Tiitiäinen on nyt viikon ikäinen. Tänään meillä oli painokontrolli Naistenklinikalla. Tiitiäinen painoi syntyessään alle kolme kiloa ja synnytys oli hänellekin rankka, joten hänen sokeriarvojaan seurailtiin. Toisen päivän kuluessa sokeriarvot alittivat hieman raja-arvona toimivan 3,0 mmol/l (en ole yksiköstä satavarma).
Nuo raja-arvon alle menneet lukemat olivat myös syy yhteen ylimääräiseen sairaalayöhön. Arvot lähtivät kuitenkin onneksi nousuun annettuamme pikkuiselle kahdesti luovutettua äidinmaitoa ruiskulla suuhun.
Sokeriarvojen lasku nimenomaan toisena elinpäivänä on tavallista. Näin meille kertoi tuolloin hoitovuorossa oleva lääkäri (vaiko kätilö?)Itseäni jäi vähän harmittamaan, että meille kerrottiin tuo tieto vasta, kun sokeriarvot olivat jo alittaneet raja-arvon, sen sijaan, että meille olisi kerrottu asiasta etukäteen ja ohjeistettu imettämään jatkuvalla syötöllä, vaikka vauva ei itse tissille heräisi tai nälkää osoittaisi.
Vaan eipä tuo iso asia ole. Verensokeri lähti siis lisämaidolla ensi pieneen nousuun ja jatkoi hurjaa nousuaan myös "pelkän" oman rintamaidon turvin. Tiitiäisen paino oli myös neljäntenä päivänä noussut suhteessa kahtena aiempana päivänä mitattuun. Kaikkiaan Tiitiäisen paino laski syntymän jälkeen hyvin maltilliset vajaat viisi prosenttia.
Tämänaamuiseen punnitukseen mennessämme tiesin, että Tiitiäisen paino on noussut entisestään. (Sen huomaa hyvin, kun imetys on eiliseen asti tapahtunut lähinnä seisoviltaan. ':D) Maitokin nousi oikein mallikkaasti vaikka perjantai ja lauantai olivatkin ajoittain aikamoista tuskaa pinkeinä kuumottaville rinnoilleni.
Ja painoa oli tosiaan kertynyt; Tiitiäinen on ottanut reilut kymmenen prosenttia lisämassaa sitten syntymänsä. Toisin sanoen meidän maitotiimi pelaa oikein mallikkaasti.
(Kirjoittelen synnytyksen kulusta ja tuon pitkän urakan jälkeisistä tunnelmista joskus paremmalla ajalla. Synnytyskokemuksessani onkin paljon kerrottavaa!)
maanantai 26. maaliskuuta 2018
torstai 22. maaliskuuta 2018
Meidän Tiitiäinen
Tiitiäinen syntyi lopulta täsmällisesti lasketun päivän aamuna.
En voi vieläkään käsittää, että pian lähdemme puoliskoni kanssa kotiin ja mukaamme lähtee tämä parhaillaan yöpukuni sisällä ääntelevä ja liikuskeleva vauva. Meitä on nyt siis kolme. Ja tämä uusi perheenjäsenemme on ylivoimaisesti valloittavinta ja ihmeellisintä, mitä olen elämässäni kohdannut. Meidän Tiitiäinen. ❤
En voi vieläkään käsittää, että pian lähdemme puoliskoni kanssa kotiin ja mukaamme lähtee tämä parhaillaan yöpukuni sisällä ääntelevä ja liikuskeleva vauva. Meitä on nyt siis kolme. Ja tämä uusi perheenjäsenemme on ylivoimaisesti valloittavinta ja ihmeellisintä, mitä olen elämässäni kohdannut. Meidän Tiitiäinen. ❤
sunnuntai 18. maaliskuuta 2018
Latenssivaihe
Nyt on pakko avautua. Kivuliaat supistukset alkoivat siis eilen aamulla puoli kuudelta. Iltaseitsemään asti niitä tuli muutaman kerran tuntiin/puoleen tuntiin ja pystyin tekemään supistusten välillä asioita aika lailla normaalisti.
