torstai 23. tammikuuta 2020

Pientä säätöä

Maanantaina posti toi vielä kuittauksen sikiötutkimusyksikön lääkäriltä. Meidän pikkuisella ei siis ole mustana valkoisellakaan kohonnutta riskiä tutkittuihin trisomioin 21, 18 ja 13. Puheluhan tuloksista tuli jo viikko sitten, joten viikon verran olen saanut hengitellä hieman rauhallisemmin. Toki edelleen on paljon edellisraskautta enemmän jännitettävää aina sinne asti, kuin tämä raskaus lopulta kantaa - kiitos poikkeuksellisen kehnojen seerumiseulan arvojen.

Viime viikon keskiviikkona minulla oli toinen neuvolakäynti. Minun oli tarkoitus perua se, mutta aluksi en muistanut ja päivän lähestyessä en vain koskaan virka-aikaan asian muistaessani ehtinyt. Eipä siinä, käynti oli näin jälkikäteen ajatellen oikein hyvä ajatus, vaikka tietyllä tapaa myös ahdisti puhua raskaudesta, joka mahdollisesti jo samana päivä tuomittaisiin päättyväksi.

Terveydenhoitaja ei tälläkään kertaa ollut omamme. Ensivaikutelma hänestä oli... no, se sai minut odottamaan täyttä fiaskoa. Istuin kuitenkin tuoliin ja pamautin tilanteemme hänelle suoraan sellaisena, kuin se on. Hän meni silminnähden hämilleen, mutta minun jatkaessani ajatusteni avaamista hän pikkuhiljaa pääsi mukaan ja lopulta koen käynnin olleen todella hyvä.

Pidin siitä, että hän kuunteli ja kyseli joitakin kysymyksiä liittyen minun ajatuksiini, tunteisiini ja sanomisiini. Hän ei yrittänyt selittää mitään parhainpäin tai pois, muttei liioin ruvennut surkuttelemaankaan. Melkein jäi pois lähtiessäni harmittamaan, etten tule jatkamaan hänen kanssaan. (Olisi se tietenkin varmasti mahdollista, mutta hän sattuu myös olemaan tuuraamassa vanhempainvapaalla olevaa terveydenhoitajaa, joten ei olisi mitään järkeä vaihtaa pois hyväksi todeltulta terveydenhoitajalta, jonka kanssa voimme asioida todennäköisesti pitkälle tulevaisuuteen.)

Keskustelemisen lisäksi tehtiin perusjutut eli mittasin verenpaineen, tikutin pissan, kävin vaa'alla ja kuuntelimme sydänäänet. Kaikki oli kunnossa, vaikka painoni olikin taas hieman tippunut. Sydänäänet löytyivät heti ja kuuluivat hyvin, mikä vähän rauhoitti mieltä.

Vaan onnistuipa ne myös herättämään pientä huolta, sillä Tiitiäisen kanssa olin tottunut siihen, että hän lähes poikkeuksetta mylläsi menemään koko raskausajan aina, kun kuuntelimme sydänääniä tai katselimme ultralla. (Varmaan tuon takia myös sykkeet huitelivat tyypillisesti 160 molemmin puolin. :D ) Tässä vaiheessa raskautta tunsin myös hänen liikkeitään. Pikkusiskonsa ei ole tähän mennessä vaikuttanut yhtä vauhdikkaalta tapaukselta. Sydän jumputti 150 lyönnin minuuttitahdilla eikä liikkeistä kuulunut merkkiäkään. En ole myöskään tuntenut yhtäkään varmaa liikettä, vaikka monta kertaa olen niin kuvitellutkin. Tällä kertaa sitä jotenkin kuulostelee liikkeitä paljon edellisraskautta herkemmällä korvalla ja monesti myös yhden raskauden läpi käynyt mieleni yhdistää erilaiset suoliston tapahtumat automaattisesti tuntemuksiksi sikiön liikkeistä, vaikkei ne niitä olisikaan. Miksei se liiku? Onkohan kaikki kunnossa?

