Ihan ensimmäisenä on palattava ajassa lauantaille 27.6. (rv 38+6). Kuuma lauantaipäivä kului ystävän polttareita viettäen ja jaksoin koko päivän oikein hyvin - synnytyksen käynnistymisestä ei ollut tietoakaan. Niin vain sunnuntaina olo muuttui aamuyön "krapulaisesta" yksittäisten kivuliaiden supistusten kautta kunnon latenssivaiheeksi. Joskin tällä kertaahan uskoin, ettei mitään Tiitiäisen synnytystä edeltäneen kaltaista latenssivaihetta tulisikaan. Väärässähän minä olin.
Jo sunnuntai-iltaan mennessä olo oli muuttunut todella tukalaksi. Kunnon supistuksia tuli pääsääntöisesti noin kymmenen minuutin välein eikä niihin auttanut ihan alkua lukuun ottamatta mikään - hytkyminen hieman. Tämä lysti jatkui tiistai-iltaan asti enkä saanut tuona aikana nukuttua silmäyksiä enempää. Naistenklinikalle olin yhteydessä sekä sunnuntai- että maanantai-iltana, mutta syytä sairaalaan lähtemiselle ei ollut. Tai olisinhan minä tietenkin aika paljon tuhdinpaa kivunlievitystä tarvinnut, mutta kotiin sieltä varmasti oltaisiin lähetetty.
Tiistai-iltaa kohden olo alkoi toden teolla käydä tukalaakin tukalammaksi. Soitin muistaakseni seitsemän aikaan Naistenklinikalle ja sanoin, että olo on nyt sellainen, että pelkään, etten enää kykene omin avuin sairaalaan, jos ei kohta lähdetä. Sovittiin, että laitamme Tiitiäisen yöunille ja lähdemme sitten sairaalaan, ellei olo jotenkin ihmeellisesti helpottaisi.
Laitoimme Tiitiäisen unille ja soitin äitini meille. Sairaalaan pääsimme kymmenen jälkeen ja meidät ohjattiin odotushuoneeseen (tai mitä nuo huoneet nyt ovatkaan nimeltään. Tutkimushuoneita?). En muista katsottiinko käyriä, mutta kohdunsuun tilanne oli se, että olin avautunut vain noin sentin. Tuomio oli siis, ettei synnytys ollut VIELÄKÄÄN käynnistynyt!
Makaaminen teki pahaa, kuten aivan kaikki muukin. Mitään kivunlievitystä en saanut ja valikoimaahan on vähän niin kauan, kuin synnytys ei ole käynnissä. Särkylääkkeistä ei ollut iloa ja lääkkeettömien käyttö on hankalaa, jos hipaisukin sattuu. Olin herkkä kosketukselle Tiitiäisenkin synnytyksen aikana, mutta tällä kertaa tuo herkkyys oli aivan uudella tasolla - minuun ei tosiaan voinut hipaistakaan.
Minulla oli myös kova kakkahätä, mutta en pystynyt tiheiltä ja kivuliailta supistuksilta ulostamaan, kuten en ollut pystynyt kertaakaan sunnuntaiaamun jälkeen. Kätilö kysyikin, haluaisinko suolihuuhtelun. Suolihuuhtelu tehtiin ja voin kertoa, että kipu oli aivan posketon, kun tavara lähti liikkeelle ja samalla supisteli joidenkin minuuttien välein.
Suolihuuhtelu helpotti oloa jollain tapaa, mutta samalla supistukset äityivät niin kivuliaiksi, että jalat oli lähteä alta. En kyennyt oikein enää liikkumaan. Kätilö katsoi tilanteen ja totesi minun olevan auki kolmisen senttiä ja kohdunsuun olevan paksu. Hänen mukaansa synnytys ei näyttänyt olevan välttämättä vieläkään käynnissä, mutta totesi minun olevan niin kivulias, että pääsisimme synnytyssaliin, kun kerran tilaa oli.
Matka synnytyssaliin oli aivan hirveä. Supistuskivut olivat aivan käsittämättömät enkä meinannut pystyä kävelemään, vaikka puoliskoni talutti. Ajatus ilokaasusta ja kivunlievityksestä sai minut kuitenkin pysymään tolpillani. Kätilö taisi tajuta vasta tuolla matkalla ihan todella, kuinka kivulias olin - että siinä ei ollut mitään draamalisää. Hän ehdotti, että voitaisiin laittaa suoraan katetri epiduraalitilaan ja antaa fentanyyliä - epiduraali voitaisiin sitten antaa myöhemmin saman katetrin kautta. Piikkikammoisena totesin koittavani ensin ilokaasulla. Tiitiäisen synnytyksessä se toimi hyvin.
Pääsimme synnytyssaliin siis vähän puolenyön jälkeen. En muista mitään tipan laitosta. Kai minulle sellainen pistettiin. Kätilö auttoi minut sänkyyn heti huoneeseen päästyämme, koska jalkani eivät tosiaan enää kivulta meinanneet kantaa (väsymykselläkin varmasti oma roolinsa tässä). Kätilö kertasi ilokaasun käytön ja käski soittaa heti, jos mieli muuttuisi fentanyylin suhteen. Varmisti vielä ovelta, että olenhan varma, ettei pistetä vielä. Luulin olevani.
Kätilön ollessa huoneessa oli ehtinyt tulla kaksi supistusta, mutta ilokaasusta ei ollut iloa. Ajattelin, että pitää vähän lämmitellä. Kätilön lähdettyä jouduin kuitenkin toteamaan, ettei vika ollut treenin puutteessa, vaan siinä, että olin niin herkkänä kosketukselle, etten yksinkertaisesti pystynyt pitää ilokaasumaskia kasvoilla supistuksen aikana. Kolmen supistuksen ajan ytitin ja lopulta huusin tuskissani puoliskoni painamaan kutsunappia. Itse en pystynyt.