Seitsemän aikoihin illalla supistukset muuttuivat lamauttavan kivuliaiksi ja niitä alkoi tulla pikkuhiljaa noin viiden minuutin välein. Supistukset kestivät reilusta minuutista reiluun puoleentoista. Supistusten väli lyheni illan edetessä eikä grammasta parasetamolia ollut pienintäkään iloa, joten meidät käskettiin Naistenklinikalle yhdeltä yöllä.
Kätilö teki sisätutkimuksen, otti streptokokkinäytteen (joka oli positiivinen) ja vietimme Tiitiäisen kanssa käyrillä aamuneljään asti. Tuomio oli synnytyksen (avautumisvaiheen) latenssivaihe, joka voi ensisynnyttäjällä kestää ilmeisesti hyvinkin pitkään. Minulla tuohon latenssivaiheeseen nyt vain saattuu kuulumaan saatanallisen kivuliaat ja tiheään tulevat supistukset. Tiitiäisellä kuulemma asiat voimakkaista supistuksista huolimatta erinomaisen hyvin ja pikkuinen liikkuu hyvin supistusten välissä liikkuukin tälläkin hetkellä.
Valittavana oli jäädä sairaalan kopperoon opioidipohjaisen kipulääkkeen tai kipupiikin kanssa tai sitten tulla kotiin kera kahden (minkä lie) kipupillerin. Valitsin jälkimmäisen. Eli kotona ollaan taas. Kipulääkkeistä ei ollut mitään iloa, mutta kiitoa järjettömän väsyn, onnistuin aamuyöllä nukahtamaan aina muutamaksi minuutiksi supistusten välillä. (On muuten todella pelottavaa herätä kivuliaaseen supistukseen!)
Aamupalan jälkeen supistusten väli hieman piteni ja saimme puoliskon kanssa parit lähes puolen tunnin unet. Päivällä kävimme ulkona kävelyllä ja kahvilla, vaikka onkin hieman kiusallista, kun kivulias supistus alkaa kahvilassa kaikkien silmien alla.
Olo on arvatenkin aivan kaamea, enkä tällä hetkellä pysty käsittämään, kuinka tulen tulevasta selviämään. Sairaalaan mennään uuden kerran, jos lapsivesi menee (koska positiivinen streptokokki, minkä takia antibioottitippa. aargh!) tai kun olo käy sietämättömäksi (aika sietämättömäksihän se käy noin kymmenen minuutin välein.
Itselläni on jotenkin huijattu olo. Nyt on yli vuorokausi kärvistelty todella kivuliaiden supistusten kanssa, MUTTA synnytys EI siis ole käynnistynyt. Jotenkin elin siinä naivissa käsityksessä, että kivuliaiden supistusten myötä kohdunsuu lähtisi avautumaan.
Vaan onhan se niinkin, että nämä latenssivaiheen supistukset ihan yhtä lailla valmistavat synnytykseen. Tuntuu vain aivan kamalalta ajatukselta, että en ole kivuliaiden supistusten takia nukkunut sitten eilisen aamupuolikuuden, olo on todella kivulias ja pahin on kuitenkin vasta edessä. Nyt pitäisi vain kuulemma jollain ilveellä pystyä rentoutumaan ja tehdä vaikka ihan normaaleja juttuja. (Ei muuten millään ilveellä onnistu näiden supistusten kanssa. Vaikka kyllä kai tästä tekstiatä ihan tolkullista tuli. :D Toivottavasti.)
Onneksi puoliskoni on osoittautunut maailman parhaaksi tukihenkilöksi tässä puuhassa. ❤ Käytössä on kaikki mahdollinen jumppapallosta tens-laitteeseen, lämpöpusseihin, heijaamiseen, lämpimään suihkuun ja mitä näitä nyt on. Kyllähän siellä lopussa se maailman arvokkain palkinto odottaa, kun vain sinne asti jaksaa.
