perjantai 26. marraskuuta 2021

Tadaa!

Jos tämä ei ole selvä ovulaatioplussa, niin ei sitten mikään! 

Minulla ei ole kaikista aiemmista hoitokierroista poiketen ollut kovin selkeitä ovulaatio-oireita, joten jännitin, onko sitä tulossa lainkaan. Kasvava munarakkula on kyllä aiheuttanut tuntemuksia vasemmassa munasarjassa, mutta muuten oireet ovat loistaneet lähes kokonaan poissaolollaan.

Kaikesta huolimatta ovulaatio näyttäisi kuitenkin olevan käsillä. Jännä nähdä, miten tässä kierrossa lopulta käy! 

maanantai 22. marraskuuta 2021

Helpotuksen huokaus

Tänään oli follikkeliultra. Edellisellä kieroksellahan kävi niin, ettei ensimmäisessä hoitokierrossa kypsynyt yhtäkään munarakkulaa, mutta kahdessa seuraavassa kypsyi senkin edestä - ensin viisi ja sitten kolme. Neljännessä kierrossa (jossa Letrozol-annos tiputettiin kahdesta yhteen pilleriin vuorokaudessa) munarakkuloita kypsyi yksi. Tuosta kierrosta sai alkunsa rakas Haitulamme. ❤

Edellisen kokemuksen valossa taitaa olla aika helposti pääteltävissä, että jännitin tämänaamuista ultraa aika lailla. Minulla ei ole toistaiseksi ollut sen kummempia tuntemuksia, joista voisin aavistella ovulaation tekevän tuloaan. Pari päivää on kyllä tullut aivan avistus venyvää vuotoa, mutta ei lainkaan niin, että uskaltaisin sen perusteella lähteä veikkaamaan saapuvan ovulaation puolesta.

Vastaanotolle päästyäni kiipesin aika lailla suoraan tutkimustuoliin ja ensimmäisenä katsottiin kohdun limakalvon tilanne. Se oli kuulemma oikein todella esimerkillisen hyvän näköinen. (Miten ylpeä mieli voikaan tulla, kun lääkäri sanoo näin! 😆) 

Seuraavaksi ultrattiin vasen munasarja, josta löytyi hieno 18 mm halkaisijltaan oleva munarakkula. Oli kuulemma hienosti synkassa reilun 8,5 mm paksuisen limakalvon kanssa. Oikeassakin munsarjassa näkyi rakkula, joka oli omasta mielestäni  vasemmassa olevan kanssa hyvin samankokoisen näköinen. Lääkäri kuitenkin totesi, että ei se sieltä kehity, kun on selvästi pienempi ja toinen on synkassa limakalvon paksuuden kanssa. Tuo kommentti tuli niin varmasti, etten edes kysynyt toisen munarakkulan halkaisijaa. Hoitokertomuksessa komeilee, että oikea munasarja on levossa. Siihen on siis luottaminen.

Oma lääkärimme oli lomalla, joten minut ultrasi hänen sijaisensa. Kaikessa jännityksessä ja huumaavassa helpotuksessa unohdin kokonaan kysyä keltarauhashormonista, jota oma lääkärimme määräsi minulle tueksi mahdollisesti alkavan raskauden alkumetreille, kun ajatuksenani oli jatkaa yrittämistä vielä luomuna. Pitänee siis soittaa klinikalle ja kysyä, onko parempi koittaa sen kanssa vai ilman, kun nyt päädyttiin ovulaation induktioon.

Olo on todella helpottunut. On ihana tietää, missä mennään sekä se, että nyt on edes teoreettinen mahdollisuus onnistua raskautumisessa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin ovulaatioon mennee vielä lähes viikko. En tiedä, kasvavatko minun munarakkulani poikkeuksellisen suuriksi vai vain hitaasti, mutta tuon kokoisilla munarakkuloilla minulla on tosiaan kestänyt aina lähes viikko siihen, että ovulaatio on tapahtunut. 

Olen varma siitä, että ratkaisu hoitoihin lähtemisestä oli oikea! Olo on kevyt ja helpottunut. ❤

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Hoidoissa. Taas.

Kauan odotetut kuukautiset alkoivat vihdoin torstaina ja perjantaina otin ensimmäisen Letrozolin. Näin äkkiä siis luovutin.

Usko raskautumiseen ilman apua hiipui samaan tahtiin kierron muuttuessa keskenmenon jäljiltä siksi samaksi vanhaksi epämääräiseksi ei-miksikään. En kokenut meillä olevan muuta vaihtoehtoa, kuin hakeutua taas hoitoihin.

Mahdollinen yrittämisen ja onnistumisen venyminen tai edes uudet keskenmenot eivät olleet se, mikä painoi vaakakupissa eniten, vaan yksinkertaisesti se, että kierron palaaminen tuttuihin uomattomiin uomiinsa kaivoi esiin kaikki vanhat haavat yrityksestä ennen Tiitiäistä. Siihen limboon joutuminen, jossa ei koskaan tiedä yhtään, missä kierron kanssa mennään, milloin olisi syytä yrittää raskautua tai tehdä raskaustesti, ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Siihen joutuminen murskaisi minut. En yksinkertaisesti enää jaksaisi sitä. Etenkin, kun kokemuksesta tiedän, että se tuskin tuottaa toivottua lopputulosta. Miksi kärvistellä kärvistelyn takia. Toivoa, kun saa tässä tapauksessa myös purkista.

Eikä tämä päätös ilman valvottuja öitä syntynyt. Olen miettinyt pääni puhki ja yrittänyt kääntää jokaisen kiven, jotta päätös olisi sellainen, jota lopulta katuisin kaikkein vähiten. Juttelin asiasta niin puoliskoni, lapsettomuslääkärimme, teratologisen tietopalvelun kuin muutaman ystävänkin kanssa. 

