tiistai 30. kesäkuuta 2020

Latenssivaiheen uhri - taas

Niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että kohdalle osui taas saatanallinen latenssivaihe - tuo kaamea riesa, josta kukaan ei ensimmäisellä kierroksella ollut varoittanut, mutta jota tällä kertaa jo osasin pahaa aavistaen odotella. Toki olin myös antanut kertoa itselleni terveydenhoitajien, kätilöiden, lääkäreiden sekä useamman kerran synnyttäneiden ystävieni suulla, ettei minun viime synnytyksessä kokemani kaltaista latenssivaihetta usein enää seuraavissa synnytyksissä tarvitse kärsiä.

Muuta niin vain ollaan taas tässä! Kivuliaat ja säännölliset supistukset alkoivat sunnuntai-iltana enkä ole nyt kahteen yöhön nukkunut yli 10 minuutin pätkää putkeen. Kipu on saatanallinen eikä siihen auta mikään - täytyy vain sietää aina sen pahimman yli. Aluksi auttoi lämmin (käsi, lämpötyyny tms.), mutta tämän yön edetessä lähes kaikki kosketus supistusten aikaan on alkanut vain ahdistaa ja jopa sattua - aivan kuten viime kerrallakin.

Odotan aamua kuin kuuta nousevaa, sillä jos eiliset ja sitä vanhemmat merkit pitävät paikkansa, niin etenkin aamun ja myös osittain päivän ajaksi supistukset jonkin verran helpottavat. Toisaalta väsy on viime päivien helteiden, koronakevään ja huonosti nukuttujen öiden takia sellainen, että nyt jo hirvittää, kuinka pitkään tätä jaksan. Viime kerrallahan tarvi lopulta valvoa vain kolme vuorokautta. Saa nähdä, missä vaiheessa tällä kertaa oma kivunsieto ja jaksaminen loppuvat ja/tai synnytyssairaalasta todetaan, että synnytys on syytäkäynnistää. Latenssivaihehan ei siis tarkoita, että itse synnytys on käynnistynyt!

Jännittää myös Haitulan jaksamisen takia. Edellisellä kerrallahan synnytys tosiaan lopulta käynnistettiin puhkaisemalla kalvot, sillä minä en yksinkertaisesti olisi enää jaksanut pitempää ja kivut olivat sitä tasoa, ettei edes vesi pysynyt enää sisällä. Toisaalta elettiin raskausviikolla 40+0. Nyt viikkoja on kasassa 39+2. Kovat supistukset otti veronsa myös Tiitiäiseltä ja lopulta jouduttiinkin turvautumaan imukuppiin, mikä tietenkin mietityttää tämänkertaisia supistuksia kärvistellessä latenssivaiheen venyessä. Ja sehän saattaa venyäviikonkin mittaiseksi!

Soitin myöhään sekä toissa- että eilen illalla Naistenklinikalle, jotta saisin vähän tukea ja turvaa sekä ohjeita. Kotona mennään siihen asti, kun kipu ja jaksaminen sen sallivat eikä ilmaannu muita syitä lähteä sairaalaan - kuten viime kierroksella jo opinkin. Toki jos kivut yltyvät aivan sietämättömiksi, on mahdollisuus käydä hakemassa hieman vahvempaa kivunlievitystö, kutrn kipupiikki, jonka sain lopulta viime kierroksella kahteen kertaan ennen synnytyksen käynnistämistä. Ensimmäinen piikki auttoi ja toi elämäni onnellisimman tunteen sekä hetken hengähdyksen kipuun. Toisella piikillä ei sen sijaan ollut jostain syystä kummoista vaikutusta.

Nyt siis pitää vain jaksaa ja sietää väsymystä ja poskettoman kovaa kipua. Kun synnytys lopulta jollain tapaa käynnistyy, niin sitten on onneksi luvassa parempaa kivunlievitystä ja apuna maailman parhaita ammattilaisia. Toivottavasti myös Haitula jaksaa mahdollisimman hyvin. Pian nähdään! <3

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Koska mennään?

