Vajaa viikko sitten meillä oli puoliskon kanssa suunniteltu kiva urheiluiltaohjelma. Tiitiäinen oli päiväunilla ja minä lähdin vaihtamaan urheilutamineita ylleni. Tuon suorituksen hoidettuani palasin vielä imettämään pikkuisen, jotta saisin rauhassa hikoilla ja käydä sen jälkeen vielä saunomassa ja pesulla. (Tiitiäinen ei siis ole rotarokotteen annon jälkeen suostunut syömään pullosta.)
Vaatteiden vaihdon aikana Tiitiäinen oli herännyt ja puoliskoni oli nostanut vauvan syliinsä. Hän totesi Tiitiäisen olevan jotenkin flegmaattinen. Nostin pikkuisen syliini imettääkseni ja hän tosiaan vaikutti flegmaagtiselta ja sekavalta. Tiitiäinen hymyili kyllä ja jutteli, mutta kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa, eikä hän näyttänyt omalta itseltään. Tissiinkin hän tarttui hidastetusti - puoliskoni sanoja lainatakseni, aivan kuin olisi ollut rauhoittavissa lääkkeissä.
Paniikki iski silmänräpäyksessä. Käskin puoliskoni soittaa... Niin minne!? Minne tällaisessa tilanteessa piti soittaa? Hän etsi lastenklinikan sivuilta numeron ja soitti. Linjan toisessa päässä ääni kertoi jonosta ja käski odottaa.
Paniikki kasvoi. Itkin lohduttomasti ja sekunnit tuntuivat tunneilta. En vieläkään tiedä, kauanko jonotimme, mutta ikuisuudelta se tuntui. Lopulta oli meidän vuoromme ja minä otin luurin kertoakseni Tiitiäisen voinnista, sillä olen hänen kanssaan paljon työssä käyvää puoliskoani enemmän ja katsoin osaavani kuvailla Tiitiäisen normaalista poikkeavaa vointia paremmin.
Ilmeisesti puhelu yhdistyi terveysneuvontaan (en tiedä enkä paniikiltani muista). Nainen linjan toisessa päässä kuunteli kuvailuni, esitti muutaman kysymyksen (en todellakaan muista mitä) ja käski soittaa yksykskakkoseen. Hätäkeskus sitten arvioisi tilanteen vakavuuden ja sen pitäisikö lähettää auto. Lopuksi nainen totesi, että tilanteessa, jossa toinen menee flegnaattiseksi ja sekavaksi, pitäisi aina soittaa hätänumeroon ja antaa heidän tehdä arvio.
Soitimme siis hätänumeroon ja kuvailimme Tiitiäisen vointia. Vastasimme jälleen muutamiin kysymyksiin. Auto lähetettiin.
Sydän hakkasi ja tuntui, kuin en olisi ollut tässä todellisuudessa. Itkin ja tärisin. Halasin Tiitiäistä sylissäni ja kuuntelin lähestyvää hälytysajoneuvon ujellusta.
Meitä tervehti kaksi rauhallista ensihoitajaa ja ohjasi minut ja Tiitiäisen auton takaosaan ja puoliskoni etupenkille seuraamaan. (Takana ei ollut tilaa useammalle.) Laskin Tiitiäisen auton sairaalapedille ja hoitajat alkoivat tehdä rutiinitestejä rauhallisin ottein kysyen samalla kaikenlaista.
Olo alkoi rauhoittua äkkiä, kun näin ensihoitajien varmat ja rauhalliset otteet. Joskaan verenpaineen ja happisaturaation mittaaminen eivät oikein ottaneet onnistuakseen, kun Tiitiäinen on niin kovin pieni vielä, etteivät pienimmätkään mittavälineet olleet tarpeeksi pieniä.
Flegmaattisuus oli hävinnyt jo ennen ambulanssin saapumista, mutta Tiitiäinen oli edelleen ilmeineen ja juttuineen kuin hidastetusta elokuvasta. Kerroin huolissani ja häpeissäni, että olin tiputtanut hänet noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Ensihoitajat hymyilivät rauhoittaen ja totesivat lohdullisesti, että vauvoja tipahtelee koko ajan ja ne ovat kovaa tekoa. Matalalta ruohikolle tipahtamista ei kannattaisi jäädä murehtimaan.