Teratologiseen tietopalveluun soitin, koska halusin kysyä mahdollisuudesta jatkaa imetystä Letrozolin käytön ohella. Imetin siis Haitulaa edelleen kerran tai kaksi vuorokaudessa unille mennessä ja minä todella rakastin noita omia rauhallisia hetkiämme. Olisin halunnut pitää niistä kiinni niin kauan, kuin Haitulalle vain olisi kelvannut. Imetys oli myös yksi syy, miksi oli niin innoissani ensimmäisestä raskautumisestakin heinäkuussa - riemuitsin siitä, että vaikka raskausuutinen tulikin aikamoisena shokkina, niin eipä ainakaan tarvinnut miettiä imetyksen lopettamista sen takia, jos olisikin ajatuksena vielä yrittää yhtä lasta.

Lääkkeen kanssa imetystä voisi kuin voisikin teoriassa jatkaa. Minun kohdallani imetykseen tulisi yhdessä lääkkeen oton ja varoajan kanssa reilun kahden viikon tauko. Tämän kuuleminen helpotti todella paljon oloani, vaikka samalla päädyin yksiselitteisesti siihen, etten missään nimessä ottaisi lääkettä imetyksen jatkuessa. Se olisi siis joko tai. Joko tai siksi, että Letrozolilla (kuten muillakin lääkkeillä) on haittavaikutuksensa ja osa vakaviakin. Kun tiedetään, että imetys laskee hedelmällisyyttä (ja mahdollisesti lisää myös keskenmenoriskiä), niin ei olisi mielestäni millään tavalla perusteltua käyttää lääkettä imetyksen jatkuessa.

Minä rakastan tietoa. Rakastan sitä, kun pystyn tekemään päätöksen parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon tukeutuen. Isoissa päätöksissä täytyy lopulta aina luottaa omaan intuitioon, mutta sen taustalla on syytä olla faktoja, tutkittua tietoa.

Lopullinen päätös hoitojen aloittamisesta nyt heti eikä sitten kun, syntyi lopulta sen seurauksena, kun en parina yksittäisenä päivänä päässyt imettämään Haitulaa lainkaan (kiitos häiden, mökkitalkoiden yms.). Itseltäni meinasi murtua sydän, mutta Haitula ei ollut asiasta moksiskaan (mistä myös meinasi murtua sydän). Tuli tunne, että ehkä nyt onkin meille sopiva hetki lopettaa. Jätin kuitenkin takaoven raolleen ja päätin jatkavani imetystä, jos Haitula osoittaisi mitään merkkejä siihen suuntaan, että hän kuitenkin kaipaisi tissiä. Ei osoittanut ja näin syntyi päätös hoitojen aloittamisesta heti seuraavan kierron alkaessa. 

Päätöksen synnyttyä kolmannen lapsen asiaa on tullut mietittyä ihan uudella tavalla. Vakavammin. Vastuu näiden asioiden miettimisestä aivan viimeiseen pilkkuun asti tuntuu jostain syystä paljon suuremmalta, kun on päättänyt turvautua hoitoihin. Koko touhusta kun tulee tuon päätöksen myötä jollain tapaa määrätietoisempaa ja enemmän suunnitellun suorituksen kaltaista.

Olen miettinyt niin monta kertaa, kuinka hyvä meillä on näin. Kyseenalaistanut päätöksemme siitä, että kolmatta lasta kannattaa lähteä yrittämään. Pelännyt, että aika ja huomio eivät tule riittämään kaikille. Pelännyt, että kaikki meneekin pieleen - että lapsella ei olisikaan kaikki kunnossa tai että mahdollinen uusi raskaus ja synnytys vahingoittaisi omaa terveyttäni. Ollut huolissani siitä, kuinka kolmen kanssa saisi nukuttua kunnon yöunia. Ja niin edelleen.

Kallistun kuitenkin aina sille kannalle, että kolmatta kannattaa yrittää. En osaa perustella kantaani, mutta se tuntuu oikealta. Luulenkin, että päätöksen kyseenalaistaminen johtuu pääosin pettymyksestä, jonka keskenmenot sekä hoitojen aloittaminen toivat tullessaan.

Voi kun olisimme onnistuneet tällä kertaa ilman apuja! Tuntui niin ihanalta päästä ensimmäistä kertaa elämässä kiinni siihen, miltä se tuntuu. Siihen kutkuttavaan jännitykseen ja odotukseen. Se oli meidän kahden oma salaisuus. Oli. 

Nyt mennään näillä eikä se enää tunnu niin musertavalta, kuin sillä hetkellä, jona ymmärsin, että on meidän aikamme heittää hyvästit yritykselle ilman apuja. Tämä on meille jo tuttu kuvio ja tuntuu helpottavalta tietää, että ovulaation induktiolla kiertoni muuttuu säännölliseksi ja lyhenee. Ennen kaikkea, minä ovuloin! Uusi mahdollisuus tulee siis hyvin varmasti aina uudestaan, vaikka raskauden alkamisessa kestäisikin. 

Tuo säännöllisen kierron mukanaan tuoma toivo (sekä tieto siitä, mitä oma keho kulloinkin tekee) on sanoinkuvaamattoman ihana tunne. Sitä tuskin ymmärtää kukaan, joka ei kärsi epäsäännöllisestä kierrosta (ja muista siihen liittyvistä oireista sekä seurauksista) tai muusta vastaavasta, joka tekee raskauden yrittämisestä puhdasta hakuammuntaa ja käytännössä hyvin epätodennäköistä.

Ehkä meillä on vielä joku päivä kolmaskin pikkuinen.