Laskettuun aikaan on tasan viikko, mutta olo on sellainen, etten oikein usko raskauden jatkuvan ensi sunnuntaille saakka. Sormet on kyllä sen puolesta ristissä niin tiukasti, kuin vain mahdollista, sillä uuden kotimme remontti valmistui perjantaina ja varsinainen muutto on tulevana keskiviikkona. Niin kovasti toivon, että ehtisimme muuttaa edes suunnilleen ennen Haitulan saapumista.

Eilinen päivä kului kokonaisuudessaan kaverin polttareita juhliessa. Päivä oli pitkä, mutten kokenut sitä mitenkään raskaaksi, vaan jaksoin oikein hyvin muiden tahdissa Pääsin nukkumaan puolenyön jälkeen, mutta nukkumisesta ei lopulta tullut oikein mitään, kiitos kuumuuden, jatkuvan napakan supistelun sekä närästyksen, joka oli täysin itse aiheutettu runsaalla rasvaisen syömisellä sekä kuplajuomilla.

Aamulla heräsin hirveään "krapulaan". Oletin sen johtuvan väsymyksestä yhdistettynä kuumuuteen ja eilisen runsaaseen syömiseen. Pikku hiljaa kuvioon ilmestyi kuitenkin myös entistäkin napakammat ja kivuliaat supistukset, joita tulee useamman kerran tunnissa - välillä hyvinkin tiheästi. Hyvin samanlaisia tuntemuksia ja supistuksia oli edellisessä raskaudessa perjantai-iltana ja lauantaina, kun Tiitiäinen lopulta syntyi maanantaiaamuna.

Voi toki olla, että tämän päivän tuntemukset todellakin johtuvat rasituksesta ja huomenna palataan taas aiempiin olotiloihin. Terveydenhoitaja muistaakseni myös jollain neuvolakäynnillä varoitteli, että jo kerran synnyttäneenä aivan loppumetreillä saattaa tulla jonkinmoisia "valekäynnistymisiä" ennen kuin varsinainen synnytys sitten lopulta käynnistyy. Eiköhän asian laita selviä meille tässä seuraavan viikon kuluessa.

Tiistaina on seuraava neuvola ja keskiviikkona muutetaan viimeiset tavarat. Toivottavasti Haitula saapuu kuitenkin vasta viikon päästä. Ja toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Nyt pitää varmaankin vihdoin pakata sairaalakassi loppuun ja täyttää tuo sairaalaan mukaan otettava Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomake. Tänään vasta konkretisoitui itselleni, että tämä Haitula tosiaan täytyy ihan tosissaan vielä synnyttääkin. Olisi ehkä voinut kuvitella, että tuo tosiasia olisi selvääkin selvempi jo yhden lapsen synnyttäneelle... ':D


perjantai 26. kesäkuuta 2020

Vasta-aineita

Meillä tosiaan on se tilanne, että minä olen rhesus-tekijän suhteen negatiivinen, kun taas puoliskoni on positiivinen. Tiitiäinenhän on minun tavoin rh-, mutta Haitula rh+. Tiitiäistä odottaessa jännitin veriryhmäasiaa paljon tätä raskautta enemmän - varmaankin, koska tuolloin ei alkuraskauden jälkeen ollut enää oikein muuta stressattavaa, minkä lisäksi oli myöa ihan eri tavalla aikaa pyöritellä asioita ja stressata.

Tällä kertaa sydämentyksiä on riittänyt seulaan jäämisen takia sen verran, että kaikki muu stressaaminen raskauteen tai vauvan saapumisen mukanaan tuomiin mullistuksiin liittyen on jäänyt. Puhumattakaan koronatilanteen ja kaksivuotiaan tarjoamista lisämausteista.

Edellisessä verikokeessa verestäni ei löytynyt vasta-ainetta rh-tekijälle, mutta sain kuitenkin rutiinin mukaisesti anti-D-suojauksen. Viimeisimmän verikokeen tulokset eivät olleet ehtineet tulla ennen viimeviikkoista neuvolakäyntiä, joten kävin katsomassa ne OmaKannasta eilen illalla. Tällä kertaa verestäni on löytynyt vasta-ainetta. Kirjauksena lukee, että heikko vasta-aine johtuu todennäköisesti äidim saamasta rutiinimaisesta raskaudenaikaisesta suojauksesta (eli siis aiemmin saamastani anti-D-piikistä).

