Hauska matkaseuralainen

Tiitiäinen on osoittautunut viimeisen viikon aikana varsinaiseksi viihdyttäjäksi. Reissasimme toissa viikonlopuksi puoliskoni kotikaupunkiin kertomaan hänen perheelleen ihan kasvotusten maaliskuussa syntyväksi lasketusta uudesta perheenjäsenestä. Sieltä palattuamme minä matkustin työporukan kanssa eteläisempään Eurooppaan. Kuluneen reilun viikon aikana on tullut näin ollen istuttua pitkiä aikoja junassa, lentokoneessa ja autossa.

Rauhassa paikalla istuessa Tiitiäisen liikkeet tuntuvat kaikkein parhaiten. Nuo liikkeet tuntuvat ihan uskomattoman veikeiltä. Välillä jopa niin veikeiltä, etten voi olla nauramatta. Lentokoneessa vieruskaverini varmaan ihmettelikin, mitä hymyilin ja naurahtelin itsekseni. Tänään töissä nauru meinasi tulla useaan otteeseen tilanteessa, jossa se olisi varmasti herättänyt paljon ihmetystä. :D

Ylipäätään liikkeet ovat voimistuneet huomattavasti viimeisen viikon aikana. Näin ollen myös tunnen niitä useammin. Samalla on varmistunut, että ne aivan ensimmäisenä tuntemani pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset todella olivat Tiitiäisen tekosia. Parhaiten liikkeet tuntuvat kun olen paikallani, mutta nyt niitä tosiaan tuntuu jo liikkuessakin. Pitää alkaa pikkuhiljaa tunnustella, josko ne tuntuisi myös (jo selkeästi kasvaneen) vatsan päältä.

En nyt tarkalleen muista, millä viikolla sikiö alkaa nukkua, mutta muistaakseni se ei vielä sitä osaa. Ylipäätään liikkeet taitavat olla aika sattumanvaraisia, kun esimerkiksi sikiön kyky reagoida ääneen kypsyy vasta raskauden puolivälin aikoihin tai paremminkin kai vähän sen jälkeen. Hassua sinänsä, kun kuuloaisti itsessään kehittyy jo paljon aikaisemmin. Eikä tuo puolivälikään enää kaukana ole! Ennen sitä pitäisi kuitenkin malttaa jännätä ensi viikon perjantaina olevaan rakenneultraan. Ehkä sen jälkeen uskaltaa nuolaista ja uskoa, että kaikki on hyvin ja kantaa loppuun saakka, jos kaikki nyt on hyvin.

Henkilökohtainen matkaseuralaiseni oli siis viime viikolla mitä loistavinta seuraa (vaikka yhä inhaa pahoinvointia aiheuttaakin). Muusta matkaseurasta ei tässä blogissa sen enempää. Jouduin heille raskaudesta tietenkin kertomaan, mutta esitin toivomuksen, etteivät jakaisi tietoa eteenpäin, vaan saisin itse kertoa sen haluamilleni työkavereille. Kovasti tuli tuolta poppoolta onnitteluja. Ja ohjeita – pääasiassa hyviä, mutta myös alentuvan viisastelevia. Meitä on joka lähtöön. Ja ihan hyvä niin. Kai.

Laukkaava sydän

No niin, nyt kun olen saanut kuumimmat höyryt päästettyä, on aika keskittyä meidän perheen mukavempiin kuulumisiin. ;) Kuten kerroinkin, meillä oli neuvolalääkäri viime viikon keskiviikkona. Olemme yhdessä puoliskoni kanssa sopineet, että osallistumme molemmat kaikkiin neuvolakäynteihin, perhevalmennuksiin ynnä muihin. Näin me molemmat olemme yhtä lailla kartalla siitä, missä mennään. Tällä kertaa menin kuitenkin vastaanotolle yksin, sillä tiesin käynnillä keskityttävän käytännössä vain minuun.

Jännitän kaikenlaisia lääkäreitä todella paljon. Olenkin vuosien saatossa oppinut sen, että verenpaine minun kannattaa mitata kotioloissa, jos haluan edes jotenkin todellista verenpainettani kuvaavat mittaustulokset. Niin olin tehnyt nytkin. Ja onneksi olin, sillä lääkärissä yläpaineet huitelivat taas lähes 140 elohopeamillimetrissä. Kotona useampana päivänä mittaamani lukemat osuvat kuitenkin sekä ala- että yläpaineen osalta ihanteellisiin lukemiin. Eipä saanut lääkäri ”painonnousun” lisäksi toista moittimisen aihetta! :D

Alkukyselyjen (ja -moitteiden) jälkeen hyppäsin hoitopöydälle. Ensimmäisenä lääkäri tunnusteli vatsan päältä kohdun kokoa. ”Vastaa viikkoja.” Seuraavaksi tehtiin jo kertomani sisätutkimus, kiitos epämääräisten supistelujen, jotka nyt onneksi ovat loppuneet. ”Kaikki täällä on oikein mallikkaasti.”  Ja lopuksi se jännittävin ja eniten odotettu: sydänäänet.

