Keskenmeno - osa 1

Siitä on nyt kaksi vuotta. Päivälleen. Ja edelleen minun on vaikea löytää sopivia sanoja kuvatakseni, miltä se kaikki tuolloin tuntui. En osaa oikein pukea sanoiksi sitäkään, miltä tuo kaikki tuntuu nyt kahden vuoden ja ihanan pienen Tiitiäisen jälkeenkään. Monta kertaa olen yrittänyt noita tapahtumia ja niihin liittyneitä tuntemuksia kirjoittaa, mutta koskaan en ole saanut valmista. Ehkä se nyt onnistuu.

Paljon tämä kaikki ja ennen kaikkea tuo keskenmeno on minussa joka tapauksessa muuttanut – hyvässä ja pahassa. Yllättävää nyt onnistuneen raskauden jälkeen on ollut se, että edelleenkin koen vaikeaksi kohdata raskaana olevia ja vaunujen kanssa kulkevia. Isompien lasten vanhempiin tuo tunne ei jostain syystä ulotu. Ehkä raskausvatsat ja vaunut nyt vain muistuttavat konkreettisemmin omasta tuskasta. Joku jossain lehdessä kuvasi äitienpäivän alla kokemuksiaan lapsen yrittämisestä ja lapsettomuudesta. Kuinka lapsia lopulta saatuaan hän koki olevansa lapseton, joka oli sattunut onnistumaan saamaan lapsia. Ehkä tuo sama selittää omiakin tuntemuksiani.

En niinkään koe siis kateuden tai katkeruuden tunteita, vaan raskausvatsojen ja vauvojen kanssa liikkuvien näkeminen nyt vain sattuu inhottavalla tavalla verestämään omia kipeitä muistojani. Tai kyllähän siihen liittyy kateuttakin! Olisinpa minäkin saanut kokea tuon. Voi kun saisin sen itseni takaisin, joka ei näistä kolhuista mitään ymmärtänyt, vaikka hyvin tiesikin lapsen yrittämisen mahdollisista haasteista. Jotenkin mieleni saa minut huijattua kuvittelemaan naivisti, että kaikki muut saavat lapsia tuosta noin vain – vahingossakin. Käyhän siinä monella niinkin. Totuus taitaa kuitenkin olla aika lailla muuta. Monen polku on ollut omaani vielä paljon kivisempi. Ja onhan se niinkin, ettei eri ihmisten kokemuksia voi vertailla keskenään; jokainen suhteuttaa omat kokemuksensa oman elämänsä aiempiin kokemuksiin, vaikka toki me elämäämme jollain tasolla muiden omiin pyrimmekin vertailemaan.

Olimme siis yrittäneet raskautta jo puoli vuotta, kun hakeuduin gynekologille epäsäännöllisen kierron ja muiden oireiden takia. Pillereiden lopettamisen jälkeen hormonini menivät ilmeisesti sen verran sekaisin, että minulla oli useamman kuukauden ajan oppikirjamaiset raskausoireet, vaikka raskaudesta ei ollut tietoakaan. Tuolloinen gynekologini totesi, että aloitetaan jonkinmoiset hoidot heti vuodenvaihteen jälkeen, kun palaisimme puoliskoni kanssa takaisin ulkomaankomennukselta. Tuolloin olin kaikenlaisista hoidoista vielä autuaan tietämätön, mutta ilmeisesti kyseessä oli ovulaation induktio.

Vuodenvaihteessa gynekologini jäikin sitten yllättäen ennenaikaisesti eläkkeelle ja uusi gynekologi vain totesi, että sen kun jatkatte yrittämistä. En jostain syystä osannut vaatia muuta, vaikka edellinen gynekologini oli ollut tilanteestamme täysin eri mieltä. Rohkaistuin kuitenkin tuon tyrmäyksen takia kysymään äidiltäni, oliko hänellä ollut vaikeuksia tulla raskaaksi. Ja hänellähän oli. Äiti varasi minulle, yli kolmikymppiselle tyttärelleen, ajan yksityiselle gynekologille ja vasta tuolla käynnillä minulle selvisi munasarjojeni olevan monirakkulaiset. Samalta käynniltä kävelin ulos Clomifen-reseptin kanssa. Tarkoituksena oli tehdä ovulaation induktio seuraavaan kiertoon.

Seuraavaa kiertoa ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun. Minä en tehnyt raskaustestiä, vaikka monenlaisia oireita olikin – niitä minulla oli ollut monta kertaa aikaisemminkin ja aina testit olivat tuottaneet pettymyksen. Tällä kertaa odotin vain kuukautisten alkamista, kuin kuuta nousevaa, jotta pääsisin aloittamaan Clomifen-kuurin. Sitä paitsi kiertoni on sen verran epäsäännöllinen, ettei koskaan voi ihan varmasti tietää, milloin seuraavan kierron olisi pitänyt alkaa.

