Väsynyt odottaja

32+5. Piti taas tarkistaa laskurista, millä viikoilla nyt mennään. Vointi on sinänsä ihan hyvä, mutta alkaa olla puhti aivan loppu. Kaksi kuukautta on meidän perheessä tehty etätöitä kahden aikuisen voimin, yhden etäpäiväkotilaisen pörrätessä ympäriinsä. Kevät on omalla alallani töissä aina se rankin, mutta mitään tämän veroista en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Yhden vapaapäivän olen tainnut viettää koronarajoitusten alettua ja kaikkina muina päivinä olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän koko valveillaoloaikani ellen ole ollut täysin lapsen hoitamisessa kiinni - monesti myös lapsen kanssa ulkoillessa.

Puoliskoni työskentelee edelleen täysin etänä, mutta minä joudun työskentelemään sekä etänä että paikan päällä. Tiitiäinen on edelleen etäpäiväkodissa, sillä emme uskalla häntä tartuntariskin takia päiväkotiin viedä. Ei sen puoleen, että häntä sinne edes voisi viedä - nuha alkoi pari viikkoa sitten eikä ota laantuakseen. Epäilemme siitepölyallergiaa, mutta päiväkodista on tullut yksiselitteiset ohjeet siitä, ettei nuhaista lasta voi sinne viedä. Arki on siis muuttunut entistäkin vaikeammaksi.

Onneksi äitini pystyy olemaan Tiitiäisen kanssa ulkoilemassa valtaosana aamuista aamupalan ja luonaan välillä sen noin kaksi tuntia. Tuona aikana minä joudun nimittäin olemaan aina työpaikallani ja puoliskoni pitäisi pystyä etätyöskentelemään kotona. Äitini mies kuuluu koronan riskiryhmään, minkä takia äidistäni ei saada apua tuon enempää. Muuta (riskitöntä) hoitoapua meidän ei ole mahdollista saada. Tilanne on todella sressaava.

Huomaan stressaavani myös Haitulan terveyden puolesta sekä synnytystä. Synnytyksessä stressaan ainoastaan koronarajoitteiden takia. Tuntuu ihan hirveältä ajatukselta, ettei lapsen toinen vanhempi pahimmillaan pääse lainkaan synnytykseen mukaan (jos siis sektio), jolloin myös vastasyntynyt joutuu viettämään aikaansa yksin ja muiden hoidettavana. Tuntuu jotenkin niin kohtuuttomalta meitä kaikkia kohtaan. Tämä asia surettaa, ahdistaa ja itkettää päivä päivältä enemmän.

Kuvittelin myös, että olisin jo aika hyvin käsitellyt seulaan jäämiseen liittyvät asiat Haitulan terveyteen liittyen. Mutta niinpä vain tuokin asia aina välillä hiipii mieleeni ja saa aikaan ylimääräistä stressiä ja ahdistuksen tunteita. Etenkin yön pimeinä tunteita tai muuten niinä väsyneimpinä hetkinä mietin, minkälainen olisi tulevaisuus mahdollisesti vaikeastikin vammaisen lapsen vanhempana. Muita poikkeaviin seerumiarvoihini liittyviä riskejä en onneksi stressaa enää - ainakaan tällä hetkellä.

Kuten olen kertonutkin, Haitulan liikkeet tuntuvat hyvin erilaisina kuin Tiitiäisen, minkä lisäksi hän liikkuu selvästi vähemmän. Viime viikkoina minulle on selvinnyt, että tämä taitaa pitkälti johtua etuseinässä olevan istukan lisäksi myös siitä, että Tiitiäinen vietti valtaosan ajastaan raivotarjonnassa, jolloin potkut ja muut jalkojen liikkeet tuntuvat todella selvästi vatsalla ja kyljillä.

Haitula sen sijaan on viime viikkoon asti viettänyt käytännössä kaiken aikansa mitä ilmeisimmin perätarjonnassa ja kaikki potkut ovat tuntuneet hassusti ja melko vaimeina lantion alueella, hassuina sisäpotkuina ja aivan alavatsalla tuntuvina hipsutuksina. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin kääntyi toisin päin, jolloin liikkeet tuntuivatkin aivan samalta, kuin Tiitiäisen liikkeet häntä odottaessani. Tuolloin liikkeet tuntuivat pitkin päivää myös huomattavasti selkeämmin. 

Tuon päivän jälkeen Haitula vietti taas viikon perätarjonnassa, mutta nyt viime päivinä on heitetty volttia siten, että hän viettää yhä enemmän aikaa ylävatsaa ja kylkiä potkien. Tuo tutulta tuntuva liikehdintä tietenkin rauhoittaa mieltä. Se lisää luottoani raskauden ongelmattomaan etenemiseen sekä poistaa sitä pahinta pelkoa synnytykseen liittyen vähentäen huolta mahdollisesta sektiosynnytksestä, johon joutuisin tässä tilanteessa yksin.

Onneksi jokaista päivää on piristämässä tuo pieni ihmeemme, joka jo kovasti odottelee Haitulaa syntyväksi. Tiitiäinen ottaa Haitulan huomioon aika lailla kaikessa tekemisessään sekä puheissaan, mistä tulee sellainen olo, että hän ihan ikeasti ymmärtää, että Haitula on aivan oikea ihminen, joka tulee meille kesällä. Uudesta kodistamme Tiitiäinen puhuu hänen, äidin, isän ja Haitulan kotina. Kokatessaan leikkiruokiaan hän kattaa aina paikan Haitulalle. Vatsaani hän pusuttelee, halailee, kuuntelee ja silittelee. Haitulalla on voimanpatti, kuten meillä kolmella muullakin. Jännä nähdä, mikä on Tiitiäisen reaktio siinä vaiheessa, kun Haitula todella saapuu perheeseemme.