lauantai 31. heinäkuuta 2021

Liian lomalla

Kirjoitin tämän jo eilen illalla, mutten kehdannut painaa sitä nuolta, joka jutun eetteriin syöksee. Sinänsä hassua, kun tänne aika lailla kaiken olen suoltanut, joten antaa tämänkin nyt sitten lähteä.

Nyt jännittää ja vähän hirvittääkin. Edellisen kerran kirjoittelin siitä, miten olemme puoliskon kanssa päätyneet siihen, ettemme uuteen yritykseen enää lähtisi. Meillä on täydelliset kaksi lasta ja hyvä olla näin. Riskit olisivat liian suuret eikä oma jaksamisemmekaan ole pohjatonta. 

Tänään heräsin kahvin hajuun, kuten useimpina aamuina. Se ei kuitenkaan ollut se tavanomainen ihana tuoksu, joka leijuu keittiöstä makuuhuoneeseen puoliskon laittaessa meille aamupalaa. Ei. Se oli se sama vastenmielinen haju, joka on tuttu jo Tiitiäisen odotusajalta.

Sydän hyppäsi kurkkuun ja mielikuvitus lähti laukkaamaan ihan itsestään. Minulla on ollut jo parin viikon ajan nenä etenkin iltaa kohti tukkoinen ilman mitään limaneritystä ja tukkoisuus on koko ajan pahentunut. Hengästyn helposti puhuessani. Etenkin, jos kävelen samalla. Palelen, mutta välillä hikoiluttaa. Mittasin lämmön: 37,6 astetta. Illalla. Olen herkillä, mikä on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää ympärilläni viime aikoina tapahtuneiden ja ilmi tulleiden asioiden takia. Lisäksi rinnat ovat tuntuneet hassuilta. Imettäessä ne tietenkin välillä tuntuvatkin ja milloin milläkin tavalla. Nälkäkin vaivaa tavanomaista kiukkuisemmi, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Helle? Myös kehnot yöunet ilman mitään selvää syytä ovat vaivanneet jo noin kaksi viikkoa.

Ajatus iski kuitenkin salamana mieleeni: olenko raskaana?! Vai onko minulla korona tai vaihdevuodet alkamassa? Todennäköisimmin varmasti jokin neljäs vaihtoehto, mutta kyllä myönnän, että nyt jännittää.

Kuukautisenihan alkoivat synnytyksen jälkeen maaliskuun puolivälissä (Haitulan ollessa 8 kuukauden ikäinen), minkä jälkeen seuraavat kuukautiset osuivat kesäkuun alkupuolelle. Kierrot ovat siis olleet todella pitkiä, mutta kolmesti olen tunnistanut selvän ovulaation.

Tai no, viimeisimmän tajusin vasta nyt. Sehän osui aika ilmiselvästi parin viikon taakse. Olisihan se pitänyt tuolloin jo tajuta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tekee mieli seksiä niin, että on pakko harrastaa sitä puoliskon isän vessassa, jonka ovea ei saa lukkoon. (Tämä on viimeisen vuoden aikaiset seksihalumme huomioiden aika ainutkertaista.)

Pitkään odotettu yhteinen kesäloma taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä. Eikä meillä mitään ehkäisyä siihen hätään ollut. Ei käynyt mielessäkään ottaa reissuun mukaan, kun ei sille kauheasti ole viimeisen vuoden aikana tarvetta ollut. Siinä hetkessä (tai sen jälkeen ja sitten niillä seuraavilla kerroilla - oliko niitä vielä kaksi vai kolme?) myös tuudittauduttiin ihan yhteistuumin naureskellen siihen, että meillähän on kestoehkäisy ihan omasta takaa.

Pitäisi ostaa testi. Ei huvittaisi. Kuukautisten alkua voin joutua odottelemaan kuitenkin vielä viikkotolkulla, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Puolisko on viikonlopun yli työreissussa, joten testin teen aikaisintaan maanantaina. Ehkä kuukautiset alkavat ennen sitä. 🤞🤞🤞 

torstai 1. heinäkuuta 2021

Päivänsankari

Vauvavuosi on nyt takana Haitulan ensimmäisen vuoden tultua täyteen viime yönä puoli kahden aikaan. Edelleen ahdistaa ajatus siitä, että kaikki oli hilkulla päättyä toisin. En osaa edes kuvitella elämää ilman tuota pikkuruista päivänsädettä!

On ihmeellistä, miten selvästi Haitulan keskeisimmät temperamentti- ja luonteenpiirteet näkyivät jo synnytyssairaalassa. Kohdallemme on osunut todellinen ilopilleri, joka on hyvinkin lunki, mutta samalla todella topakka ja määrätietoinen. Haitula ja Tiitiäinen ovat keskenään hyvin erilaiset tapaukset, vaikka kyllä heistä yhdistäviäkin piirteitä löytyy luonteesta ulkonäköön. 

Haitulan kromosomipoikkeama varmistui verikokeella useampi kuukausi sitten, kun hän oli sen kokoinen, että tarvittava määrä verta voitiin ottaa. Kliinisesti tuolla poikkeamalla ei välttämättä ole paljoakaan merkitystä - onneksi! - mutta aika näyttää, miten hänen kohdallaan käy. Jos jotain, kuitenkin ilmenee, niin asiaan pystyttänee kiinnittää huomiota ajoissa ja saada tarvittavaa tukea, kun poikkeama on tiedossa.

Tuntuu ihan hurjalta, että Haitulan syntymästään on jo vuosi ja toisaalta vain vuosi! Vielä hurjemmalta tuntuu, ettei minulla enää koskaan tule olemaan vauvaa. Välillä olen leikitellyt ajatuksella vielä yhdestä lapsesta, mutta puoliskoni sanoin: "joskus täytyy ymmärtää lopettaa." Kahden kanssa elämä on vielä suhteellisen helppoa (ei todellakaan ole, kun perheessä on uhmaikäinen!!) ja kohtuuhintaista, minkä lisäksi molemmille riittää aikaa ja huomiota (edes tyydyttävästi).

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että vaikka kaikki muu taipuisikin vielä yhteen lapseen, niin kumpikaan meistä ei enää uskalla lähteä yrittämään. Meillä on käynyt kahdesti todella hyvä tuuri (vaikka joku on voisi ehkä olla siitäkin eri mieltä) enkä uskaltaisi enää lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Kaiken kukkuraksi pienipainoisen synnyttäneen riski synnyttää pienipainoinen uudestaan on kohonnut. En myöskään jaksisi enää mitään lapsettomuushoitoja enkä jossittelua siitä, tulisiko sieltä edes enää vauvaa. Ja jos vauva saisikin alkunsa, niin mikä kaikki sillä kertaa menisi pieleen.

Myönnän, että minua surettaa, etten koskaan päässyt kokemaan raskauden yritystä, joka olisi ollut jännittävää ja ihanaa. Minua surettaa, etten päässyt kokemaan raskautta, josta olisin uskaltanut kertoa ihmisille ja iloita. Niin se vain on, että kaikkea ei saa. Me saimme kuitenkin kaksi aivan ihanaa lasta. ❤❤