Huhtikuu eteni ja tiedossa oli kosteita juhlia. Nöyrryin siis tekemään testin. Olen muistaakseni aiemmin jo kertonutkin tuon testin tekemisestä. En ollenkaan tajunnut, mitä kaksi viivaa testissä tarkoitti. Kyllä minä sen tiesin, mutta olin jo niin täysin luopunut toivosta, etten noiden viivojen merkitystä ollenkaan sisäistänyt. Menin vain näyttämään testiä puoliskolleni, joka sitten uteli, mitä ne kaksi viivaa tarkoittaa. Vasta hänelle selittäessäni tilanne alkoi kirkastua mielessäni. Seuraavana päivänä tein vielä toisen testin. Olihan se uskottava – raskaana sitä oltiin!

Tuon lyhyen raskauden ajan minulla oli koko ajan epäileväinen olo. Jotenkin vain tuntui, että kaikki ei ole kohdillaan, eikä meille siitä lasta olisi tulossa. Voi olla, että se johtui vain pitkän yrityksen tuomista lannistumisen ja epävarmuuden tunteista. Toisaalta minulla oli koko tuon raskauden ajan pientä menkkamaista jomottelua, minkä lisäksi muutaman kerran tuli myös niukkaa rusehtavaa tuhrua. Kaikesta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Muistan myös kirkkaasti mieheni onnelliset kasvot ja hänen kätensä silittämässä vatsaani vappujuhlissamme. Molemmat taisimme olla vihdoin alkaneen raskauden suhteen onnellisen epäuskoisia.

Raskauden yrittäminen oli ollut rankaa (ja tuli olemaan myöhemminkin). Se oli rankkaa pitkän yrityksen takia. Ennen kaikkea se kuitenkin oli rankkaa epäsäännöllisen kiertoni takia; koskaan ei voinut tietää, missä vaiheessa kiertoa mennään ja milloin olisi siis mahdollisuus saada munasolu hedelmöittymään. Aluksi oli pelkästään tuo epätietoisuus – epätietoisuus otollisesta ajasta harrastaa seksiä. Vaan mikäs siinä! Yrityksen aloitettuamme olimme molemmat lapsen saamisesta niin innoissamme, että seksi maistui hyvin päivittäinkin.

Kuukausien vieriessä päätään nosti epätietoisuus siitä, tulisimmeko koskaan onnistumaan. Nyt oli siis jo kaksi asiaa, joista olimme epätietoisia. Enää ei seksikään maistunut samaan malliin. Se, että raskautta ei alkanut kuulua, lannisti ja söi itseluottamusta. Epäsäännöllinen kierto oli muuttunut todelliseksi riesaksi, joka sai etenkin minut epätoivoiseksi. Tämä kaikki alkoi myös hiljalleen repiä parisuhdettamme. En enää uskonut onnistuvamme.

Oman äidin kanssa juttelu, Clomfen-reseptin tuoma helpotus ja yrittämisen lopettaminen aloittaaksemme sen uudelleen vasta Clomifen-kuurin alkaessa. Ehkä tuo kaikki vähensi stressitasoa sen verran, että raskaus sitten täysin yllättäen alkoikin luomusti. Niin tai näin, tuo raskaus yllätti täysin.

Hetken aikaa saimme elää tuossa onnellisessa raskauskuplassa, vaikka sitä varjostikin epäusko ja jostain syystä tuo mainitsemani luottamuksen puute raskauden onnistumiseen. Kolmas epätietoisuus siis – tulisiko raskaus tuomaan meille niin toivotun lapsen. Vakuuttelin itseäni uskomaan, että joulukuussa meillä olisi vauva. Olihan raskauden pakko onnistua, jos kerran olimme onnistuneet saamaan sen alkuun minun munarakkuloita kypsyttämään kykenemättömillä munasarjoillani ja mieheni kehnoilla siittiöillä. (Mieheni oli siis hieman ennen positiivista testitulosta käynyt antamassa kehnon siemennestenäytteen. Lääkärin mukaan se johtui mahdollisesti hänen sairastamastaan influenssasta. Joka tapauksessa hedelmöityksen aikaan mieheni oli juuri parantunut tuosta taudista. Myöhemmin tehdyn kontrollianalyysin perusteella mieheni siittiöt olivat priimaa.)

Tiistaina alkoi taas niukka rusehtava tuhruvuoto. Pieni menkkamainen jomottelu jatkui ennallaan – sitä oli ollut maaliskuun puolivälistä asti. Torstaina tai perjantaina (en enää varmaksi muista, kumpana) miehelläni oli työpaikan illanvietto. Makasin illalla yksin sängyssä ja yhtäkkiä minulle tuli aivan tyhjästä sellainen tunne, että kaikki ei ollut kohdillaan. Olin täysin vakuuttunut, että se raskaus oli siinä. Kokeilin rintojani ja maaliskuussa alkanut aristus oli tipotiessään.