Seitsemän aikoihin illalla supistukset muuttuivat lamauttavan kivuliaiksi ja niitä alkoi tulla pikkuhiljaa noin viiden minuutin välein. Supistukset kestivät reilusta minuutista reiluun puoleentoista. Supistusten väli lyheni illan edetessä eikä grammasta parasetamolia ollut pienintäkään iloa, joten meidät käskettiin Naistenklinikalle yhdeltä yöllä.
Kätilö teki sisätutkimuksen, otti streptokokkinäytteen (joka oli positiivinen) ja vietimme Tiitiäisen kanssa käyrillä aamuneljään asti. Tuomio oli synnytyksen (avautumisvaiheen) latenssivaihe, joka voi ensisynnyttäjällä kestää ilmeisesti hyvinkin pitkään. Minulla tuohon latenssivaiheeseen nyt vain saattuu kuulumaan saatanallisen kivuliaat ja tiheään tulevat supistukset. Tiitiäisellä kuulemma asiat voimakkaista supistuksista huolimatta erinomaisen hyvin ja pikkuinen liikkuu hyvin supistusten välissä liikkuukin tälläkin hetkellä.
Valittavana oli jäädä sairaalan kopperoon opioidipohjaisen kipulääkkeen tai kipupiikin kanssa tai sitten tulla kotiin kera kahden (minkä lie) kipupillerin. Valitsin jälkimmäisen. Eli kotona ollaan taas. Kipulääkkeistä ei ollut mitään iloa, mutta kiitoa järjettömän väsyn, onnistuin aamuyöllä nukahtamaan aina muutamaksi minuutiksi supistusten välillä. (On muuten todella pelottavaa herätä kivuliaaseen supistukseen!)
Aamupalan jälkeen supistusten väli hieman piteni ja saimme puoliskon kanssa parit lähes puolen tunnin unet. Päivällä kävimme ulkona kävelyllä ja kahvilla, vaikka onkin hieman kiusallista, kun kivulias supistus alkaa kahvilassa kaikkien silmien alla.
Olo on arvatenkin aivan kaamea, enkä tällä hetkellä pysty käsittämään, kuinka tulen tulevasta selviämään. Sairaalaan mennään uuden kerran, jos lapsivesi menee (koska positiivinen streptokokki, minkä takia antibioottitippa. aargh!) tai kun olo käy sietämättömäksi (aika sietämättömäksihän se käy noin kymmenen minuutin välein.
Itselläni on jotenkin huijattu olo. Nyt on yli vuorokausi kärvistelty todella kivuliaiden supistusten kanssa, MUTTA synnytys EI siis ole käynnistynyt. Jotenkin elin siinä naivissa käsityksessä, että kivuliaiden supistusten myötä kohdunsuu lähtisi avautumaan.
Vaan onhan se niinkin, että nämä latenssivaiheen supistukset ihan yhtä lailla valmistavat synnytykseen. Tuntuu vain aivan kamalalta ajatukselta, että en ole kivuliaiden supistusten takia nukkunut sitten eilisen aamupuolikuuden, olo on todella kivulias ja pahin on kuitenkin vasta edessä. Nyt pitäisi vain kuulemma jollain ilveellä pystyä rentoutumaan ja tehdä vaikka ihan normaaleja juttuja. (Ei muuten millään ilveellä onnistu näiden supistusten kanssa. Vaikka kyllä kai tästä tekstiatä ihan tolkullista tuli. :D Toivottavasti.)
Onneksi puoliskoni on osoittautunut maailman parhaaksi tukihenkilöksi tässä puuhassa. ❤ Käytössä on kaikki mahdollinen jumppapallosta tens-laitteeseen, lämpöpusseihin, heijaamiseen, lämpimään suihkuun ja mitä näitä nyt on. Kyllähän siellä lopussa se maailman arvokkain palkinto odottaa, kun vain sinne asti jaksaa.
lauantai 17. maaliskuuta 2018
Kohta se on menoa?
