Voi olla, että myös perjantaisen rakenneultran jännittäminen oli osasyy poskettomaan pahoinvointiin täysin pahoinvoinnittoman sokerirasituskoepäivän jälkeen. Jännitin sitä, että Haitulalla ei olisi kaikki hyvin, mutta ihan yhtä lailla jännitin sitä, että tuo ultra ei takaisi minulle yhtään aimepaa parempaa mielenrauhaa loppuraskauteen. Samalla tietenkin toivoin koko sydämeni pohjasta, että ultrassa kaikki näyttäisi keskiverrolta - ei siis normaalin rajoissa olevalta, vaan nimenomaan mahdollisimman keskiverrolta.
Toiveeni ei tietenkään toteutunut. Mitään poikkeavaa tai huolta herättävää ei löytynyt ja kaikki mitat osuivat normaalille vaihteluvälille. Mikään keskiverto Haitula ei kuitenkaan mittojensa puolesta ole, vaan kaikki mitat osuivat normaalin vaihteluvälin keskiarvon ja alimman arvon välille - suurin osa aivan sinne alimpien normaaliarvojen tietämille. (Olkaluuta lukuun ottamatta, jonka mitta taisi osua keskiarvon yläpuolelle.)
Katselin siis koko ultrauksen ajan haukkana monitoria ja näin, minkä viikkojen keskiarvoa kukin otettu mitta vastasi. En uskaltanut kysyä mitään, koska pelkäsin mahdollista vastausta. Olin vain hiljaa ja katselin monitoria. Puoliskonikaan ei kysynyt juuri mitään - muistaakseni. Ultrauksessa oli mukana myös erikoistuva lääkäri (kumpikaan meistä ei muista mihin - en tainnut edes kuulla ...vaiko kuunnella). Ultrassa katseltiinkin jos jonkinlaista, mutta täytyy myöntää, että Tiitiäistä aikanaan ultrannut kätilö kävi rakenteet läpi vielä tarkemmin ja tarkasti kaiken meille avaten. Nämä kaksi keskustelivat lähinnä keskenään ja minä keskityin hengittämiseen.
Kerroin, että olimme jääneet seulaan, mutta nipt-testin tuloksen olleen normaali. Ultrannut kätilö ei kommentoinut sitä mitenkään - totesi vain, että mikään ei näytä poikkeavalta ja kaikki arvot osuivat normaalille vaihteluvälille. Hän kyseli Tiitiäisen syntymäpainosta (2910 g ja 48 cm, rv 40+0) ja näytti myös ruudulta kaikkien mitattujen arvojen sijoittumisen normaalin vaihteluvälin janoille. Totesi myös, että kasvukontrollit todennäköisesti kutsuvat jossain vaiheessa. Totesi tuon ihan vain ohimennen, kuin itsestäänselvyytenä. (Kerranhan kävimme kontrolliultrassa Tiitiäistäkin odottaessani.)
Olen yrittänyt ultran jälkeen selittää näitä normaalin vaihteluvälin alapäähän osuvia arvoja itselleni muun muassa meidän vanhempien pienellä koolla, laketun ajan siirtämisellä kahta päivää aikaisemmaksi sekä Tiitiäisen pienellä syntymäpainolla ja -pituudella. Olisinpa ollut Tiitiäistä odottaessa rakenneultrassa samoihin aikoihin! Olisi jotain, johon vertailla. Toki voi olla, että se pahentaisi tilannetta entisestään ':D
Ehkä olisi ollut parempi olla näkemättä ja tietämättä mitään tarkempaa. Olisinkohan silloin pystynyt tuudittautumaan siihen, että kaikki mitat olivat normaalin vaihteluvälin alueella? Mitään huolta herättäväähän ei löytynyt. Mitään ei myöskään joka tapauksessa ole enää tehtävissä. Lapsi syntyy kun on syntyäkseen, ja jos hänellä on jotain pahemman kerran pielessä niin sitten on. Mitään ei enää seuraavien parin viikon aikana selvitetä. (Toki yksityisellä puolella voisi vielä käydä varmistusultrassa ja ottaa jos jonkinmoisia testejä.)
Ahdistus on alkanut muuttua normaalitilaksi, jota en enää huomaa. Toki väsynyt olen enkä juuri pysty iloitsemaan raskaudesta. Puoliväli on ylitetty, mutta raskaudesta en ole kertonut juuri kenellekään. Vatsa näkyy jo. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän niitä odottajia, jotka kieltävät raskauden vielä synnytyksen käynnistyttyä. Ja jälleen kerran tunnen itseni virheelliseksi ja yksinäiseksi - minulla ei ole ketään saman läpi käynyttä, jonka kanssa jakaa tätä kokemusta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ahdistaa, sillä kohta kaikki alkavat kysellä ja onnitella. Mitä minä heille sanon? Miten avaan sitä, etten pysty iloita tai suunnitella tulevaa?
Ja kyllä, olen edelleenkin hyvin tietoinen siitä, että on todennäköisempää, ettei Haitulalla ole mitään vakavaa ainakaan. Olen myös täysin tietoinen, ettei mikään seula takaa tervettä lasta. Tai ongelmitta sujuvaa raskautta. Nämä tosiasiat eivät tietenkään oloani helpota - miten voisikaan, kun ei nekään mitään kenellekään lupaa.
Tiitiäinen täyttää kuukauden päästä kaksi vuotta. Hän osaa jo puhua varsin hyvin. Ja Haitulasta hän puhuu paljon - tietää, että Haitula on äidin vatsassa, vauva, tulee kesällä, nukkuu sitten Tiitiäisen sängyssä Tiitiäisen itse siirtyessä huoneessan jo odottavaan isompaan sänkyyn. Itse Tiitiäinen on keksinyt muun muassa, että Haitulan kanssa leikitään leegoja, tehdään ruokaa ja Haitula tulee Tiitiäisen syliin.
Toivon niin kovin, että Haitula tosiaan saapuu kesällä ja hänellä on kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti