamua ilman infernaalista pahoinvointia tai oksentamista.
Saavuin laboratorioon hyvissä ajoin ja jäin odottamaan varausmuistutuksessa samani huoneen ulkopuolelle - saman huoneen, jonka edessä odotin viimeksi noin kaksi vuotta sitten. Kello löi 8.10. Nimeäni ei huudettu. Odotin, kellon viisari eteni ja aloin hermostua, sillä kyllä 14 tunnin paasto näkyy mielialassa ja kärsivällisyydessä, vaikkei suoranaista pahoinvointia tai posketonta nälän tunnetta aiheuttaisikaan.
Jossain vaiheessa kuulosti siltä, kuin nimeäni olisi huudettu jossain muualla valtavassa laboratoriossa. Toinen korvani on kuuro, joten lähdin summan mutikassa seikkailemaan johonkin suuntaan. Ovi oli tietenkin ehtinyt sulkeutua jo ennen minun saapumistani paikalle eikä sillä hetkellä käytävillä olleet hoitajat osanneet kertoa, mistä huoneesta oli huudettu, vaikka olivatkin samaa mieltä siitä, että minun nimeni se oli ollut.
Tässä vaiheessa verenpaine huiteli varmasti jo ties missä ja adrenaliinia oli veressä siihen malliin, että mietin, onko koko kokeesta enää saatavissa luotettavia arvoja. Noh, kipitin kiltisti vahtimestarin kopille, joka osasi vain kertoa, että ihan oikean huoneen edessä odotin, kun kerran sokerirasitukseen olin menossa - ellei sitten kyseessä olisi jostain syystä jokin poikkeusratkaisu.
Menin kiltisti takaisin sokerirasitushuoneen edessä olevaan dotustilaan. Lopulta oven avasi hoitaja ja sain kysyttyä tilanteesta. Nimeäni oli kuulemma huudettu jossain muualla laboratoriossa, kuten erään toisenkin, mutta molemmille meille oli ilmoitettu tämä huone, eikä kumpikaan meistä ollut siis onnistunut reagoimaan oman nimensä huuteluun muualla labrassa.
Puoli tuntia minulle varatun ajan jälkeen minut lopulta kutsuttiin sisään, otettiin verikoe ja tarjottiin tuo ihana vadelmainen virvoke. Tiitiäistä odottaessani viimeisten kulausten alas saaminen osoittautui vaikeaksi. Tällä kertaa koko pullollinen meni kuitenkin alas helposti. 14 tunnin paaston jälkeen kylmä vadelmainen juoma maistui suorastaan hyvältä, vaikka en kovin perso makealle olekaan.
Nesteen juomisesta on nyt puoli tuntia, eikä paha olo ole ainakaan vielä saavuttanut. Tiitiäistä odottaessanihan pahoinvointi ylsi sokerirasituksessa sellaiselle tasolle, että mietin joka ainut hetki tuon kaksituntisen ajan jättäväni leikin kesken. Jännä nähdä, tuleeko se pahoinvointi vielä viiveellä vai pääsenkö todella tällä kertaa näin helpolla. Ehkä tämä kostautuu sitten tuloksissa?! :D
Tämän viikon oikeasti jännittävä hetki koittaa kuitenkin perjantaina, jolloin meillä on rakenneultra. En oikein uskalla ajatella koko asiaa. Toivon vain niin kovasti, että pikkuisella on kaikki hyvin eikä erityistä syytä huoleen enää olisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)