Ensi viikolla on onneksi neuvolalääkäri, jossa päästään taas pikkasen kurkistamaan pikkuisen vointia. Meillähän jäi terveydenhoitajan kanssa varaamatta kaikki ajat, joten olen nyt itse etsinyt tietoa siitä, mitä minun tulisi varailla ja varaillut niitä. Sokerirasitukseen olisi pitänyt mennä viimeistään tällä viikolla - kiitos monirakkulaisten munasarjojeni - mutta ensimmäiset minulle mitenkään sopivat vapaat ajat järkevästi saavutettavissa oleviin labroihin löytyivät vasta parin viikon päähän (rv 19, kun pitäisi olla rv 14-rv 16; viikkoa aikaisemmaksi olisi löytynyt, mutta olen tuolloin työmatkalla). Vaan parempi kai myöhään, kuin ei silloinkaan.

Rakenneultra meillä oli onneksi jo valmiiksi varattuna ja nt-ultran yhteydessähän sitä aikaistettiin hieman viikon 19 lopulle (rv 19+5), kun se oli alunperin pistetty aikojen puutteen ja talviloman takia raskausviikolle 21. Tämä antaa meille enemmän pelivaraa, mikäli ultrassa ilmenee jotain poikkeuksellista. (Sinänsähän tuo talvilomaviikon välttäminen on ihan turhaa, koska mitään emme uskalla varata, jos jotain tuolloin edeltävänä perjantain ultrassa ilmenee.) Kätilön mukaan rakenneultran tekemisessä nyt meille varattuna ajankohtana ei pitäisi olla mitään ongelmaa pienen kokoni takia. Toki myöhemmillä viikoilla rakenteet näkyisivät paremmin ja varmemmin. Jännittää.

Niin, ja kävin lisäämässä raskausviikot kaikkiin Tiitiäistä odottaessani tekemiini postauksiin, jotta minun itseni (ja tietenkin kaikkien muidenkin) on helpompi vertailla raskauksia keskenään. :)

torstai 16. tammikuuta 2020

Hengähdystauko

Puhelu tuli vihdoin tänään. Kahteen viikkoon en ole juuri pystynyt olemaan ajattelematta kyseistä puhelua - öisinkään. Aluksi toivoin, että pieni ihmisen alkumme tulisi ulos itsekseen mahdollisimman pian. Ajattelin myös, että tieto trisomiasta olisi tietyllä tapaa helpotus, kun tyypillisesti viimeistään ensimmäisinä elinvuosina kuolemaan johtavan trisomian kohdalla en olisi todennäköisimmin kovin pitkään joutunut miettimään keskeytetäänkö raskaus vai ei. Olisipa piina ainakin päättynyt.

Päivien edetessä ja kahlattuani läpi tietoa poikkeuksellisen matalista seerumiarvoistani aloin kuitenkin yhä enemmän toivoa, että pieni pysyisikin matkassa ja puhelu toisi meille hyviä uutisia. Tämän toiveen myötä nosti päätään tietenkin myös pelko siitä, että puhelun tuomat uutiset olisivat huonot.

Olen myös ehtinyt ajatella koko toisen lapsen asiaa laajemmim. Minulle on käynyt täysin selväksi se, ettei meillä ole todellisuudessa mitään menetettävää. Meillä on yksi pieni täydellinen lapsi (rehellisesti sanottuna en usko, että mitään enempää tai parempaa voisi ollakaan). Elämä on hyvä ja täysi näin(kin). Jotenkin sitä lasta yrittäessä onnistuu rakentamaan mieleensä sellaisen rakennelman, jossa lapsi muodostuu tietyllä tapaa päämääräksi ja itse tarkoitukseksi. Samalla unohtuu moni muu merkityksellinen asia. Sitä on jotenkin vaikea pysähtyä ja hyväksyä, että kaikki on itse asiassa parhaalla mahdolliseksi kuviteltavalla tavalla juuri nyt. Olen ymmärtänyt, että lopulta se ainoa asia, josta vilpittömästi olisin pahoillani, olisi toisen lapsen puuttumaan jäädessä se, ettei Tiitiäinen saisi sisarusta.

