perjantai 15. toukokuuta 2020

Väsynyt odottaja

32+5. Piti taas tarkistaa laskurista, millä viikoilla nyt mennään. Vointi on sinänsä ihan hyvä, mutta alkaa olla puhti aivan loppu. Kaksi kuukautta on meidän perheessä tehty etätöitä kahden aikuisen voimin, yhden etäpäiväkotilaisen pörrätessä ympäriinsä. Kevät on omalla alallani töissä aina se rankin, mutta mitään tämän veroista en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Yhden vapaapäivän olen tainnut viettää koronarajoitusten alettua ja kaikkina muina päivinä olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän koko valveillaoloaikani ellen ole ollut täysin lapsen hoitamisessa kiinni - monesti myös lapsen kanssa ulkoillessa.

Puoliskoni työskentelee edelleen täysin etänä, mutta minä joudun työskentelemään sekä etänä että paikan päällä. Tiitiäinen on edelleen etäpäiväkodissa, sillä emme uskalla häntä tartuntariskin takia päiväkotiin viedä. Ei sen puoleen, että häntä sinne edes voisi viedä - nuha alkoi pari viikkoa sitten eikä ota laantuakseen. Epäilemme siitepölyallergiaa, mutta päiväkodista on tullut yksiselitteiset ohjeet siitä, ettei nuhaista lasta voi sinne viedä. Arki on siis muuttunut entistäkin vaikeammaksi.

Onneksi äitini pystyy olemaan Tiitiäisen kanssa ulkoilemassa valtaosana aamuista aamupalan ja luonaan välillä sen noin kaksi tuntia. Tuona aikana minä joudun nimittäin olemaan aina työpaikallani ja puoliskoni pitäisi pystyä etätyöskentelemään kotona. Äitini mies kuuluu koronan riskiryhmään, minkä takia äidistäni ei saada apua tuon enempää. Muuta (riskitöntä) hoitoapua meidän ei ole mahdollista saada. Tilanne on todella sressaava.

Huomaan stressaavani myös Haitulan terveyden puolesta sekä synnytystä. Synnytyksessä stressaan ainoastaan koronarajoitteiden takia. Tuntuu ihan hirveältä ajatukselta, ettei lapsen toinen vanhempi pahimmillaan pääse lainkaan synnytykseen mukaan (jos siis sektio), jolloin myös vastasyntynyt joutuu viettämään aikaansa yksin ja muiden hoidettavana. Tuntuu jotenkin niin kohtuuttomalta meitä kaikkia kohtaan. Tämä asia surettaa, ahdistaa ja itkettää päivä päivältä enemmän.

Kuvittelin myös, että olisin jo aika hyvin käsitellyt seulaan jäämiseen liittyvät asiat Haitulan terveyteen liittyen. Mutta niinpä vain tuokin asia aina välillä hiipii mieleeni ja saa aikaan ylimääräistä stressiä ja ahdistuksen tunteita. Etenkin yön pimeinä tunteita tai muuten niinä väsyneimpinä hetkinä mietin, minkälainen olisi tulevaisuus mahdollisesti vaikeastikin vammaisen lapsen vanhempana. Muita poikkeaviin seerumiarvoihini liittyviä riskejä en onneksi stressaa enää - ainakaan tällä hetkellä.

Kuten olen kertonutkin, Haitulan liikkeet tuntuvat hyvin erilaisina kuin Tiitiäisen, minkä lisäksi hän liikkuu selvästi vähemmän. Viime viikkoina minulle on selvinnyt, että tämä taitaa pitkälti johtua etuseinässä olevan istukan lisäksi myös siitä, että Tiitiäinen vietti valtaosan ajastaan raivotarjonnassa, jolloin potkut ja muut jalkojen liikkeet tuntuvat todella selvästi vatsalla ja kyljillä.

Haitula sen sijaan on viime viikkoon asti viettänyt käytännössä kaiken aikansa mitä ilmeisimmin perätarjonnassa ja kaikki potkut ovat tuntuneet hassusti ja melko vaimeina lantion alueella, hassuina sisäpotkuina ja aivan alavatsalla tuntuvina hipsutuksina. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin kääntyi toisin päin, jolloin liikkeet tuntuivatkin aivan samalta, kuin Tiitiäisen liikkeet häntä odottaessani. Tuolloin liikkeet tuntuivat pitkin päivää myös huomattavasti selkeämmin. 

Tuon päivän jälkeen Haitula vietti taas viikon perätarjonnassa, mutta nyt viime päivinä on heitetty volttia siten, että hän viettää yhä enemmän aikaa ylävatsaa ja kylkiä potkien. Tuo tutulta tuntuva liikehdintä tietenkin rauhoittaa mieltä. Se lisää luottoani raskauden ongelmattomaan etenemiseen sekä poistaa sitä pahinta pelkoa synnytykseen liittyen vähentäen huolta mahdollisesta sektiosynnytksestä, johon joutuisin tässä tilanteessa yksin.

Onneksi jokaista päivää on piristämässä tuo pieni ihmeemme, joka jo kovasti odottelee Haitulaa syntyväksi. Tiitiäinen ottaa Haitulan huomioon aika lailla kaikessa tekemisessään sekä puheissaan, mistä tulee sellainen olo, että hän ihan ikeasti ymmärtää, että Haitula on aivan oikea ihminen, joka tulee meille kesällä. Uudesta kodistamme Tiitiäinen puhuu hänen, äidin, isän ja Haitulan kotina. Kokatessaan leikkiruokiaan hän kattaa aina paikan Haitulalle. Vatsaani hän pusuttelee, halailee, kuuntelee ja silittelee. Haitulalla on voimanpatti, kuten meillä kolmella muullakin. Jännä nähdä, mikä on Tiitiäisen reaktio siinä vaiheessa, kun Haitula todella saapuu perheeseemme. 

