Täällä taas!

Taas mennään. Olen joutunut nyt kohtaamaan sen tosiasian, ettei oman lapsen saaminen ole poistanut lapsettomuuden traumaa. Olen sukeltanut taas samaan epätoivoon, suruun ja välillä jopa katkeruuteen, jotka tulivat tutuiksi edellisellä yrityskierroksella.

Tällä kertaa koen näistä tuntemuksista kuitenkin vielä edelliskertaa enemmän huonoa omaatuntoa. En siksi, etteikö ihmisellä, jolla on jo lapsi, saisi mielestäni olla tällaisia tunteita. Totta kai saa!

Huono omatuntoni johtuu siitä, että nuo tuntemukset puskevat pintaan, vaikka samaan aikaan Tiitiäinen saa minut onnellisemmaksi, kuin mikään muu voisi saada. Hän saa minut nauramaan päivittäin enemmän, kuin ikinä olen elämässäni nauranut. Koko sydämeni pohjasta. (Toki monesti myös raivon partaalle!) Ja silti minua itkettää. Silti olen epätoivoinen. Tunnen katkeruutta. Tiitiäinen ei tietenkään ansaitsisi äitinsä kuormittuvan tällaisista asioista.

Vaan minkäs teen! Viime kieroon asti olin ihan kunnialla onnistunut pitämään palettini kasassa.
Olihan lapsettomuusklinikan asiakkaaksi palaaminen minulle tietyllä tapaa pettymys, muttei millään tapaa jotain, jota en olisi osannut odottaa.

Tämänhetkisiä tuntemuksiani ruokkii varmasti eniten se, että aktiivista yritystä on takana jo yli puoli vuotta eikä hoidot ole tällä kertaa tuottaneet vielä minkäänlaista tulosta. Emme ole yhdessäkään kolmesta hoitokierrosta päässeet edes yrittämään asti. Mikään ei ole siis herättänyt toivoa onnistumisesta. Toisaalta puoli vuotta ei ole näissä asioissa oikeasti mikään pitkä aika. Etenkään, kun ottaa huomioon, että molemmilla edellisillä kerroilla raskautuminen vei lähes vuoden.

Neljäs hoitokierto alkoi keskiviikkona ja tällä kertaa mennään yhdellä Letrozol-pillerillä vuorokaudessa viiden vuorokauden ajan kierron päivinä 2-6. Viikon päästä perjantaina sitten selviää, onko annostus ollut sopiva. Tiedän, että näissä asioissa olisi tärkeää olla stressaamatta ja luottaa siihen, että hoito tuottaa toivottua tulosta. Yritän kovasti, mutta myönnän, että tällä hetkellä se on vaikeaa.

Kolme kertaa ei

Tämäkin hoitokierto on nyt taputeltu. Kultainen keskitie toteutui, mutta valitettavasti täysin kirjaimellisesti - munarakkuloita oli tällä kertaa kypsynyt kolme (24 mm, 22 mm ja 17 mm).

Olo on lannistunut. Istun töissä ja itken. Seuraavassa kierrossa Letrozol-annos puolitetaan yhteen pilleriin päivässä viiden päivän ajan ja sitten jännitetään, saadaanko sillä aikaiseksi jotain. Itselläni alkaa luotto onnistumiseen olla loppu.

Mitään selitystä lääkäri ei osannut antaa. Tällaisessa tilanteessa tuolla lääkityksellä hän toteisi nähneensä kymmenen vuoden aikana ehkä kaksi vastaavaa tapausta. Kehoni tekee siis täysin omiaan.

Munasoluja kuitenkin riittää ja niitä saadaan myös kypsymään, mikä on hyvä asia. Aktiivista yrittämistäkin on takana vasta puoli vuotta ja hoitokiertoja kolme. Ehkä vielä joskus onnistaa?