Kauan odotettu (miten aika voikaan mataa!?) puhelu tuli siis tänään. Arvasin jo kätilön kertoessa, kuka soittaa ja mistä, että luvassa on hyviä uutisia - sen verran iloisesti hän itsensä esitteli ja kysyi olenko sopivassa paikassa kuullakseni nipt-testin tulokset. Ja hyviä uutiset tosiaan olivat - seulan tulos oli täysin normaali. Toki tiedän, ettei tulos ole tutkittujenkaan trisomioiden osalta sataprosenttinen, minkä lisäksi se ei kerro mitään muista mahdollisista sikiön perimässä olevista vakavista virheistä. Tämä kuitenkin riittää minulle ja meille tällä erää. Jonkinlaista venäläistä rulettiahan tämä on joka ainut kerta ja nyt ollaan ainakin saatu suljettua ne todennäköisimmät vakavat kehityshäiriöt pois.

Toki edelleen olen vähän turhankin tietoinen siitä, ettei tämä tietenkään ollut vielä tässä. Eihän se olisi ihanteellisillakaan yhdistelmäseulan arvoilla! Juuri tuo tosiasia rauhoittaa mieltäni. Tiedän, että tietyt raskauden sujumiseen ja synnytykseen liittyvät riskit ovat kohdallani keskivertoa suuremmat, mutta yhtä lailla tiedän, että valtaosa näistä riakeistä realisoituu raskauksissa, joissa kaikki yhdistelmäseulassa mitatun arvot ovat täysin normaalit.

Mieltäni rauhoittaa myös se, että seulasta selvisi Haitulan olevan tyttö. Tämä tieto rauhoittaa siksi, että joidenkin tutkimusten mukaan mataliin PAPP-A-arvoihin liittyvät kohonneet riskit olisivat hieman matalampia sikiön ollessa tyttö.

Seuraava etappi on rakenneultra. Ellei jotain poikkeuksellista ilmaannu.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Oireita on

On pitänyt kirjoittaa moneen kertaan raskausoireista, mutta aluksi en ehtinyt ja viime viikkoina on pyörinyt mielessä ihan muita asioita. Tai ovathan ne raskausoireetkin mielessä paljon pyörineet - milloin olen niiden perusteella päätellyt, ettei mitään toivoa tämän raskauden onnistumisesta ole, milloin taas olen ajatellut niiden lisäävän hyvän ennusteen todennäköisyyttä.

Raskausoireet ovat lähes identtiset niiden oireiden kanssa, joita minulla oli Tiitiäistä odottaessani. Olen palellut lokakuun puolivälistä asti (kehoni lämpötila on edelleen yli 37 celsiusastetta), nokkani on ollut puolittain tukossa ja hengästyn jo pelkästään puhuessani. Ainoastaan pahoinvointi alkoi muutaman viikon myöhemmin ja on äitynyt vielä edellistäkin pahemmaksi. Tälläkään kertaa pahoinvointiin ei auta mikään. Se velloo ympäri vuorokauden ja etenkin syömisen tai juomisen ajatteleminen on tuskallista. Tähän asti olen kuitenkin onnistunut pakottamaan itseni syömään ja itse syöminen onnistuu itseasiassa usein ihan hyvin. Paino on kuitenkin tainnut tippua taas kaksikin kiloa, mikä on melko paljon noin 50-kiloiselle ihmiselle. (Toinen neuvolakäynti, jossa tarkka paino selviäisi olisi ensi viikolla, mutta taidan jättää sen väliin tässä tilanteesa. Etenkin, kun se ei ole omalle terveydenhoitajalleni.)