Minä tietenkin pelästyin tätä, mutta enpä tullut kuitenkaan soittaneeksi neuvolaan. En yksinkertaisesti vain jaksanut/saanut aikaiseksi. Näissä tilanteissa jotenkin toivoisi, että joku soittaisi tulokset ja avaisi niitä sekä vastaisi mahdollisiin kysymyksiin. Toki olisin voinut soittaa itsekin, mutta alkaa olla puhti niin loppu, etten vain onnistunut sitä tekemään. Nyt sitten stressaan viikonlopun yli tiistaiaamuiseen neuvolakäyntiin. Toivottavasti Haitulalla on kaikki hyvin eikä elimiatöni yritä hyökätä hänen kimppuunsa.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Lähtökuopissa

Laskettuun aikaan on jäljellä kaksi viikkoa. En osannut päättää sopiiko tuohon kahden viikon eteen paremmin vielä vai enää. Sinänsä vielä, sillä viimeviikkoisen neuvolan perusteella pikkuinen on jo aivan lähtökuopissa ja terveydenhoitajakin totesi, että jos se sieltä lähtee tulemaan niin saa tulla. Helteetkin saavat aikaan sen, että kaksi viikkoa kuulostaa korvaani todella pitkältä ja piinalliselta.

Toisaalta toivon, ettei Haitula saapuisi päivääkään etuajassa. Meillä on tosiaan remontti kesken uudessa kodissamme ja olisi kiva päästä muuttamaan ennen Haitulan syntymää. Remontin pitäisi valmistua kuitenkin tämän viikon aikana niin, että muuttaa voitaisiin jo viikonloppuna. Jännä nähdä, kuinka käy.

Haitula on siis tosiaan laskeutunut aivan alas eikä hänen päätään saanut juuri liikuteltua. Oma liikkumiseni on vielä suhteellisen ketterää eikä mitään vaivoja ole ilmaantunut. Haitulan liikkeet kyllä jysäyttävät välillä oikein kunnolla alakertaan, mikä tuntuu todella rajulta. Lisäksi viime yönä ja tänään on tuntunut muutamaan otteeseen menkkamaista jomottelua, jota tuntui Tiitiäistä odottaessa ainoastaan hieman ennen synnytyksen latenssivaiheen alkamista, mikä tietenkin laittaa miettimään, selvitäänkö tässä kuitenkaan laskettuun aikaan asti.

Synnytystä en vieläkään ole ehtinyt juuri miettiä. Mieltä lohduttaa se, että HUS on purkanut rajoituksen, jonka mukaan tukihenkilö (tässä tapauksessa puoliskoni ja lapsen isä) olisi saanut tulla mukaan vain alatiesynnytksen ns. aktiiviseen vaiheeseen, kun ollaan synnytyshuoneessa. Käytännön asioita ollaan mietitty lähinnä sen verran, että äitini tulee katsomaan Tiitiäistä synnytksen ajaksi.

Ehkä eniten jännitää se, kuinka erilainen toinen synnytys saattaa olla. Toki jännittää sekin, jos se on yhtä piinallisen pitkä, kuin edellinen. Tiitiäisen synnytykseen kuului tosiaan pitkä ja kivuliaan piinallinen latenssivaihe, jonka aiheuttamiin kipuihin ei auttanut oikein mikään.  Niinpä tulin valvoneeksi kaksi vuorokautta ennen varsinaista synnytyksen käynnistymistä (tai siis käynnistämistä). Tuona aikana edes makaaminen ei onnistunut.