Ennen sydänäänten kuuntelua lääkäri taas varoitti, etteivät ne näillä viikoilla välttämättä heti löydy, joten ei pitäisi huolestua, jos niin käy. Lääkäri ruikkasi viileää geeliä vatsalle ja asetti anturin alavatsan vasemmalle puolelle. Siellä se kuului, vaimea jumputus! Lääkäri kuljetti anturin vatsan yli oikealle puolelle ja vaimea jumputus muuttui todella kovaa kuuluvaksi laukaksi. Siinä sitä sitten kuunneltiin melko pitkään ja vähän väliä lääkäri joutui siirtämään anturia ympäriinsä liikkuvan Tiitiäisen perässä.

Lopulta pikkuinen malttoi pysyä paikallaan sen aikaa, että lääkäri sai mitattua tasaisen sykkeen 160 lyönnin tuntumasta. Lääkäri oli aiemmin kysellyt, tunnenko jo sikiön liikkeitä ja ultratessaan totesi, että eipä ole ihme, että olen. Epäili jossain vaiheessa, että tunsi ne itsekin siinä ultraillessaan, mutta itse kyllä luulen, että nuo liikkeet johtuivat minun hihityksestäni – niin ihmeellisen hassulta tuon laukkaavan sykkeen kuuleminen tuntui. Samalla purkautui myös aikamoinen stressi ja huoli, jotka olivat saapuneet supistelujen myötä seurakseni.

Rakenneultra meillä on reilun kahden viikon päästä, 21. raskausviikon lopulla. Alun perin meille annettu aika olisi ollut jo ensi viikolla (rv 19+3). Np-ultran tehnyt kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että aikaa on parempi siirtää viikolla eteenpäin. Näin saadaan mahdollisimman luotettavat mitat ja etenkin sydämen tarkkailu onnistuu varmemmin, jolloin myös todennäköisyys, että myöhemmin raskaudessa tai syntymän jälkeen ilmaantuu ikäviä ylläreitä, on pienempi. Hyvä siis näin, vaikka joudummekin jännittämään reilun viikon alkuperäistä pitempään.

Kaikki on siis ainakin pintapuolisesti hyvin. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo kolmisen viikkoa sitten. En tietenkään tuolloin ollut lainkaan varma, oliko se Tiitiäinen, joka nuo muutamat pienet nykäyksenomaiset tuntemukset sai aikaiseksi. Vai ehkä kuitenkin ilma suolistossa, elohiiret lihaksissa tai jokin muu vastaava? Nuo tuntemukset olivat kuitenkin jotain, jota en tunnistanut lainkaan tutuksi. Muutamaan päivään noiden tuntemusten jälkeen ei sitten tuntunutkaan mitään, joten ajattelin mielikuvitukseni tehneen minulle tepposet.

Vaan niin vain nuo pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset palasivat muutaman päivän päästä kutkuttamaan mielikuvitustani maatessani illalla sängyssä. Sen jälkeen niitä onkin sitten tuntunut useammin ja hiljalleen yhä selvemmin. Edelleen ne ovat todella hienovaraisia ja tuntuvat vain, kun istun tai makaan rauhassa paikallani. Kaikkialla noita ensimmäisiä liikkeitä tunnutaan kyllä kuvailtavan kuplintaa muistuttavina tuntemuksina, mutta eivät nämä kyllä siltä tunnu! Meillä siis nyitään. :D

Ehdimmepä myös käydä viikonloppuna puoliskoni kotikaupungissa kertomassa maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Kerron tuosta reissusta joskus myöhemmin. Lyhyesti sanottuna Tiitiäisestä tietävät nyt siis minun äitini, isäni ja siskoni, parhaat ystävämme, pomoni sekä koko puoliskoni kotikaupunki. Naurattaa ja ei naurata. ’:D Huomenna minä suuntaan eteläisen Euroopan lämpöön. Katsotaan, jaksanko raahata läppäriä mukanani. Puoliskolleni lupasin ottavani Tiitiäsen kaikkialle mukaan ja pitäväni hyvää huolta.

