Sokeria rasittamassa

Istun parhaillaan labran aulassa. Käynnissä on sokerirasituskoe, jossa minun olisi pitänyt käydä ja kolmesta viiteen viikkoa sitten, toisin sanoen viikoilla 14-16, kun nyt mennään viikoilla 19+3. Kukaan ei ollut muistanut sanoa minulle, että sokerirasitukseenkin pitäisi mennä, vaikka tiesin kyllä, että se on taas monirakkulaisten munasarjojeni ansoista edessä. Onneksi huomasin itse asian ja sain rasituskokeen edes tähän kohtaan.

Aamu alkoi petollisen hyvin. Lopetin syömisen eilen kuuden jälkeen eli 14 tuntia ennen varattua aikaa. Nälkä tai pahoinvointi ei kumpikaan vaivannut minua missään vaiheessa, mikä on jo siinäkin mielessä poikkeuksellista, etten tässä raskaudessa ole selvinnyt montaakaan aamua ilman infernaalista pahoinvointia tai oksentamista.

Saavuin laboratorioon hyvissä ajoin ja jäin odottamaan varausmuistutuksessa samani huoneen ulkopuolelle - saman huoneen, jonka edessä odotin viimeksi noin kaksi vuotta sitten. Kello löi 8.10. Nimeäni ei huudettu. Odotin, kellon viisari eteni ja aloin hermostua, sillä kyllä 14 tunnin paasto näkyy mielialassa ja kärsivällisyydessä, vaikkei suoranaista pahoinvointia tai posketonta nälän tunnetta aiheuttaisikaan.

Jossain vaiheessa kuulosti siltä, kuin nimeäni olisi huudettu jossain muualla valtavassa laboratoriossa. Toinen korvani on kuuro, joten lähdin summan mutikassa seikkailemaan johonkin suuntaan. Ovi oli tietenkin ehtinyt sulkeutua jo ennen minun saapumistani paikalle eikä sillä hetkellä käytävillä olleet hoitajat osanneet kertoa, mistä huoneesta oli huudettu, vaikka olivatkin samaa mieltä siitä, että minun nimeni se oli ollut.

Tässä vaiheessa verenpaine huiteli  varmasti jo ties missä ja adrenaliinia oli veressä siihen malliin, että mietin, onko koko kokeesta enää saatavissa luotettavia arvoja. Noh, kipitin kiltisti vahtimestarin kopille, joka osasi vain kertoa, että ihan oikean huoneen edessä odotin, kun kerran sokerirasitukseen olin menossa - ellei sitten kyseessä olisi jostain syystä jokin poikkeusratkaisu.

Menin kiltisti takaisin sokerirasitushuoneen edessä olevaan dotustilaan. Lopulta oven avasi hoitaja ja sain kysyttyä tilanteesta. Nimeäni oli kuulemma huudettu jossain muualla laboratoriossa, kuten erään toisenkin, mutta molemmille meille oli ilmoitettu tämä huone, eikä kumpikaan meistä ollut siis onnistunut reagoimaan oman nimensä huuteluun muualla labrassa.

Puoli tuntia minulle varatun ajan jälkeen minut lopulta kutsuttiin sisään, otettiin verikoe ja tarjottiin tuo ihana vadelmainen virvoke. Tiitiäistä odottaessani viimeisten kulausten alas saaminen osoittautui vaikeaksi. Tällä kertaa koko pullollinen meni kuitenkin alas helposti. 14 tunnin paaston jälkeen kylmä vadelmainen juoma maistui suorastaan hyvältä, vaikka en kovin perso makealle olekaan.

Nesteen juomisesta on nyt puoli tuntia, eikä paha olo ole ainakaan vielä saavuttanut. Tiitiäistä odottaessanihan pahoinvointi ylsi sokerirasituksessa sellaiselle tasolle, että mietin joka ainut hetki tuon kaksituntisen ajan jättäväni leikin kesken. Jännä nähdä, tuleeko se pahoinvointi vielä viiveellä vai pääsenkö todella tällä kertaa näin helpolla. Ehkä tämä kostautuu sitten tuloksissa?! :D

Tämän viikon oikeasti jännittävä hetki koittaa kuitenkin perjantaina, jolloin meillä on rakenneultra. En oikein uskalla ajatella koko asiaa. Toivon vain niin kovasti, että pikkuisella on kaikki hyvin eikä erityistä syytä huoleen enää olisi.