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Jotain uutta

Nyt edetään jo 32. viikolla ja laskettuun aikaan on aika tasan kaksi kuukautta. Pakko myöntää, etten koskaan tiedä, millä viikoilla ollaan menossa ja joudunkin joka kerta asiaa pohtiessani tarkistamaan sen laskurista. Tiitiäistä odottaessamme tiesimme koko ajan missä mennään ja lueskeltiin aina, mitä minkäkin raskausviikon kuluessa noin keskimäärin tapahtuu. Nyt ei tuollaiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa tai monesti edes jaksamista - kiitos kaksivuotiaan ja koronaeristyksessä etätöitä tehden elämisen.

Toisen sokerirasituksen yhteydessä testattiin jälleen myös sikiön veriryhmä reesustekijän suhteen. Tämä siksi, että allekirjoittanut on veriryhmältään rh- kun taas lasten isä rh+. Tiitiäinenhän oli minun tavoin rh-, mutta Haitula onkin sitten rh+. Näin ollen kankkuuni pistettiin anti-D-immunoglobuliinia estämään mahdollista vasta-aineen muodostumista. Yhden piikinhän sain jo varuiksi vuodettuani verta raskauden alkupuolella. Pitipä tulla vielä tuonkin ylimääräisen stressin aiheuttajan riesaksi tähän raskauteen!

No sokeriarvot sentään olivat oikein mallikkaat - jopa paremmat kuin ensimmäisellä rasituskerralla. Tuo yllätti ihan tosissaan, sillä koronarajoitusten alettua en ollut (enkä ole vieläkään) juurikaan liikkunut. Sen sijaan istun päivät pitkät (viikonloppuja myöten) läppärin ääressä. Syön säännöllisesti, mutta voisin syödä terveellisemminkin. Etova olo on edelleen seuranani ympäri vuorokauden, vaikka oksentamisilta olenkin viime viikkojen ajan lähes kokonaan välttynyt. Aika harvaa ruokaa tekee mieli eikä tässä kyllä pahemmin ole aikaakaan kokkailla.

Piikin pistämistä varten sain yhden ylimääräisen neuvolakäynnin, mikä oli aivan luksusta. Neuvolassamme on nyt todella hiljaista (varmaankin pientenkin flunssaoireiden takia peruutettujen aikojen ansiosta), joten perus testien päälle istuskelin rauhassa keskustelemassa terveydenhoitajamme kanssa vaikka kuinka pitkään. Voi kun aina olisi tällaista!

Ensi viikolla on vuorossa ennakollinen isyyden tunnustaminen ja tänään aion hakea äitiysavustusta. Lykkäsin sitä viimeiseen asti nähdäkseni uuden äitiyspakkauksen. Pakkaushan julkaistiin lopulta viime viikon perjantaina ja ihastuin siihen heti. Harmikseni pakkaus lähtenee kuitenkin jakoon aikaisintaan touko-kesäkuun vaihteessa eli me emme sitä tule omin avuin saamaan ja nyt jaossa olevasta pakkauksesta en pahemmin pidä.

Harkitsin siis alun perin äitiysavustuksen ottamista pakkauksena sen takia, että Tiitiäinen on kontannut ja muuten käyttänyt kaikki pienet (äitiyspakkauksen kokoiset) vaatteet puhki. Samalla olisi kiva saada pienelle ihmiselle oma pakkaus kaikkinensa siksikin, että muuten tulemme käyttämään pääsääntöisesti vain Tiitiäiseltä jääneitä vaatteita ja tavaroita. Muutenkin tämä raskaus on ollut sellainen, että tuntuisi ihanalta ajatukselta aloittaa uudella äitiyspakkauksella tavallaan puhtaalta pöydältä.

Niinpä vain onni kuitenkin potkaisi ja saan toista lastaan odottavalta ystävältäni tuon uuden äitiyspakkauksen kunhan sen hakevat lokakuussa syntyvälle lapselleen.

Myös muuta uutta on luvassa, sillä tulimme ostaneeksi uuden asunnon! Asumme nyt suhteellisen tilavassa kolmiossa, mutta ajatuksena on ollut joidenkin vuosien kuluessa muuttaa isompaan asuntoon. Puoliskonihan on katsonut asuntoja koko tämän kahden ja puolen vuoden ajan, jonka olemme nykyisessä asuneet. Tämän löytämiseen meillä meni reilut kolme vuotta ja kun muutama viikko sitten osui aika lailla täydellinen koti kohdalle, niin pakkohan siitä oli tarjota!

Huomenna tehdään kaupat ja kesäkuussa on sitten edessä muutto. Vielä pitää tietenkin myydä toinen asunto alta pois ja tehdä uuteen pieni pintaremontti parketin hionnan ja maalaamisen merkeissä. Sitten päästään kotiin, josta ei tarvitse koskaan muuttaa pois. Maisemat ovat upeat ja lapsille on omat huoneet. Korona-aika on alleviivannut myös työhuoneen tarvetta sen verran vahvasti, että uudesta kodistamme löytyy nyt sitten sekin. Ah!

Ajankohta uudelle asunnolle on lopulta aika lailla täydellinen - nyt tänne jäävät muistot ovat meidän kolmihenkisen perheen muistoja. ❤ Uudessa asunnossa myös kokoonpano on uusi. Ihana ajatus, että saamme rakentaa sinne omat muistomme!