Olen myös sortunut googlaamaan (tai paremminkin DuckDuckGoettamaan :D ) raskauspahoinvoinnista liittyen raskauden ennusteeseen. Äh! Vaan eipä noista googlailuista ole juuri kostunut. Matala tai korkea hcg-beeta-taso voi lisätä raskauspahoinvointia (korreloi siis kohonneen trisomiariskin kanssa), mutta toisaalta jotkin tutkimukset tarjoavat keskimääräistä parempaa ennustetta raskauksille, joissa pahoinvointia esiintyy. Siitä googlailut kuitenkin taas muistuttavat, että kuulun siihen pieneen joukkoon raskaana olevista (1-2 prosenttia), joilla pahoinvointi kestää koko raskauden. Tai siis kuulun edellisen raskauden osalta - saa nähdä, kuinka tällä kertaa käy (ja kuinka pitkälle raskaus ylipäätään jaksaa).


Öisin herään vessaan vähintään kahdesti. Ylipäätään nukun melko huonosti, kuten viime raskaudessakin. Tällä kertaa uneen on vaikuttanut myös seerumiseulassa ilmenneistä poikkeuksellisen matalista arvoista johtuva stressi ja pelko. Herään viimeistään aamuyöllä sydän hakaten ja nämä asiat alkavat väistämättä pyöriä mielessä. Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät ne pyöri mielessäni koko ajan, mutta yöllä noiden asioiden pyöriminen mielessä on kaikkein ahdistavinta. Eipä tuollaisen jälkeen myöskään kovin virkeänä tai muuten hyvin eväin seuraava päivää  mennä.

Viimeisten kahden viikon stressi on saanut aikaiseksi myös sen, että olen päässyt kokemaan ensimmäiset (harjoitus)supistukset. Myös Tiitiäistä odottaessani supistukset alkoivat varhain, mutta kuitenkin jonkun viikon myöhemmin. Välillä olen pelännyt supistusten kertovan siitä, ettei kaikki ole hyvin, kun toisinaan olen taas toivonut, että ne toisivat tuon pienen ihmisen alun itsestään ulos minusta ja päättäisivät tämän piinan lyhyeen. Toisaalta, kohtuni on todistetusti supistusherkkä ja toisilla saattaa supistella koko raskausajan. Olen yhdistänyt supistukset stressiin sen takia, että ne alkoivat samana iltana, jona sain puhelun HUSin sikiötutkimusyksiköstä.

Raskausoireiden osalta päätäni on vaivannut ja vaivaa kaikkein eniten kuitenkin se, että jossain vaiheessa ne paljastavat tilani myös muille - on varmasti paljastanut jo tarkkasilmäisimmille (tai uteliaimmille). Se kaikkein ilmeisin raskausoirehan on vatsa. Raskausvatsani ei voi sanoa vielä näkyvän, vaikka housunvyötäröt jo kiristävätkin, mutta viimeistään kuukauden päästä se kyllä varmasti jo näkyy. Tiitiäisen kohdalla vatsa alkoi näkyä varsinaisesti suunnilleen raskauden puolivälissä ja oletan, että tällä kertaa tuo etappi saavutetaan aikaisemmin. (Sikiöhän on kasvanut täysin viikoillaan ja np-ultrassa laskettu aika itseasiassa siirrettiin heinäkuun seitsemännestä viidenteen. Neljässä ultrassa on saatu lasketuksi ajaksi ensimmäisellä kerralla 7.7. ja lopuilla kerroilla 6. tai 5.7.)

Raskaudesta olemme kertoneet tosiaan minun äidilleni, siskolleni sekä puoliskoni perheelle ja muutamalle ystävälle. Olisimme halunneet kertoa asiasta vasta yhdistelmäseulan tulosten jälkeen, mutta joulun ajan ateriat pakottivat kertomaan asasta jo aikaisemmin perheillemme. Omalle äidilleni olisin kyllä varmasti kertonut joka tapauksessani, mutta puoliskoni äidille ja isälle kertominen tarkoittaa, että tällä hetkellä varmasti koko heidän kotikaupunkinsa tietää asiasta. Siskolleni soitin heti, kun sain kuulla seulan tulokset - tarvitsin jonkun ihmisen, jolle asiasta puhua.