Syysvuodatus

Rakastan tätä aikaa vuodesta. Tai paremminkin tätä lyhyttä hetkeä, kun pudonneet lehdet kahisevat jalkojen alla, mutta niitä roikkuu vielä puissakin upeassa väriloistossaan. Harmaa taivas luo upean kontrastin tuolle väriloistolle ja sade saa illan mustan näyttämään todella mustalta. Tuo ympärille kietoutuva pimeys tekee iltakävelystä taianomaisen – aivan kuin maailma pienen itseä ympäröivän kuvun ulkopuolella hiljenisi ja olemassa olisi joka hetki vain tuo itseä ympäröivä, valon rajaama tila. Ilma on raikas ja tuoksuu syksyltä.

Olen kävellyt viime päivinä paljon, sillä raikas syyssää on ainoa asia, joka melko varmasti vie pahoinvoinnin hetkeksi pois. Ehdin jo reilu viikko taaksepäin iloita pahoinvoinnin pahimman terän taittumista, mutta niin vain se palasi takaisin. Onneksi ei kuitenkaan korkojen kera. Vellova huono olo on siis vaivannut koko ajan, mutta ne pahimmat yökkäilyt ja oksentelut hävisivät muutamaksi päiväksi palatakseen hieman lievempinä takaisin. Onneksi kuvaan on siis astunut raikas syyssää oloa helpottamaan (vaikka tuo kylmyys saakin nännit särkemään, kuin joku sahaisi niitä irti karkeateräisellä sahalla hitaasti nitkuttaen :D ).

Viime postauksesta on taas vierähtänyt tovi. Aika ei kulu yhtään tavallista nopeammin, mutta oma olo on sellainen, että jo pelkästä työstä ja perusarjesta selviäminen vie kaiken energian ja ajan. En siis ole niitä lehdissä hehkutettuja raskaana olevia naisia, jotka raskausaikana aloittavat uusia harrastuksia, ehkä innostuvat työn ohella opiskelemaan ja mitä näitä nyt on. Voi kun olisinkin! Tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Pahoinvointi nyt vain on luonteeltaan sellaista, että suuren osan ajasta se jotenkin kierolla tavalla onnistuu kaappaamaan kaiken kehon ja mielen huomion ja energian. Minkäs siinä sitten teet.

Kaikissa selaamissani äitiysoppaissa kehotetaan myös lepäämään vielä, kun vauva ei ole maailmassa ja parempia mahdollisuuksia levolle löytyy. En tiedä teistä muista, mutta minulle on kertynyt jo nyt univelkaa vaikka millä mitalla. Olen ihan raskauden alusta asti nukkunut melko huonosti, sillä vessassa ravaaminen ja todennäköisesti lämmöstä (aluksi 37,5°C; nyt useimmiten ”enää” reilut 37,1) johtuvat todella ahdistavat, levottomat ja painajaismaiset unet, joita tulee jatkuvalla syötöllä. Lisäksi herään aina jossain vaiheessa aamuyötä, minkä jälkeen kunnon uni ei enää tule. Mistä lie johtuu.

Reilu viikko taaksepäin uniani häiritsi myös inhottavat supistuksen, jos olin kääntynyt unissani selälleni. Supistukset paitsi haittasivat unia, myös pelästyttivät. Kysyin niistä viime keskiviikon neuvolalääkärissä, mutta enpä lääkäriltä minkäänlaista selitystä asialle saanut. Lääkäri vain kysyi, onko tullut mitään vuotoja ja teki sisätutkimuksen, jossa selvisi, että kohdunsuu on napakasti kiinni ja kohdunkaula suorastaan erinomaisen pitkä. Kaikki siis hyvin, mutta silti olisin halunnut kuulla edes jonkinlaisen selityksen siitä, mistä nuo supistukset voisivat johtua, ovatko ne normaaleja jne.

Ylipäätään tuo neuvolalääkäri osoittautui taas aikamoiseksi pettymykseksi. Olisin kaivannut lääkäriltä vastauksen useampaakin mieltäni askarruttavaan kysymykseen, mutta oikein mitään ei irronnut. Muun muassa pahoinvointiini hän vain totesi, että säännöllinen pienten annosten syöminen ja juominen auttaa. Mutta kun olin juuri sanonut, että ei auta! Ei pätkääkän. Tuntui lähinnä siltä, että lääkäri pitää minua jotenkin tyhmänä; etten vain tajua, mitä on säännöllinen pienten annosten syöminen. Tiedättekö, vähän sellainen fiilis, kun joku tulee kysymään sinulta jotain kielellä, jota et osaa ollenkaan. Kun toteat ystävällisesti englanniksi, ettet osaa kyseistä kieltä lainkaan, toistaa vastapuoli saman asian, samalla kielellä, mutta hitaammin. Niin, sellainen fiilis minulle tuli.