Lopulta tiedoissani lukee, että varsinainen synnytys kesti viisi tuntia ja 20 minuuttia. Todella nopea siis ensisynnytykseksi. Terveydenhoitaja totesikin viimeviikkoisella neuvolakäynnillä, että tuon keston valossa ei kannata jäädä kotiin odottelemaan, kun synnytys tällä kertaa käynnistyy. Vaan jännä nähdä, miten synnytys tällä kertaa ylipäätään käynnistyy. Onko taas vuorossa jonkinmoinen latenssivaihe vai mennäänkö tällä kertaa heti asiaan? Tai ehkä synnytys pitää lopulta käynnistää. Tai sitten jotain aivan muuta.

Muuton ohella pitäisi vielä jaksaa valittaa myös KELAn äitiysrahapäätöksestä, joka on laskettu siten, että siinä on huomioitu mukaan muutama edelliselle hoitovapaalleni osunut kuukausi, vaikka olen ehtinyt olla töissä kokonaisen vuoden ennen nykyisen äititiysvapaani alkamista. En yhtään jaksaisi, mutta pakko se on, kun tuloni ovat viimeisen vuoden aikana olleet ihan merkittävästi suuremmat, kuin ennen edellistä äitiysvapaatani, jonka perusteella KELA nyt lopulta päätyi nykyisenkin äitiysavustukseni maksamaan, sillä parin kuukauden hoitovapaan tulojen mukaan laskeminenhan laskee vuosituloja äkkiä aika roimasti. En jaksaisi! Aivot ovat jo aivan tohjoa eikä mikään ylimääräinen ajatustyötä ja vaivaa vaativa suju ilman ylivoimaiselta tuntuvia ponnisteluja.


lauantai 6. kesäkuuta 2020

Melkein vapaalla

Vihdoin viikko sitten alkoi äitiysvapaa. Tiitiäinen ei ole edelleenkään päiväkodissa, joten sitä toivomaani (ja kovasti tarvitsemaani) vapaata en nyt valitettavasti ennen laskettua aikaa saa. Toki vielä on se mahdollisuus, että puoliskoni pystyy jäämään juhannukselta lomille, jolloin saisin edes viikon hengähdystauon - toinen viikko, kun menee varmasti muuttaessa.

Toki tämäkin arki ilman duuneja tuntuu höyhenen kevyeltä aiempaan verrattuna, vaikka kaksivuotian kanssa riittääkin tekemistä aamusta iltaan. Ollaan lähdetty pääsääntöisesti aamupalan jälkeen ulos leikkimään ja siitä suoraan leikkipuistolounaalle (ihan uskomattoman upea julkinen palvelu muuten!!) ja sitten päivä(uni)kävelylle. Toisin sanoen ollaan ulkoiltu noin aamukymmenestä vähintään iltapäivään ja joinain päivinä päivällisaikaan asti.

Mitään sen kummempia raskauteen liittyviä vaivoja minulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole. Toki etova olo kulkee edelleen mukana ja väsy on etenkin iltapäivisin aivan hirveä. Aamuöisin nukun huonosti ja ylipäätään öisin on kuuma, vaikka ikkunasta tuleekin vielä mukavan viileää ilmaa. Kaikilta kolotuksilta olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt, vaikka iltaa kohden liikkeelle lähteminen pitkä(hkö)n istumisen jälkeen on kyllä aikamoista vaappumista lantion kolottaessa kauttaaltaan.

Huomaan myös, että alakertaan tuntuu selkeästi enemmän painetta kuin edellisessä raskaudessa, jolloin ei oikeastaan ollut minkäänmoisia tuntemuksia edes siinä vaiheessa, kun tunsin Tiitiäisen laskeutuneen alas. Tämä johtuu varmasti siitä, etten ihan täysin ole ensimmäisen raskauden jälkeen ehtunyt toipua. Lisäksi minua on, edellisen raskauden tapaan, supistellut lähes koko raskauden ihan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta. Tämän takia jännitinkin hieman viimeviikkoista neuvolalääkärikäyntiä. Kohdunkaulalla oli kuitenkin edelleenkin pituutta ainakin 3 cm ja kohdunsuu oli visusti kiinni, joskin pehmeä toisin, kuin tässä vaiheessa Tiitiäistä odottaessani.

