Ei mitään. Ei yhtään mitään. Tänä aamuna oli tämän kierron toinen follikkeliultra - kierron toisen Letrozol-kierroksen vaikutusten välitarkastuspiste. Kohdun limakalvo oli vielä entisestään reippaasti paksuuntunut, mutta munasarjoissa ei ollut tapahtunut YHTÄÄN MITÄÄN.
Lääkärin mukaan tilanne on varsin mielenkiintoinen, sillä kohdun limakalvon paksuuden perusteella munasarjojen olisi pitänyt näyttää aivan erilaisilta. Toisin sanoen kohtuni ja munasarjani elävät tällä hetkellä aivan eri todellisuutta.
Sain sellaisen käsityksen, että tilanteeni ei ole mitenkään tavanomainen Letrozolia käytettäessä. Vielä olisi teoriassa voitu koittaa erilaisia pistoshoitoja munarakkulan kypsyttämiseksi, mutta lääkäri totesi tilanteen olevan sen verran sekamelska, että on nyt on parasta viheltää peli tämän kierron osalta poikki.
Lähdin siis kotiin uuden Terolut-reseptin kanssa. Sain mukaani myös Letrotzolit talon puolesta - ihan vain, jos omani olisivat jostain syystä joutuneet saunalukemiin auton takakontissa Italian-reissumme lähes 40 celsiusasteen helteissä. (Tuskinpa. Mutta tuopahan tuo uusi läpipainopakkaus kai pientä lisäuskoa seuraavan kierron yritykseen.)
Miksi näin sitten kävi? Sitä ei osannut sanoa edes Suomen ykkösiin kuuluva lapsettomuuslääkäri. Todennäköinen syy lienee (minulle) liian aikaisin (kp 16) aloitettu Terolut-kuuri viime kierrossa. "Emme tainneet onnistua huijaamaan sinun kroppaasi." Silti, lääkärin mukaan kierron vaiheella ei pitäisi juuri olla vaikutusta Letrozolin kykyyn kypsyttää munarakkuloita. Toisin sanoen, vaikka munasarjani ja kohtuni limakalvo ovatkin jostain syystä eri rytmissä, niin yhden munarakkulan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuitenkin nostaa päätään.
Ahdistaa ja surettaa. Toden teolla. Edellisen kierroksen jäljiltä minulla ei rehellisesti sanottuna ole (ennen tämän kierron alkupuolta) käynyt mielessäkään, ettei ovulaation induktio ehkä enää toimisikaan. Tai että se toimisi edes aiempaa kehnommin. Myönnän myös, että minun on tällä hetkellä todella vaikea hyväksyä edes sitä, että ylipäätään hoitoihin taas jouduttiin.
Tähän asti se, ettemme ole onnistuneet yrityksessämme on kuittaantunut hokemalla itselleni (ja muille), että emmehän me vielä varsinaisesti yritä. Mutta kyllähän me yritimme! Maaliskuun alusta asti ihan tosissaan.
Nyt pyörittelen mielessäni, otanko lääkärin määräämän Terolut-kuurin vai odottaisinko sittenkin uuden kierron alkavan joskus itsestään. Kiertohan saattaa kohdallani venyä miten pitkäksi tahansa ja lääkärin mukaan jo nyt on luvassa runsaat kuukautiset (mitä kuukautiseni ylipäätään yleensä ovatkin). Pelottaa vain, että Terolut-kuuri saa kehoni vielä entistäkin enemmän sekaisin.
tiistai 16. heinäkuuta 2019
torstai 11. heinäkuuta 2019
Toinen kierros
Täällä mennään siis nyt virallisesti toista kierrosta. Tämä(kin) kierros on alkanut epäonnisissa merkeissä. Ehkäisy on jätetty pois ja yritys alkanut maaliskuun alusta – ajatuksena kaunis tulee, kun on tullakseen. Munasarjani ovat niin auttamattoman monirakkulaiset, että kuukauden takaisen lääkärikäynnin jäljiltä lähdettiinkin sitten kuitenkin "toden teolla" yritykseen ovulaation induktio -hoidoin.
