Nolo homma

Aloitetaan suoraan tunnustuksella. Minä tiputin vauvani. Kyllä. Siitä on jo useampi viikko, mutten ole aikaisemmin ehtinyt tunnustusta tänne kirjoittaa.

Olin Tiitiäisen kanssa vaunulenkillä ja pysähdyimme soratien laitaan ajatuksena imettää pikkuinen nurmikolla. Nostin Tiitiäisen vaunuista, siirsin hänet toisen käden varaan ja kumarruin kaivamaan pukluliinaa (hoito)laukusta. Seuraavien tapahtumien kulusta en sitten olekaan enää täysin varma, sillä en tietenkään vielä tiennyt Tiitiäisen tipahtavan ja kun hän lopulta tipahti, ovat muistikuvani tuosta silmänräpäyksestä aika sekavat.

Joka tapauksessa korjasin Tiitiäisen asentoa pukluliinaa kaivaessani, sillä hänen jalkansa (tai jokin) jäi löysän paitani helman vangiksi. Seuraavassa hetkessä näenkin jo maahan tippuvan vauvani. Onneksi alla oli nurmikko, johon pikkuinen mätkähti melko matalalta.

En ollut ikinä aiemmin elämässäni pelästynyt yhtä paljon. Muistan tuon tilanteen varmasti lopun elämäni. Tilanne on pyörinyt mielessäni läpi lukemattomia kertoja. Muistan (kuvittelen muistavani) kaiken ympärillä olleen ja näen, kuinka Tiitiäinen on maassa. Mielikuvissani olen lisännyt kuvaan myös valtavan mätkähdysäänen.

Sydän hyppäsi ulos rinnastani, Tiitiäinen parahti pelästyneeseen itkuun ja minä myös. Kaivoin puhelimen ja soitin terveysneuvontaan. Tiitiäinen rauhoittui heti ensisäikähdyksestä selvittyään. Minä en.

Naisääni puhelimen toisessa päässä kuitenkin rauhoitteli. Vauva ei ollut pudonnut korkealta ja kaiken lisäksi hän putosi pehmeälle nurmelle. Ulkoisia merkkejä tippumisesta ei näkynyt. (Myöhemmin huomasin pienen naarmuruhjeen Tiitiäisen jalassa, joka oli varmaankin tullut nurmelle tieltä joutuneesta sorasta.) Vauva oli säikähdysitkun jälkeen oma itsensä ja imi rintaa hyvällä ruokahalulla puhelun aikana.

Terveydenhoitaja neuvoi kuitenkin seuraamaan vauvan vointia ja soittamaan Lastenklinikalle, mikäli hän olisi kovin väsyneen oloinen, ei jaksaisi syödä tai alkaisi oksennella. Samalla hän lohdutti, etten ollut ensimmäinen äiti, joka on lapsensa tiputtanut. Ei lohduttanut. Tunsin itseni huonoksi äidiksi. Täysin epäonnistuneeksi.

Minua hävetti ja huolestutti Tiitiäisen tipauttaminen niin paljon, että totesin että minun on puhuttava asiasta jonkun kanssa. Niinhän se on, että asioiden herättämästä nolouden tunteesta pääse parhaiten yli kertomalla ne kaikelle kansalle. Minäpä kerroin.

Olo helpotti heti. Samalla minulle selvisi, etten olekaan niin poikkeuksellisen surkea äiti. Yhden vauva on tippunut hoitopöydältä. Toisen pää ja selkä edellä sängyltä. Yksi istumaan oppinut on kaatanut vaunut ja kaatunut tietenkin itse mukana. Muutaman lähipiirin äidin tunnustuksen mainitakseni. Ja on lasten päähän ja naamaankin tipahtanut puhelimesta alkaen vaikka mitä.

Lohduttaa, etten ole siis ainut. Enkä tunne itseäni enää maailman paskimmaksi äidiksi. Lisäksi kaikki noiden tarinoiden vauvat ovat nykyään terveitä aikuisia tai lapsia ja äitinsäkin siis selvisivät säikähdyksellä. Olen yrittänyt rauhoitella mieltäni myös sillä, että meidän Tiitiäinen on onneksi todella jäntevä vauva, eikä ehkä siksi niin helposti särkyvä.

En kuitenkaan saa tuota hetkeä pyyhittyä mielestäni. Se toistuu mielessäni yhä uudestaan. Tuo yhden silmänräpäyksen kestänyt hetki herätti minussa hirveän menettämisen pelon. Osasin kyllä odottaa, että äitiys tuo tullessaan myös tuollaisia tuntemuksia, mutten osannut odottaa mitään näin voimakasta. (Sitä, että tiputtaisin oman vauvani, en kuitenkaan ollut osannut odottaa. Enkä myöskään häpeää, jonka se minussa herätti.)

Kaksi viikkoa tuon tapahtuman jälkeen olikin luvassa jotain vielä suuremman menettämisen pelon herättävää. Kirjoittelen siitä kuitenkin oman postauksensa.