Kätilö ilmestyi ovelle onneksi heti ja minä huusin tuskissani häntä antamaan ihan mitä vaan ja kaiken, mikä auttaa. Taisin olla niin tuskainen, että lääkäri oli paikalla aika lailla sillä silmänräpäyksellä ja katetri saatiin onneksi nopeasti paikalleen. Olisiko tuossa ehtinyt tulla yksi tai kaksi supistusta.
Voi sitä ihanuutta, kun fentanyyli virtasi sisään ja lämmitti kehon! Supistuskivut helpottivat aika lailla heti ja päätin ummistaa silmäni, koska synnytyshän kestäisi todennäköisesti vielä pitkään. Vai olikohan se edes vielä virallisesti käynnistynyt. Kätilö ei ollut varma.
Tuli toinen supistus ja kolmas. Poks. Kalvot puhkesivat ja lapsivesi lorahti sänkyyn. Fentanyylin tuoma autuus ja kivuttomuus oli siinä silmänräpäyksessä tipotiessään. Tuntui kuin vauvan pää olisi kopsahtanut voimalla lantion pohjalle ja jäänyt painamaan sinne. Puolisko soitti kelloa.
Kätilö oli taas paikalla aika lailla heti. Onneksi. Seuraava supistus tuli ja totesin, että nyt tulee pissa ja kakka tai molemmat. Tai ehkä sittenkin lapsi. Minun oli pakko ponnistaa heti ensimmäisellä supistuksella. Edelleenkään en kuullut kätilön sanovan auki olemisestani mitään, mutta ilmeisesti olin kunnolla auki, kun totesi, että sitten vain ponnistamaan. Ponnistin kylkimakuullani painaen ylemmällä jalallani kätilöä vasten. Oli jälleen aivan loistava kätilö! Jossain vaiheessa saliin oli tullut myös toinen kätilö.
Neljännellä ponnistuksella syntyi pää. Perässä seurasi loput vauvasta. Synymäajaksi kirjattiin ke 1.7. (rv 39+3) kello 01.31. Kivunlievitystä en ehtinyt saada, mutta eipä tuo kipu poikennut supistuskivuista. Eli kivuliasta toki oli, muttei mitään uutta lukuun ottamatta pään syntymisen yhteydessä tuntunutta kiristävää tunnetta, jota vastaan oli todella ikävä ponnistaa.
Haitula nostettiin syliini. Kätilöt taisivat tuossa vaiheessa sanoa, että on pieni vauva, mutteivät tainneet itsekään tajuta, kuinka pieni. Nostivat vauvan hetken päästä pois punnitakseen ja todetakseen poikkeuksellisen pieneksi. Samalla he kiinnittivät huomiota tukkoiseen hengitykseen.
En osannut huolestua Haitulan pienestä koosta, koska kuten tätä blogia lukeneet tietävät, niin olin seulaan jäämisen jälkeen lukenut paljon tutkimuksia ja minun seerumiseulan arvoilla oli selvästi kohonnut riski muun muassa siihen, että vauva syntyisi viikkoihin nähden pienikokoisena. Hän näytti myös aivan tavalliselta vauvalta. Hengitykseen kiinnitin kuitenkin nyt huomiota myös itse ja se tuntui muuttuvan koko ajan tukkoisemmaksi ja vaikeammaksi.
Haitula ehti olla sylissäni 10 minuuttia. Sitten kätilö nappasi hänet ja vei lääkärille. Aikaa kului. Mielestäni kauan, mutten katsonut kelloa. Toinen kätilö jäi kanssani ja istukka syntyi helposti. Verta vuodin kaikkinensa muutaman desilitran eli en juuri mitään. Episiotoimia-arven vierestä limakalvo antoi hieman periksi ja minulle taidettiin laittaa muutama ommel, minkä lisäksi kätilö leikkasi auki ja ompeli edellisessä synnytyksessä häpyhuuliini jääneen loven kiinni.
Jossain vaiheessa kätilö oli palannut ja kertonut Haitulan jääneen ottamaan lisähappea, koska nenän imeminen ei ollut auttanut hengitystä vaan pikemminkin hengitys oli muuttunut vieläkin vaikeammaksi. En osannut itse huolestua tilanteesta enkä varsinkaan olla pettynyt/pahoillani. Jostain syystä oloni oli rauhallinen ja luottavainen. En edelleenkään osaa sanoa miksi.
Puoliskoni pääsi kätilön viemänä vastasyntyneiden teholle katsomaan vauvaa, jolle annettiin hetken aikaa lisähappea ja sen jälkeen vuorokauden ikään asti huoneilmaa lisäpaineella. Syömistä varten hänelle laitettiin nenä-mahaletku.
Minä jäin synnytyssaliin, kävin suihkussa ja söin. Sain olla ihan rauhassa. Puolisko liittyi jossain vaiheessa seuraani. Jostain syystä molemmilla meistä oli hyvä ja luottavainen olo, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä. En osannut edes surra, ettei vauva ollutkaan sylissäni. Ennen neljää kätilö tuli hakemaan minua synnyttäneiden osastolle. Pyysin pääsyä näkemään vauvan. Onneksi tajusin pyytää! Siellä se täydellinen pieni pakettimme nukkui. ❤
Puoliskoni jatkoi kotiin ja minä synnyttäneiden osastolle. Haitula jäi keräämään voimia teho-osastolle.
Synnytykselle annoin arvosanaksi täyden kympin. Arvosanaa pohdin siten, että mietin, mistä asioista voisin ottaa pisteitä pois. En keksinyt ainuttakaan asiaa, joten kymppihän se on!