Tänään on kierron päivä 12 ja aamulla kävin follikkeliultrassa. Jälleen kerran venymään lähtenyt kierto käynnistettiin Terolutilla, minkä jälkeen käytössä oli 2x Letrozol kierron päivinä 2–6. Kuten jo aiemmin kirjoitin, ovulaation induktio Letrozolilla (ja Clomifenilla) toimi minulla edellisellä kierroksella aika lailla niin hyvin, kuin vain toivoa saattaa.
Tälläpä kertaa EI. Limakalvo näytti siltä, miltä tässä vaiheessa pitääkin (8 mm), mutta munasarjoista ei löytynyt yhtään isoa follikkelia. Sen sijaan niisä löytyi useita pieniä ja muutama vähän isompi pieni follikkeli (noin 5–7 mm) suurimman ollessa 7,4 mm. En nyt jaksa selailla vanhoja tekstejäni läpi, mutta tässä vaiheessa minulla on ollut AINA yksi iso munarakkula (yli 16 mm?).
Nyt on sitten vuorossa toinen kierros Letrozolia – tällä kertaa kerran päivässä sunnuntaihin asti. Tiistaina tulee sitten uusi tuomio. Oma lääkärimme oli ja on ensi viikollakin kesälomalla, mutta onneksi klinikan kaikki lääkärit ovat todella asianasa osaavia. Juttelin melko pitkään lääkärin kanssa ja ilmeisesti monesti monirakkulaisten munasarjojen kohdalla tilanne on tässä vaiheessa tämä.
Keinoja johtofollikkelin aikaansaamiseksi vielä tässä kierrossa (ja ainakin seuraavissa) taitaa kuitenkin olla ihan hyvin jäljellä. Toivoa siis on ja vinkkasipa lääkäri vielä lopuksi, että Clomifeeniäkin saa tarvittaessa poikkeusluvalla. En edelleenkään uskaltanut kysyä, miksi se ylipäätään on markkinoilta vedetty. Ainakin se on selvä, että Letrozol toimii Clomifeeniä paremmin/tehokkaammin ja monipuolisemmin lapsettomuuden hoidossa, minkä lisäksi Clomifeeniin liittyy monikkoraskauksien riski.
Toinen kierros on siis alkanut toisella kierroksella Letrozolia ensimmäisessä hoitokierrossa. On se kumma, että edellisen, pitkäksi venyneen kierroksen jälkeen olin aivan varma, ettei niin voi käydä enää toista kertaa. Vaan tässäpä sitä taas ollaan – tämän kierroksen toinen vihellys takaisin lähtöviivalle. Lyhyen matkaa on onneksi vasta tultu ja jäljellä on edelleen kaikki mahdollisuudet päästä edellistä kertaa helpommalla.
Tänään on kierron päivä 12 ja aamulla kävin follikkeliultrassa. Jälleen kerran venymään lähtenyt kierto käynnistettiin Terolutilla, minkä jälkeen käytössä oli 2x Letrozol kierron päivinä 2–6. Kuten jo aiemmin kirjoitin, ovulaation induktio Letrozolilla (ja Clomifenilla) toimi minulla edellisellä kierroksella aika lailla niin hyvin, kuin vain toivoa saattaa.
Tälläpä kertaa EI. Limakalvo näytti siltä, miltä tässä vaiheessa pitääkin (8 mm), mutta munasarjoista ei löytynyt yhtään isoa follikkelia. Sen sijaan niisä löytyi useita pieniä ja muutama vähän isompi pieni follikkeli (noin 5–7 mm) suurimman ollessa 7,4 mm. En nyt jaksa selailla vanhoja tekstejäni läpi, mutta tässä vaiheessa minulla on ollut AINA yksi iso munarakkula (yli 16 mm?).
Nyt on sitten vuorossa toinen kierros Letrozolia – tällä kertaa kerran päivässä sunnuntaihin asti. Tiistaina tulee sitten uusi tuomio. Oma lääkärimme oli ja on ensi viikollakin kesälomalla, mutta onneksi klinikan kaikki lääkärit ovat todella asianasa osaavia. Juttelin melko pitkään lääkärin kanssa ja ilmeisesti monesti monirakkulaisten munasarjojen kohdalla tilanne on tässä vaiheessa tämä.