Perustestinsä tehtyään ensihoitajat totesivat, että mitään akuuttia hätää ei ole ja kehottivat menemään Lastenklinikalle. Olisivat kai heittäneetkin, jos tilaa olisi riittänyt meille kaikille ja vaunuille.
Tähän väliin kuuluu iso kiitos meitä palvelleille ensihoitajille.
Lastenklinikalla meidät ohjattiin heti ilmoittautumisen jälkeen omaan huoneeseen odottamaan. (Aivan loistavaa palvelua!) Jonkin ajan kuluttua terveydenhoitaja tuli tekemään Tiitiäiselle perustarkastuksen ja kyselemään muutaman kysymyksen. Niiden perusteella ei löytynyt mitään. Tiitiäinen oli edelleen hieman sekavan oloinen eikä ilmehtiessään näyttänyt omalta itseltään. Hän oli kuitenkin jo selvästi aiempaa enemmän oma itsensä.
Pian tuli lääkäri (saman terveydenhoitajan kanssa) ja tehtiin lisää testejä ja kyseltiin. Mitään poikkeavaa ei löytynyt ja tuossa välissä Tiitiäinen oli myös alkanut olla taas oma itsensä. Odottelimme vielä neurologin tarkastusta eikä hänkään löytänyt mitään poikkeavaa.
Varmuuden vuoksi neurologi konsultoin myös toista päivystänyttä neurologia, minkä jälkeen saimme luvan lähteä kotiin. Koko lysti vei nelisen tuntia.
Mitään sen kummempia labrakokeita tai kuvantamisia ei tarvinnut tehdä, kun perustesteissä ei kerran mitään ilmennyt. Lisätutkimuksia tarvitsisi tehdä vain, jos tila uusisi. Kysyimme, mistä tuollainen voi johtua, mutta neurologi vain totesi, että pienillä vauvoilla voi tulla kaikenlaista, mistä ei lopulta selviä, mitä se oli.
Nyt vain toivotaan, että tuollainen "kohtaus" ei uusi. Eikä kyllä tarvitsisi tulla muutakaan vastaavaa. En tuon episodin jälkeen ole saanut nukuttua kunnolla, ja aina säännöllisesti iskee kamala menettämisen pelko.
Erään biologiystäväni sanat kuitenkin rauhoittivat. Hän muistutti, että pienen vauvan hermoston kehitys on vielä täysin kesken. Tiitiäinen kasvaa tällä hetkellä kovaa vauhtia ja oppii päivittäin uutta. Se asettaa kehittymättömän hermoston kovalle koetukselle. Ehkä "kohtaus" selittyy tuolla yksinkertaisella biologisella tosiasialla.
Jos jotain käytännön asioita tästä kaikesta opin, niin sen että kannattaa etukäteen selvittää, missä tilanteessa pitää soittaa minnekin. Kannattaisi varmaan myös perehtyä siihen, miten tulisi itse toimia erinäisissä tilanteissa, esimerkiksi silmälläpitäen sitä, kun vauva aloittaa sormiruokailun (tai muuten vain asioita alkaa mennä enemmän suuhun ja aiheuttaa mahdollisesti tukehtumisvaaran) tai kuinka vauvaa elvytetään.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta olisi varmasti hyvä olla edes jotenkin varautunut mahdollisiin (todennäköisimpiin) vaaratilanteisiin, sillä itsellä tämä koettu episodi osoitti, että tilanteen koittaessa oma ajatus ja toiminta eivät ehkä sujukaan. Pitää muistaa myös pakata pieni ensiapulaukku mukaan kesäloman viettoon lähtiessämme. Niin, ja jostain pitäisi sitten löytää se kultainen keskitie, että osaa varautua erilaisiin tilanteisiin murehtimatta kuitenkaan liikaa. (Kävi itselläkin ambulanssista pois noustessamme ja kun Lastenklinikallakaan mitään ei löytynyt mielessä, että soitettiinko me kuitenkin turhaan. Toisaalta ei meille kukaan siihen suuntaan edes viitannut.)
Käytännön asioiden lisäksi opin jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä, kuinka voimakkaita tuntemuksia äitiys voi tuoda tullessaan - myös sieltä surullisemmasta päästä. Toki rakkaus ja menettämisen pelko taitavat käydä aika lailla käsi kädessä.
Meidän rakas Tiitiäinen. ❤