Sokerirastiskokeen tuloksia lääkäri ei ottanut puheeksi lainkaan ja jännitykseltäni en itse muistanut niistä kysyä, vaikka olin sen kirjoittanut varmuudeksi jopa ylös. Tuskin niissä siis mitään oli pielessä, mutta olisihan se kiva kuulla. Sen sijaan lääkäri innostui moittimaan nousseesta painostani. Toisin sanoen siitä, kun 18. raskausviikon puoliväliin mennessä painoni oli noussut kilolla 53 kiloon! Lääkäri siis vertasi tuota vaa'an lukemaa edelliseen punnitukseen, kun paino oli pahoinvoinnin ja vatsaflunssan jäljiltä pudonnut alle 52:n. "Ei se paino saisi vielä tässä vaiheessa nousta tuolla vauhdilla."

Uskallan väittää, että grammaakaan en näytä painoa ottaneen, lukuun ottamatta tietenkin pientä vatsakumpua. Häkellyin noista moitteista aika lailla. Häkellyin itse asiassa niin paljon, että unohdin kysyä kaiken, mitä olin ajatellut, vaikka olin kaiken jopa kirjoittanut itselleni ylös. Minun piti kysyä muun muassa kaikille kuuluvasta fysioterapian ryhmäajasta, johon minulla olisi todella tarvetta.

Kävin viime viikolla yksityisellä fysioterapia-ajalla, sillä täällä meidän nurkilla (Helsingissä oman ja lähineuvoiden alueilla) seuraava vapaa, kaikielle raskaana oleville kuuluva, ryhmäfysioterapia-aika löytyi marraskuun lopulta. Tuolloin elämme Tiitiäisen kanssa melkein jo raskausviikkoa 25. Sain siis ajan vasta tuonne, mutta selkäni temppuilee ihan jo muutenkin, joten en uskalla odottaa sinne asti. Olisi myös kiva kuulla enemmän niistä kuuluisien lantiopohjan lihasten harjoittelusta, raskausajan liikunnasta ja lepoasennoista (noita aiheita fysioterapiaryhmässä siis käydään läpi).

Minua suoraan sanottuna aika lailla suututti ja suututtaa, ettei vapaita aikoja ole aiemmin. Kysyinkin lääkäriltä noista aiheista, mutta neuvolan terveydenhoitajan tavoin hänkään ei osannut sanoa mitään raskausajan liikunnasta. Eikä sanonut muustakaan. Onneksi yksi parhaista ystävistäni on liikunta-alalla töissä. Hänellä on myös pari raskausajan liikuntaan erikoistunutta kollegaa, joilta uteli vähän lisätietoja ja neuvoi minulle kevyen salitreenin. Sain myös yhden kirjan lainaksi.

Täytyy vain ihmetellä, miten kehnosti raskausajan liikunta neuvolassa (ainakin meillä) ohjeistetaan: pari jumppaohjepaperia kouraan ja sitten voinnin mukaan. Eipä siinä, oma vointi on eittämättä se paras mittari arvioida harjoituksen sopivuutta, mutta samalla unohdetaan se kuinka kalliiksi väärin tehty tai tekemättä jätetty liikunta ja kehonhuolto yhteiskunnalle saattaa tulla. Ennen kaikkea oikein tehdyn raskausajan liikunnan merkitys on todella suuri tulevan äidin ja syntyvän lapsen terveyden kannalta. Että kannattaisikohan neuvoloissa panostaa tuohon osa-alueeseen (sekä raskausajan ja raskautta edeltävän ajan ravitsemukseen) aika lailla enemmän? Saataisiinpa siitä pitkällä aikavälillä niitä säästöjä yhteiskunnallekin. Hyvinvoinnin lisääntymisestä puhumattakaan!

Tulipas taas pitkä vuodatus ja voin kertoa, että tässä on vain murto-osa siitä kaikesta, mitä mielessäni pyörii. :D Lopetan tältä erää tähän ja jatkan huomenna tarkemmin minun ja Tiitiäisen kuulumisilla. Nyt edetään siis jo raskausviikkoa 18 ja raskaus alkaa minut ja kehoni rakenteen tunteville olla aika ilmeinen. Pahoitteluni, että tämä on tällaista vuodatusta. Olisi kyllä kiva kirjoitella, kuinka kaikki on on niin ihmeellistä ja ihanaa, ja kuinka kaikkiin haasteisiin ja kysymyksiin löytyy apua ja asiantuntevia vastauksia. Välillä tämä sitä onkin, mutta on minun myös rehellisesti myönnettävä, ettei tämä raskausaika ole tähän mennessä mitään erityistä ruusun terälehdillä tanssimista ollut. Vaan eiköhän senkin aika vielä tule. :)