Laukkaava sydän

No niin, nyt kun olen saanut kuumimmat höyryt päästettyä, on aika keskittyä meidän perheen mukavempiin kuulumisiin. ;) Kuten kerroinkin, meillä oli neuvolalääkäri viime viikon keskiviikkona. Olemme yhdessä puoliskoni kanssa sopineet, että osallistumme molemmat kaikkiin neuvolakäynteihin, perhevalmennuksiin ynnä muihin. Näin me molemmat olemme yhtä lailla kartalla siitä, missä mennään. Tällä kertaa menin kuitenkin vastaanotolle yksin, sillä tiesin käynnillä keskityttävän käytännössä vain minuun.

Jännitän kaikenlaisia lääkäreitä todella paljon. Olenkin vuosien saatossa oppinut sen, että verenpaine minun kannattaa mitata kotioloissa, jos haluan edes jotenkin todellista verenpainettani kuvaavat mittaustulokset. Niin olin tehnyt nytkin. Ja onneksi olin, sillä lääkärissä yläpaineet huitelivat taas lähes 140 elohopeamillimetrissä. Kotona useampana päivänä mittaamani lukemat osuvat kuitenkin sekä ala- että yläpaineen osalta ihanteellisiin lukemiin. Eipä saanut lääkäri ”painonnousun” lisäksi toista moittimisen aihetta! :D

Alkukyselyjen (ja -moitteiden) jälkeen hyppäsin hoitopöydälle. Ensimmäisenä lääkäri tunnusteli vatsan päältä kohdun kokoa. ”Vastaa viikkoja.” Seuraavaksi tehtiin jo kertomani sisätutkimus, kiitos epämääräisten supistelujen, jotka nyt onneksi ovat loppuneet. ”Kaikki täällä on oikein mallikkaasti.”  Ja lopuksi se jännittävin ja eniten odotettu: sydänäänet.

Ennen sydänäänten kuuntelua lääkäri taas varoitti, etteivät ne näillä viikoilla välttämättä heti löydy, joten ei pitäisi huolestua, jos niin käy. Lääkäri ruikkasi viileää geeliä vatsalle ja asetti anturin alavatsan vasemmalle puolelle. Siellä se kuului, vaimea jumputus! Lääkäri kuljetti anturin vatsan yli oikealle puolelle ja vaimea jumputus muuttui todella kovaa kuuluvaksi laukaksi. Siinä sitä sitten kuunneltiin melko pitkään ja vähän väliä lääkäri joutui siirtämään anturia ympäriinsä liikkuvan Tiitiäisen perässä.

Lopulta pikkuinen malttoi pysyä paikallaan sen aikaa, että lääkäri sai mitattua tasaisen sykkeen 160 lyönnin tuntumasta. Lääkäri oli aiemmin kysellyt, tunnenko jo sikiön liikkeitä ja ultratessaan totesi, että eipä ole ihme, että olen. Epäili jossain vaiheessa, että tunsi ne itsekin siinä ultraillessaan, mutta itse kyllä luulen, että nuo liikkeet johtuivat minun hihityksestäni – niin ihmeellisen hassulta tuon laukkaavan sykkeen kuuleminen tuntui. Samalla purkautui myös aikamoinen stressi ja huoli, jotka olivat saapuneet supistelujen myötä seurakseni.

Rakenneultra meillä on reilun kahden viikon päästä, 21. raskausviikon lopulla. Alun perin meille annettu aika olisi ollut jo ensi viikolla (rv 19+3). Np-ultran tehnyt kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että aikaa on parempi siirtää viikolla eteenpäin. Näin saadaan mahdollisimman luotettavat mitat ja etenkin sydämen tarkkailu onnistuu varmemmin, jolloin myös todennäköisyys, että myöhemmin raskaudessa tai syntymän jälkeen ilmaantuu ikäviä ylläreitä, on pienempi. Hyvä siis näin, vaikka joudummekin jännittämään reilun viikon alkuperäistä pitempään.

Kaikki on siis ainakin pintapuolisesti hyvin. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo kolmisen viikkoa sitten. En tietenkään tuolloin ollut lainkaan varma, oliko se Tiitiäinen, joka nuo muutamat pienet nykäyksenomaiset tuntemukset sai aikaiseksi. Vai ehkä kuitenkin ilma suolistossa, elohiiret lihaksissa tai jokin muu vastaava? Nuo tuntemukset olivat kuitenkin jotain, jota en tunnistanut lainkaan tutuksi. Muutamaan päivään noiden tuntemusten jälkeen ei sitten tuntunutkaan mitään, joten ajattelin mielikuvitukseni tehneen minulle tepposet.

Vaan niin vain nuo pieniä nykäisyjä muistuttavat tuntemukset palasivat muutaman päivän päästä kutkuttamaan mielikuvitustani maatessani illalla sängyssä. Sen jälkeen niitä onkin sitten tuntunut useammin ja hiljalleen yhä selvemmin. Edelleen ne ovat todella hienovaraisia ja tuntuvat vain, kun istun tai makaan rauhassa paikallani. Kaikkialla noita ensimmäisiä liikkeitä tunnutaan kyllä kuvailtavan kuplintaa muistuttavina tuntemuksina, mutta eivät nämä kyllä siltä tunnu! Meillä siis nyitään. :D

Ehdimmepä myös käydä viikonloppuna puoliskoni kotikaupungissa kertomassa maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Kerron tuosta reissusta joskus myöhemmin. Lyhyesti sanottuna Tiitiäisestä tietävät nyt siis minun äitini, isäni ja siskoni, parhaat ystävämme, pomoni sekä koko puoliskoni kotikaupunki. Naurattaa ja ei naurata. ’:D Huomenna minä suuntaan eteläisen Euroopan lämpöön. Katsotaan, jaksanko raahata läppäriä mukanani. Puoliskolleni lupasin ottavani Tiitiäsen kaikkialle mukaan ja pitäväni hyvää huolta.