Keinoja johtofollikkelin aikaansaamiseksi vielä tässä kierrossa (ja ainakin seuraavissa) taitaa kuitenkin olla ihan hyvin jäljellä. Toivoa siis on ja vinkkasipa lääkäri vielä lopuksi, että Clomifeeniäkin saa tarvittaessa poikkeusluvalla. En edelleenkään uskaltanut kysyä, miksi se ylipäätään on markkinoilta vedetty. Ainakin se on selvä, että Letrozol toimii Clomifeeniä paremmin/tehokkaammin ja monipuolisemmin lapsettomuuden hoidossa, minkä lisäksi Clomifeeniin liittyy monikkoraskauksien riski.
Toinen kierros on siis alkanut toisella kierroksella Letrozolia ensimmäisessä hoitokierrossa. On se kumma, että edellisen, pitkäksi venyneen kierroksen jälkeen olin aivan varma, ettei niin voi käydä enää toista kertaa. Vaan tässäpä sitä taas ollaan – tämän kierroksen toinen vihellys takaisin lähtöviivalle. Lyhyen matkaa on onneksi vasta tultu ja jäljellä on edelleen kaikki mahdollisuudet päästä edellistä kertaa helpommalla.
perjantai 5. heinäkuuta 2019
L niin kuin Letrozol
Olen ollut viimeiset viikot aika allapäin. Osasinhan minä tietenkin arvata lapsettomuuslääkärin tuomion, mutta silti se löi minut maahan. Olin onnistunut uskottelemaan itselleni, että kyllä se toinen lapsi varmasti helpommin tulee, jos sitä lähdetään joskus yrittämään. Että kiertoni muuttuu säännölliseksi ja munasarjani onnistuvat kuin onnistuvatkin tuottamaan hienoja munarakkuloita lähettääkseen matkaan hedelmöityskelpoisen munasolun. Ja tadaa, niin me saisimme toisen lapsen pienen yrittämisen jälkeen - ehkä jopa alle puolessa vuodessa.
Kai se on ollut tapa yrittää välttää sen asian käsittelyä, että olimme kärsineet lapsettomuudesta eikä lapsi lopulta saanut alkuaan ilman pientä apua. Yritys kaiken sen pettymyksen, surun, epätoivon ja kivun unohtamiseksi. Olen halunnut uskotella itselleni, että minussa oli vain jokin hetkellinen huono-onninen häiriö, joka kyllä menee ohi.
Olin ajatellut mennä meitä hoitaneen lääkärin pakeille jo heti Tiitiäisen täytettyä vuoden. En halunnut saattaa itseäni tilanteeseen, jossa matto lipsahtaa jalkojeni alta tilanteessa, jossa olen itse antanut toivon syntyä. Tiedän jo viime kerrasta, kuinka paljon se satuttaa ja vaurioittaa. Mutta niin se mieli taas teki tenän - antoi toivon syntyä ja kuiskutteli korvaan, että kyllä tällä kerralla kaikki menee, kuten "kuuluukin". Ja nyt tuo sama mieli soimaa sanoilla Miksi olit niin tyhmä.
Ja lopulta, mitä vi**n väliä! Eihän se tee ihmisestä parempaa tai huonompaa, millä tavalla lopulta onnistuu itselleen lapsen tai laajemmin perheonnen saamaan. Ja mitä tuo perheonni kullekin eri elämäntilanteissa nyt edes tarkoittaa.
Sitäpaitsi, ainakin minulla ON munasoluja! Lääkärin mukaan tilanne on siis lopulta oikein hyvä. Edellisellä kerralla myös ovulaation induktio onnistui sekä Clomifenillä että Letrozolilla oikein hyvin. Paras todiste mahdollisuudesta onnistua uudestaan nukkuu parhaillaan oven takana omassa huoneessaan.
Lääkärin puheista ymmärsin, ettei Clomifeeniä ilmeisesti enää ole markkinoilla. (En uskaltanut kysyä asiasta sen enempää, koska Tiitiäinen sai sen avulla alkunsa, enkä näin jälkijättöisesti halua kuulla mitään, mitä en halua kuulla.) Letrozol toimi hoitona minulla ihan yhtä hyvin, joskin sain siitä vähän rajummat sivuoireet. Letrozoleja minulta jopa löytyy edellisen yrityksen jäljiltä kaapista useampaankin yritykseen.