Vaan kohta vatsa tosiaan näkyy. Mitään pakokeinoa tästä tosiasiasta ei ole, ellei sitten syytä ja aikaa raskauden keskeyttämiselle saada ennen sitä. En tiedä, miten tulen henkisesti kestämään ihmisten katseet, utelut ja onnittelut. Mitä minä vastaan? Rehellisesti tietenkin. En kuitenkaan haluaisi tuottaa myöskään muille ihmisille tuskaa läväyttämällä tällaista asiaa vasten kasvoja täysin odottamatta ja pyytämättä - sillä niinhän se varmasti valtaosalle tulee.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Hermoraunio

Odottavan aika on pitkä. Vielä pitempi se tuntuu olevan, kun tietää, ettei seuraava puhelu mitä todennäköisimmin lopeta odotusta. Odotus loppuisi tuohon puheluun vain siinä tapauksessa, että nipt-testi olisi positiivinen - minkä tahansa trisomian osalta. Todennäköisyys positiiviselle tulokselle trisomia 18:n suhteen on vähän reilut 3 %. (Melkein yhtä suuri on todennäköisyys sille, ettei nipt-testistä saada tulosta lainkaan.) Downin osalta se on 0,05% (1:1820) ja trisomia 13:sta en löytänyt lukua.

Olen ehtinyt miettiä paljon - valitettavasti myös öiden valvottuina tunteina. Lisäksi olen googlaillut. Paljon. Menin myös penkomaan Tiitiäisen seerumiseulan tulokset ja riskisuhteet, jotka ovat tietenkin aivan eri maailmasta: trisomia 18:n osata 1:100 000 ja trisomia 21:n osalta 1:7250. Ikäriski oli tuolloin 1:481, kun nyt, reilut kaksi vuotta myöhemmin, se on 1:291.

Välillä olen aivan varma, ettei meillä ole pienintäkään toivoa terveestä lapsesta. Hetkittäin toivo nostaa kuitenkin päätään. Toisaalta on myös hetkiä, joina vain toivon, että tuo pieni ihminen tulisi minusta ulos mahdollisimman nopeasti, jotta tämä painajainen loppuisi.

Googlaamalla löytää kaikenlaista - hyvässä ja pahassa. Matalien hCG-beeta-arvojen riskeistä en oikein ole löytänyt tietoa. Kaikki mataliin arvoihin liittyvät riskit liittyvät alkuraskauteen (mm. keskenmenoon, rypäleraskauteen, kohdun ulkopuoliseen raskauteen). Nuo arvothan lähtevät laskemaan yksilöllisesti viikkojen 8-10 aikana ja asettuvat sitten jollekin tasolle. Mitään vaihteluväliä normaaleista arvoista en ole onnistunut löytämään, ainoastaan mediaaniarvot.

Matalista PAPP-A-arvoista sen sijaaan löytyy tietoa paljon. Tutkimukset eivät näytä osoittavan yksiselitteisesti muuta kuin sen, että yhdistelmäseulonnoissa, joissa huomioidaan seerumiarvojen lisäksi myös muita muuttujia (kuten biologisen äidin ikä ja niskaturvotuksen suuruus), saadaan seulottua melko luotettavasti ne odottavat äidit, joilla on kohonnut riski johonkin aneuploidiaan eli kromosomien normaalista poikkeavaan lukumäärään. Valtaosa riskiryhmään kuuluvista saa terveen lapsen ja raskaus sujuu normaaliin tapaan. Yhdistelmäseulan merkityshän piilee nimenomaan tuossa ensin mainitsemassani - sen kyvyssä seuloa riskiryhmään mahdollsimman suuri osa niistä harvoista raskauksista, joissa sikiön kromosomisto on normaalista poikkeava. (Seula onnistuu tässä tehtävässään löytää trisomiaraskaudet sitä todennäköisemmin, mitä vanhempi äiti on.)