Minulla ei tuona iltana ollut mitään sen kummempaa syytä epäillä raskauden keskeytymistä, mutta silti olin siitä täysin varma. Itkin, mutta en soittanut miehelleni. Mitä minä olisin hänelle sanonut? Että tule kotiin, olen varma, että meille ei joulukuussa tulekaan vauvaa? Miksikö minä niin ajattelin? Niin, miksi? En tiedä vieläkään. Minä vain olin asiasta täysin varma. Koko tuon raskauden ajan oli ollut epävarma. Varmaan monestakin syystä. Nyt olin kuitenkin varma.

Lauantaiaamuna olin asiasta vielä varmempi. Vuoto oli edelleen rusehtavaa ja niukkaa. Se oli kuitenkin aiempaa runsaampaa ja menkkamaiset kivut olivat voimistuneet. Kerroin miehelleni uskovani, ettei pikkuistamme enää ollut. Samalla aloin kuitenkin uskotella itselleni, että pakkohan sen oli olla. Niillä todennäköisyyksillä, joilla olimme minun munasoluillani ja hänen siittiöillään saaneet raskauden alkamaan, sen oli pakko olla lujaa tekoa ja siis yhä hengissä! Tuo taisi olla samaa sarjaa, kuin ne loppukierron uskottelut siitä, että on raskaana, vaikka mitään oireita ei olekaan ja mahdollisesti kuukautisetkin ovat jo alkaneet.

Sunnuntaiaamuna, tasan kaksi vuotta sitten, keskenmenosta ei ollut enää epäilystäkään. Kivut olivat yltyneet ja niukka vuoto oli muuttunut hieman veriseksi. Soitin Kätilöopistolle. Puhelimen toisessa päässä todettiin, että kyseessä voi olla keskenmeno tai sitten ei. Minun piti soittaa uudestaan, mikäli vuoto yltyisi niin voimakkaaksi, etteivät siteet enää riittäisi. Edelleen toistelin itkun seasta miehelleni (ja itselleni), että pakkohan sen on selvitä vauvaksi asti, kun kerran oli niin epätodennäköistä, että onnistuttiin edes alulle saamaan.

Tuona sunnuntaina oli aika lailla täydellinen kesäkeli – melko samanlainen kuin tänään. Vedimme kesävaatteet niskaan ja lähdimme pitkälle kävelylenkille. Kivut olivat hieman yltyneet, mutta vuoto ei vaatinut edes sidettä. Kävelimme useamman tunnin ja törmäsimme sattumalta erääseen mieheni ystävään. Aika lailla samalla hetkellä kivut yllättäen yltyivät. Nyt ne tulivat aaltomaisesti kerta kerralta voimakkaampina. Seisoimme melko kauan juttelemassa kipujen yltyessä samalla sietämättömiksi.

Siitä eteenpäin muistikuvani ovat melko hataria. Muistan meidän hyvästelleen mieheni ystävän ja minun sanoneen miehelleni, että nyt on päästävä äkkiä kotiin. Matkaa ei onneksi ollut kilometriäkään, mutta tuolta pätkältä minulla ei ole juuri mitään muistikuvia. En ylipäätään tiedä, miten selvisin kotiin asti. Useamman kerran jouduimme pysähtymään kipujeni takia, joihin kuulemma itkin kuolevani. Tuolloin en tiennyt noiden kipujen olleen supistuskipuja. Pariin otteeseen mieheni kysyi, josko haluaisin hänen kantavan minut. Ajatuskin teki pahaa; en olisi voinut kuvitellakaan levittäväni jalkojani. Aika pian ymmärsin sen johtuneen siitä, että tuolloin meidän pieni alkiomme olisi syntynyt siihen paikkaan. Keskelle katua.

Pääsimme lopulta kotiin ja minä ryntäsin vessaan. Ensitöikseni kiskoin naamaani buranan ja istuin pöntölle. Samalla hetkellä, kun istuuduin, tipahti pönttöön silmät sumentavien kipujen saattelemana kaksi isoa mönttiä ja hirveä määrä verta. Minä itkin. En ole ikinä itkenyt niin. Pöntöltä pyysin miestäni soittamaan Kätilöopistolle. Itse en pystynyt.

Tilasimme taksin. Kätilöopistolla kuljettaja toivotti meille hyvää sunnuntai-iltaa. Minä toivotin takaisin ja itkin. Ilmoittauduimme ja istuimme käytävään odottamaan. Kaivoin puhelimeni ja avasin facebookin peruakseni seuraavan päivän treenit. Ensimmäisenä etusivullani oli opiskelukaverini muutamaa kerrosta ylempänä kirjoittama postaus. He olivat saaneet toisen lapsensa. Pienen pojan.

-----

Tästä tuli nyt sen verran pitkä, että jätän loput toiseen kertaan. Pakkokin, sillä Tiitiäinen huutaa edelleen vatsaansa. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. :P (Tekstin pituudesta ja pikkuisen vatsanväänteistä johtuen en nyt ehdi oikolukea tätä. Eli pahoitteluni, jos joukkoon on jäänyt paljon mörköjä.)