No, mehän sitten ryhdyimme saman tien lääkärikäynnin jälkeen tuumasta toimeen. Tänään on kierron päivä 6 eli viimeinen pilleri meni juuri kurkusta alas. Viikon päästä on follikkeliultra. Edellisellä kerralla en juurikaan jännittänyt pillereiden toimimista, koska ensimmäisellä hoitokerralla en osannut ja sen jälkeen ei tarvinnut, koska tuolla ensimmäisellä hoitokerralla kaikki meni (kahden munarakkulan kypsymistä lukuun ottamatta) kuten kuuluukin.
Nyt jännittää. Sivuoireista valtaosa on jäänyt toistaiseksi tulematta. Aina aiemmin minulla on ollut aivan jäätävät kuumat aallot, joista ei nyt ole ollut tietoakaan. Riesanani on ainoastaan aivan ylivoimainen väsymys - kuten aina aiemminkin. (Toki tällä kertaa sitä selittäisi aivan yhtä hyvin viikon reissu Italiassa jopa 38 asteen helteessä lapsen kanssa, joka potee eroahdistusta ja kärsii puhkeavista kulmahampaista.) Jännittää ihan toden teolla. Ja pelottaa, miten reagoin, jos edellisellä kerralla hyvin toiminut (ja lopulta todella kevyt!) hoito ei enää tuotakaan tulosta.
Samalla olen alkanut miettiä, onko koko touhussa edes mitään järkeä. Tiitiäinen on aikamoinen pakkaus. Hän ei ole tainnut montaa hetkeä olla paikallaan syntymänsä jälkeen. Myös omaa tahtoa riittää. Hän esimerkiksi raahaa emännänjatketta eteisestä keittiöön ja kiipeää sen avulla tiskipöydälle seisomaan. Naurattaisi jos naurattaisi.
Yhden lapsen kanssa voi yksinkertaisesti tehdä paljon enemmän ja helpommin. Italian-reissu alleviivasi tuota entisestään. Yhdelle lapselle riittäisi paremmin huomiotakin töiden ohella. Ja on minun myönnettävä, että mietin myös sitä, minkälaiseen maailmaan tuo lapsi syntyisi. Jos (ja kun) me nyt elävät aikuiset elämäntavallamme saamme aikaan sellaista tuhoa, jonka seurauksista meidän lapsemme joutuvat kärsimään, niin tuntuu todella väärältä tuoda yksi ihminen käymään läpi tuollaista elämää. Sama koskee välinpitämätöntä ja vihan täyteistä keskustelua, jossa kiistetään ihmisarvo ja -oikeudet osalta ihmisistä. Ja päämääränä tuntuu olevan vain puhtaasti pahan ja vahingon aikaansaaminen. Kosto, jossa lopulta itse häviää ihan yhtä lailla.
Jouduinpa taas syvälle. (Vaikka mieluusti jatkaisin vielä lisääkin. ;D)Tilanne on siis lyhykäisyydessään se, että hoidot ovat nyt alkaneet ja samalla olen alkanut miettiä, onko tässä kuitenkaan mitään järkeä. Tai siis ei varmasti ole mitään järkeä, mutta silti toisen lapsen yrittäminen tuntuu oikealta ja hyvältä.
Kai se on ollut tapa yrittää välttää sen asian käsittelyä, että olimme kärsineet lapsettomuudesta eikä lapsi lopulta saanut alkuaan ilman pientä apua. Yritys kaiken sen pettymyksen, surun, epätoivon ja kivun unohtamiseksi. Olen halunnut uskotella itselleni, että minussa oli vain jokin hetkellinen huono-onninen häiriö, joka kyllä menee ohi.
Olin ajatellut mennä meitä hoitaneen lääkärin pakeille jo heti Tiitiäisen täytettyä vuoden. En halunnut saattaa itseäni tilanteeseen, jossa matto lipsahtaa jalkojeni alta tilanteessa, jossa olen itse antanut toivon syntyä. Tiedän jo viime kerrasta, kuinka paljon se satuttaa ja vaurioittaa. Mutta niin se mieli taas teki tenän - antoi toivon syntyä ja kuiskutteli korvaan, että kyllä tällä kerralla kaikki menee, kuten "kuuluukin". Ja nyt tuo sama mieli soimaa sanoilla Miksi olit niin tyhmä.
Ja lopulta, mitä vi**n väliä! Eihän se tee ihmisestä parempaa tai huonompaa, millä tavalla lopulta onnistuu itselleen lapsen tai laajemmin perheonnen saamaan. Ja mitä tuo perheonni kullekin eri elämäntilanteissa nyt edes tarkoittaa.