Monissa tutkimuksissa poikkeuksellisen matala PAPPA-A-arvo (määritelty monesti <0,3 Mom) alkuraskaudessa on yhdistetty myös suurentuneeseen riskiin erilaisten ongelmien ilmenemiseksi raskauden edetessä. Kohonnut riski koskee muun muassa pre-eklampsiaa, sikiön viikkoihin nähden pientä kokoa ja ennenaikaista synnytystä. Matalan PAPPA-A-arvon ennustavuus näiden suhteen ei kuitenkaan näytä olevan kovinkaan kummoinen tai yksiselitteinen (etenkään, jos ainiestosta on poistettu trisomiaraskaudet) ja toisaalta on myös hyvä huomata, että valtaosa noista raskauteen liittyvistä ongelmista tulee vastaan raskauksissa, joissa PAPPA-A-arvo on ollut täysin normaali. Etenkin tyttösikiöiden osalta ennuste oli hyvä, kun taas poikasikiöiden kohdalla matala arvo antoi hieman huonomman ennusteen myöhemmin raskaudessa ilmaantuvien ongelmien suhteen. Toisaalta poikasikiöiden ennuste taitaa olla aina tyttösikiöitä huonompi.

Nyt sitten jännitetään nipt-testin tulosta. Eniten taidan tällä hetkellä jännittää sukupuolta. Kaikenlaisia oljenkorsia sitä ihminen itselleen keksiikin! Positiivista tulosta en pelkää niinkään,  sillä se tarkoittaisi tämän painajaisen päättymistä. Jos tulos on negatiivinen, niin toivon, että saamme kunnollisen mahdollisuuden jutella asiantuntevan lääkärin kanssa noista seerumiseulan arvoista ja raskauden ennusteesta. Nyt minulla on sellainen olo, että meidät on jätetty ison ja todella vaikean asian kanssa aivan yksin.

Ajatukseni ovat täysin solmussa ja sydän hakkaa rinnasta ulos 24/7. En osaa edes itkeä tai surra! Minua vain pelottaa. Pelottaa ja ahdistaa. (Aivan saatanallinen pahoinvointi hieman myös suututtaa - miksi kaiken tämän päälle on kiusana vielä sekin?!) Katson puhelinta muutaman minuutin välein. Jos puhelu vaikka olisi jo tullut.

Raskaudestani tietävät vain äitini, siskoni, puoliskoni perhe (ja siis varmasti jo koko kotikaupunkinsa!) sekä muutama ystävä. Odotan kauhulla, milloin vatsa alkaa näkyä. Mitä minä sitten teen??!?

lauantai 4. tammikuuta 2020

1:31

Eilinen käynti sikiötutkimusyksikön neuvonnassa ei ainakaan helpottanut oloani. En ollut siis ennen käyntiä nähnyt seerumiseulan tuloksia Omakannassa - ne ilmestyivät sinne vasta eilen. Meille ei ollut kerrottu myöskään riskilukua, jonka tiesimme kuitenkin tiistaisen puhelun perusteella olevan koholla trisomia 18:n osalta.

Riskiluku on 1:31. Se voi kuulostaa suurelta, mutta ei ole missään nimessä se, mikä minua mietityttää. Lukuhan tarkoittaa nopeasti laskimessa pyöräytettynä käytännössä sitä, että lähes 97 prosentissa tämän riskiluvun raskauksissa sikiöltä ei löydy trisomia 18:aa eli Edwardsin oireyhtymää. (Norio-keskukselta voi lukea lisää.)

Se mikä minua huolestuttaa, on seerumiseulan poikkeuksellisen matalat arvot PAPP-A:n ja hCG-beetan osalta. Yritimme udella kätilöltä, mikä muu noita arvoja voisi selittää. Hän ei vastannut kysymykseen käytännössä mitään - toetesi vain, että ainakin erilaiset viat istukasa tai sikiön sydämessä voivat saada aikaan poikkeuksellisen matalia arvoja. Käytännössä emme siis saaneet MITÄÄN arviota siitä, mikä muu noita arvoja voisi selittää tai onko edes olemassa mahdollisuutta, ettei mikään olisikaan pielessä, vaan raskaus etenisi normaalisti ja syntyisi terve lapsi.