Jännitin lääkärikäyntiä myös sen takia, etten ole ollut missään vaiheessa oikein kartalla siitä, miten päin Haitula kohdussani oleilee. Johtuu varmasti osittain etuseinässä olevasta istukasta, mutta osittain myös siitä, että tämä pikkuinen liikkuu paljon isosisarustaan vähemmän. Lääkäriä edeltäneenä yönä hän kuitenkin mylläsi kuin viimeistä päivää ja aamulla olin hyvin varma siitä, että Haitula oli asettautunut raivotarjontaan. Ja oikeassahan minä olin - siellä hän oleskeli pää alaspäin asettautuneena.

Tämä helpotti oloani, sillä olin ehtinyt jo heräellä pelkoa siitä, ettei Haitula koskaan asetu raivotarjontaan, mikä tarkoittaisi perätilasynnytystä tai sektiota. Varmasti synnytykseen liittyvillä kronarajoituksilla on osansa näiden pelkojen herättelijänä. En ainakaan keksi, mistä muualta olisin tuollaisen huolen onnistunut itselleni keksimään. Ajatusketjuni on siis lähtenyt juoksemaan sitä kautta, että olen ollut huolissani mahdollisuudesta joutua synnyttämään ilman puoliskoani ja sitten maalaillut mieleeni tilanteista, joissa tämä toteutuisi.

Lääkärissä kaikki oli siis onneksi hyvin. Sf-mitta kuitenkin tipahti sinne alakäyrän tuntumaan, kun sen oli tähän asti mennyt lähempänä keskikäyrää. Todettiin kuitenkin, että mitataan uudestaan seuraavalla neuvolakäynnillä juhannusviikolla ja katsotaan, mikä tilanne on tuolloin. Tiitiäistä odottaessani sf-mittahan tipahti käyrien alapuolelle juuri tuolla neuvolakäynnillä, minkä takia käytiin ylimääräisessä ultrassa Naistenklinikalla. Epäilenpä, että tälläkin kertaa on vuorossa tuo samainen reissu. Tällä kertaa se toki jännittää enemmän, kun poikkeavien seerumiseulan arvojen takia tässä raskaudessa on edelleenkin niitä kohonneita riskejä jos johonkin, minkä takia tuon sikiön koon seuraamisen kanssa pitäisi myös olla tavanomaista tarkempi.

Heräilen edelleen öisin miettimään, mikä kaikki saattaa mennä vielä pieleen (tai olla pielessä). Olemme kuitekin uskaltautuneet hommaamaan (normaalilevyiset) rattaat, joihin saa molemmat pienet matkustajat sekä ostamaan pussin pieniä vaippoja. Muuton lähestymisen myötä on myös tullut katsottua läpi Tiitiäiseltä jääneet vaatteet ja jätettyä 50- sekä 56-kokoiset pakkaamatta muuttolaatikoihin. Ja onhan meidän uudessa kodissamme myös varattu kaksi huonetta lapsille!

Tiitiäinen odottelee Haitulaa edelleenkin todella kovasti ja huomio hänet kaikissa suunnitelmissaan ja puheissaan. Se liikuttaa ja lämmittää sydäntä, mutta samalla saa myös välillä sydämen pamppailemaan, kun tahtomattani mietin, että entä jos kaikki ei tosiaan menekään/olekaan hyvin. Vaan pitäisi osata luottaa siihen, että todennäköisempää on, että meitä on kolmen sijaan neljä aika tarkalleen kuukauden päästä ja Haitulalla on kaikki hyvin.

Huomenna alkaa 37. viikko eli viikon päästä Haitula on täysiaikainen. Tuntuu ihan hurjalta, että ollaan jo täällä. Vielä hurjemmalta tuntuu se, että olen näinkin täysipäinen kaiken tässä raskaudessa kohdalle osuneen jälkeen.

.........

EDIT: Närästys! Sen unohdin vaivoista. Öinen närästys saapui seurakseni noin viikko sitten, mutta se pysyy onnekseni ainakin vielä kurissa, kunhan muistan mussuttaa nukkumaan mennessänibkaksi Rennietä