Sitäpaitsi, ainakin minulla ON munasoluja! Lääkärin mukaan tilanne on siis lopulta oikein hyvä. Edellisellä kerralla myös ovulaation induktio onnistui sekä Clomifenillä että Letrozolilla oikein hyvin. Paras todiste mahdollisuudesta onnistua uudestaan nukkuu parhaillaan oven takana omassa huoneessaan.
Lääkärin puheista ymmärsin, ettei Clomifeeniä ilmeisesti enää ole markkinoilla. (En uskaltanut kysyä asiasta sen enempää, koska Tiitiäinen sai sen avulla alkunsa, enkä näin jälkijättöisesti halua kuulla mitään, mitä en halua kuulla.) Letrozol toimi hoitona minulla ihan yhtä hyvin, joskin sain siitä vähän rajummat sivuoireet. Letrozoleja minulta jopa löytyy edellisen yrityksen jäljiltä kaapista useampaankin yritykseen.
No, mehän sitten ryhdyimme saman tien lääkärikäynnin jälkeen tuumasta toimeen. Tänään on kierron päivä 6 eli viimeinen pilleri meni juuri kurkusta alas. Viikon päästä on follikkeliultra. Edellisellä kerralla en juurikaan jännittänyt pillereiden toimimista, koska ensimmäisellä hoitokerralla en osannut ja sen jälkeen ei tarvinnut, koska tuolla ensimmäisellä hoitokerralla kaikki meni (kahden munarakkulan kypsymistä lukuun ottamatta) kuten kuuluukin.
Nyt jännittää. Sivuoireista valtaosa on jäänyt toistaiseksi tulematta. Aina aiemmin minulla on ollut aivan jäätävät kuumat aallot, joista ei nyt ole ollut tietoakaan. Riesanani on ainoastaan aivan ylivoimainen väsymys - kuten aina aiemminkin. (Toki tällä kertaa sitä selittäisi aivan yhtä hyvin viikon reissu Italiassa jopa 38 asteen helteessä lapsen kanssa, joka potee eroahdistusta ja kärsii puhkeavista kulmahampaista.) Jännittää ihan toden teolla. Ja pelottaa, miten reagoin, jos edellisellä kerralla hyvin toiminut (ja lopulta todella kevyt!) hoito ei enää tuotakaan tulosta.
Samalla olen alkanut miettiä, onko koko touhussa edes mitään järkeä. Tiitiäinen on aikamoinen pakkaus. Hän ei ole tainnut montaa hetkeä olla paikallaan syntymänsä jälkeen. Myös omaa tahtoa riittää. Hän esimerkiksi raahaa emännänjatketta eteisestä keittiöön ja kiipeää sen avulla tiskipöydälle seisomaan. Naurattaisi jos naurattaisi.
Yhden lapsen kanssa voi yksinkertaisesti tehdä paljon enemmän ja helpommin. Italian-reissu alleviivasi tuota entisestään. Yhdelle lapselle riittäisi paremmin huomiotakin töiden ohella. Ja on minun myönnettävä, että mietin myös sitä, minkälaiseen maailmaan tuo lapsi syntyisi. Jos (ja kun) me nyt elävät aikuiset elämäntavallamme saamme aikaan sellaista tuhoa, jonka seurauksista meidän lapsemme joutuvat kärsimään, niin tuntuu todella väärältä tuoda yksi ihminen käymään läpi tuollaista elämää. Sama koskee välinpitämätöntä ja vihan täyteistä keskustelua, jossa kiistetään ihmisarvo ja -oikeudet osalta ihmisistä. Ja päämääränä tuntuu olevan vain puhtaasti pahan ja vahingon aikaansaaminen. Kosto, jossa lopulta itse häviää ihan yhtä lailla.
Jouduinpa taas syvälle. (Vaikka mieluusti jatkaisin vielä lisääkin. ;D)Tilanne on siis lyhykäisyydessään se, että hoidot ovat nyt alkaneet ja samalla olen alkanut miettiä, onko tässä kuitenkaan mitään järkeä. Tai siis ei varmasti ole mitään järkeä, mutta silti toisen lapsen yrittäminen tuntuu oikealta ja hyvältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)