Riskiryhmässä

Jännittää. Pahoinvointi on ollut tässä raskaudessa vielä edellistä pahempaa ja viime yönä jännitys lisäsi siihen sellaiset kierrokset, että ei ollut nukkumatilla juuri mahdolisuuksia. Parin tunnin päästä astelemme Naistenklinikalle sikiötytkimusyksikön pakeille.

Olen ehtinyt vajaan viikon kuluessa pyöritellä mielessäni kaikenlaista. Ensimmäisenä tiistaisen puhelun jälkeen nosti päätään pieni katkeruuden poikanen - itseäni kohtaan.

Olen soimannut iseäni siitä, että olin antanut seuloja tällä kertaa enemmän pelkäävän mieleni rauhoittua neuvolan terveydenhoitajan sanoista, joiden mukaan en vielä ole ikäni puolesta varsinaisissa riskiryhmissä (vaikka kyllähän minulla on neljäänkymppiin kolmeakymmentä vuotta lyhyempi matka). Summailin myös mielessäni, että jos neljässä ultrassa koko on osunut kahden vuorokauden sisään, niskaturvotus on 1,2 mm ja kaikki rakenteet (joita nyt karkeasti viikko sitten pystyi ultrassa nähdä) olivat kunnossa, niin pakkohan kaiken on olla mallillaan.

Niin vain olen kuitenkin riskiryhmässä. Siitäkin voi ajatella montaa. Onhan se niin, että aivan jokaisessa raskaudessa kuuluu johonkin riskiryhmään - valtaosasta riskejä emme vain koskaan saa tietää mitään. Elleivät ne sitten satu toteutumaan. Trisomia 18 nyt sattuu olemaan sellainen, jota seulotaan. Samalla kohonneesta riskistä kertovat markkerit eivät vielä kerro, että jokin olisi varmasti pielessä.

Kohonneen riskiluvun takia tulee kuitenkin tehtäväksi tietoisia päätöksiä. Otetaanko pelkkä nipt-testi? Vai istukkanäyte? (Tarkempi trisomia 18:n seulonnassa.) Istukkabiopsiassa keskenmenoriski näyttäisi osuvan jonnekin puolen ja yhden prosentin väliin. Millä riskiluvulla tuollanen riski kannattaa ottaa? Mitä sitten, jos se otetaan ja raskaus menee kesken?!

Voi tämän ajatella niinkin, että nyt haaviin jääneenä meillä on mahdollisuus saada neuvontaa ja takempia tutkimuksia, joita kaikki eivät saa, vaikka ehkä tarvitsisivatkin - vain koska eivät sattuneet jäämään tähän seulaan tai jotain muuta kautta haaviin. Parempi ehkä näin päin, vaikka lopputulos olisikin surullinen.

Mutta on se niinkin, että riippumatta siitä vaikka kaikki olisikin opulta hyvin - kuten taitaa paljon todennäköisempää olla, vaikken riskilukua vielä tiedäkään - niin ei tästä ilman kolhuja taideta nousta. Miten pystyisin muka tällaisen huolen ja menettämisen pelon jälkeen olla loppuraskauden luottavaisin mielin? Entä kun (jos) lapsi on syntynyt? Ja kuitenkin, todellisuudessahan sama tilanne on lopulta jokaikisessä raskaudessa - valtaosasta riskeistä ja riskiryhmiin kuulumisista ei vain koskaan saa tietää.