Päädyimme arvatenkin tällä erää tekemään nipt-testin, josta selviää kahden viikon sisällä 95 % varmuudella, onko sikiöllä trisomia 18 (samalla myös sukupuoli sekä mahdolliset trisomia 21 ja 13 selviävät, vaikkei niihin ollutkaan kohonnutta riskiä). Mitään muuta testistä ei selviä ja 2 prosentilla tulosta ei saada lainkaan, sillä äidin verestä ei löydy tarpeeksi sikiön dna:ta tutkimuksen tekemistä varten. Jos tulos on positiivinen, voidaan vielä otta istukka- tai sikiövesinäyte, josta tulos saadaan varmistettua.

Jos tulos on tässä seulassa kuitenkin negatiivinen, jäämme vain odottamaan. Odotamme mahdollisesti syntymään asti, josko jotain merkkejä kasvun häiriintymisestä tai muusta poikkeavasta ilmaantuu. Toki yksityisellä on mahdollista teettää jos jonkinlaisia tutkimuksia - kovalla hinnalla tietenkin.

Koska vastauksia ei tullut kätilöltä, niin menin tietenkin eilen googlailemaan tietoa riskiluvuista sekä ennen kaikkea poikkeuksellisen matalista PAPP-A- ja hCG-beetta-arvoista. Googlailu lisäsi epätoivoani entisestään. Toki ymmärrän myös, että esimerkiksi löytämäni mediaaniarvot kummankin valkuaisaineen pitoisuudesta äidin veressä kullakin raskausviikolla ei kerro mitään arvojen vaihtelusta yksilöiden välillä. Ne eivät kerro myöskään mitään eri arvojen mukanaan tuomista riskeistä tai mahdollisuuksista normaaliin raskauteen.

Menin myös lukemaan tutkimusraportin, jossa listattiin matalan MoM-korjatun PAPP-A-arvon (alle 0,5) yhteyksiä erilaisiin raskauden komplikaatioihin ym. häiriöihin, kuten pre-eklampsiaan, kohtukuolemaan, moniin erilaisiin geneettisiin vikoihin jne. Samassa artikkelissa selvisi (kai), että alle prosentissa normaaleista raskauksista PAPP-A on alle 0,29 - minulla se oli 0,18 ( seerumiarvo oli 229,7 mU/l, joka on reilusti alle puolet mediaaniarvosta noilla viikoilla). MoM-korjatun hCG-beetan osalta sain arvoksi 0,23, joka sekin on kaukana tuosta täydellisestä numerosta yksi. Kyseistä valkuaisainetta oli näytteenottohetkellä seerumissani säälittävät 15,5 ug/l, kun mediaani näyttäisi noilla viikoilla olevan noin kuudessakymmenessä.

Ymmärrän edelleenkin, että mediaanit ovat mediaaneja, ja ne hävittävät taakseen kaiken tiedon muun muassa mitattujen arvojen vaihteluvälistä. Vaan eipä noita absoluuttisia arvoja tarvitse sen kummemmin ihmetellä, kun MoM-korjatut arvot näyttävät tuolta. Vaikea on mistään repiä lohtua. Rehellisesti sanottuna haluaisin tuon pienen ihmisen alun tällä hetkellä vain pois sisältäni. Tähän tilanteeseenhan ei ole näköpiirissä helpotusta pahimmillaan (ainakaan) kuuteen kuukauteen. Toki sitä ennen saattaa selvitä, että sikiöllä on jokin niin pahasti pielessä, että se on abortoitava. Tai sikiö saattaa ihan itsekseen kuolla. Muussa tapauksessa edetään päivä kerrallaan, yöt valvoen ja odottaen, milloin piinasta pääsee jotain tietä ulos.

En nukkunut viime yönä muutamaa silmäystä enempää. Sydän hakkasi koko yön ulos rinnasta - sitä se tekee säännöllisesti nytkin, kun asiaa mielessäni vähänkään pyöräytän. Tämä tuntuu jotenkin niin kohtuuttomalta, vaikka lystiin lähtiessämme tiesimmekin, että näinkin voi käydä. Onneksi meillä on kotona tuo pieni ihme, jolle ja jonka kanssa ei voi olla hymyilemättä ja nauramatta päivittäin sydämensä kyllyydestä. Hän pitää ihmeellisellä tavalla kiinni tässä maailmassa ja tuo aivan uskomatonta iloa ja onnea. En ymmärrä, miten selviäisin tällä hetkellä ilman Tiitiäistä.

Naistenklinikan kuudennessa kerroksessa olevalla sikiötutkimusosastolla oli eilen aamulla muitakin - surullisen näköisiä ihmisiä. Tuntuu todella pahalta ajatella, että heillä kaikilla ei ehkä ole kotona tuollaista aarretta. Miten he selviävät?

perjantai 3. tammikuuta 2020

Riskiryhmässä

Jännittää. Pahoinvointi on ollut tässä raskaudessa vielä edellistä pahempaa ja viime yönä jännitys lisäsi siihen sellaiset kierrokset, että ei ollut nukkumatilla juuri mahdolisuuksia. Parin tunnin päästä astelemme Naistenklinikalle sikiötytkimusyksikön pakeille.

Olen ehtinyt vajaan viikon kuluessa pyöritellä mielessäni kaikenlaista. Ensimmäisenä tiistaisen puhelun jälkeen nosti päätään pieni katkeruuden poikanen - itseäni kohtaan.

Olen soimannut iseäni siitä, että olin antanut seuloja tällä kertaa enemmän pelkäävän mieleni rauhoittua neuvolan terveydenhoitajan sanoista, joiden mukaan en vielä ole ikäni puolesta varsinaisissa riskiryhmissä (vaikka kyllähän minulla on neljäänkymppiin kolmeakymmentä vuotta lyhyempi matka). Summailin myös mielessäni, että jos neljässä ultrassa koko on osunut kahden vuorokauden sisään, niskaturvotus on 1,2 mm ja kaikki rakenteet (joita nyt karkeasti viikko sitten pystyi ultrassa nähdä) olivat kunnossa, niin pakkohan kaiken on olla mallillaan.

Niin vain olen kuitenkin riskiryhmässä. Siitäkin voi ajatella montaa. Onhan se niin, että aivan jokaisessa raskaudessa kuuluu johonkin riskiryhmään - valtaosasta riskejä emme vain koskaan saa tietää mitään. Elleivät ne sitten satu toteutumaan. Trisomia 18 nyt sattuu olemaan sellainen, jota seulotaan. Samalla kohonneesta riskistä kertovat markkerit eivät vielä kerro, että jokin olisi varmasti pielessä.

Kohonneen riskiluvun takia tulee kuitenkin tehtäväksi tietoisia päätöksiä. Otetaanko pelkkä nipt-testi? Vai istukkanäyte? (Tarkempi trisomia 18:n seulonnassa.) Istukkabiopsiassa keskenmenoriski näyttäisi osuvan jonnekin puolen ja yhden prosentin väliin. Millä riskiluvulla tuollanen riski kannattaa ottaa? Mitä sitten, jos se otetaan ja raskaus menee kesken?!

Voi tämän ajatella niinkin, että nyt haaviin jääneenä meillä on mahdollisuus saada neuvontaa ja takempia tutkimuksia, joita kaikki eivät saa, vaikka ehkä tarvitsisivatkin - vain koska eivät sattuneet jäämään tähän seulaan tai jotain muuta kautta haaviin. Parempi ehkä näin päin, vaikka lopputulos olisikin surullinen.

Mutta on se niinkin, että riippumatta siitä vaikka kaikki olisikin opulta hyvin - kuten taitaa paljon todennäköisempää olla, vaikken riskilukua vielä tiedäkään - niin ei tästä ilman kolhuja taideta nousta. Miten pystyisin muka tällaisen huolen ja menettämisen pelon jälkeen olla loppuraskauden luottavaisin mielin? Entä kun (jos) lapsi on syntynyt? Ja kuitenkin, todellisuudessahan sama tilanne on lopulta jokaikisessä raskaudessa - valtaosasta riskeistä ja riskiryhmiin kuulumisista ei vain koskaan saa tietää.