Eipä taida olla ensitapaaminen Tiitiäisen kanssa enää
kaukana. Toissailtana ja eilen minulle ehti jo tulla sellainen olo, että eipä
se synnytys ehkä sittenkään ihan lähipäivinä edessä ole. Olo oli hyvä (joskin
väsynyt), kivut aikalailla poissa ja Tiitiäinen möyrysi menemään ympäri
vuorokauden, siis poikkeuksellisesti koko yönkin.
Eilinen meni rauhallisesti vanhasta paidasta vaunuverhoa
tuunatessa sekä pienellä kävelylenkillä. Illaksi olimme varanneet pöydän
ravintolasta, joten otin tunnin päikkärit ennen suihkua ja pukeutumista.
Päiväunilta herääminen on viime aikoina ollut työn ja tuskan
takana. Sain lopulta silmäni auki ja kammettua itseni ylös sängystä. Kävelin
pienen matkaa toiseen huoneeseen, kun ihan puskista oikeaan lonkkaan tuli
viiltävä kipu ja jalka lähti kirjaimellisesti alta. Istuin hetken tuskissani
lattialla ja uskaltauduin lopulta taas varovaisesti jaloilleni. Kipu jatkui,
mutta hellitti pikku hiljaa ja lopulta pystyin varaamaan jalalle normaaliin
tapaan.
Minun on vaikea sanoa, mitä tuo kipu oli ja on. Sama jalka
on vihoitellut samantapaisesti aiemminkin ja epäilenkin sen liittyvän aiempiin
urheiluvammoihin ja lantion virheasentoon. Hermokipumaiselta se
valitettavasti kuitenkin tuntuu. Pitää ottaa asia puheeksi synnytyksen yhteydessä
tai neuvolassa.
Kipu siis kuitenkin hellitti ja pääsin kunnialla keskustaan
asti. Kävelymatkalla sporapysäkiltä ravintolaan kipu kuitenkin palasi. Onneksi
pääsin roikkumaan puoliskon käsikynkkään ja pääsimme kunnialla perille asti.
Ruoka oli aivan mahtavaa! Oli niin loistava idea lähteä
vielä kahdestaan kunnolla illastamaan ennen Tiitiäisen syntymää. Alkumaljojen
aikana alkoi kuitenkin tuntua todella kovaa menkkamaista jomotusta. Nytkö ne
oikeat supistukset sitten alkoivat, mietin. Vaan ei kuitenkaan – supistukset
tulivat omalla ajallaan (kivuttomina, kuten tähänkin asti) ja tuo piinaavan
kova aaltoileva kipu omallaan.
Totesin kuitenkin puoliskolleni, jonka ystävä oli juuri
lakonisesti todennut olevan turha odottaa sitä lasta saapuvaksi ajallaan, että
voi olla, ettei tiistaille asti päästä tällä kokoonpanolla. (Laskettu aikahan
on maanantaina, mutta toivoisin Tiitiäisen syntyvän edesmenneen mummini
syntymäpäivänä tiistaina 20.3.)
Todettakoon tässä vaiheessa, että olen kirjoittanut tätä
postausta (luurilla) pitkin päivää. Kivuliaat supistukset alkoivat aamulla puoli kuudelta
ja niitä on tullut koko päivän useamman kerran tunnissa. Olen kuitenkin
pystynyt suhteellisen normaalisti käymään kampaajalla intialaisessa
päähieronnassa sekä hiustenleikkuussa (Ah!) ja ystävän kanssa Eurokankaassa ja
kahvilla. Nyt alkaa supistukset tulla kuitenkin tiheämmin ja kipu käydä yhä
sietämättömämmäksi.
En nyt rehellisesti sanottuna muista, mistä kaikesta olen
tämän postauksen alkuun kirjoittanut enkä jaksa tätä läpi lukea. Voi siis olla,
että tämä on täysin epäjohdonmukainen sekamelska. :D Toivoisin kovasti, että
saisin nukkua vielä ensi yön, mutta näyttää tuo toive aika yltiöoptimistiselta.
Eiköhän tilanne ala olla se, että parin vuorokauden sisään
näemme pienen rakkaan Tiitiäisemme. ♥
tiistai 13. maaliskuuta 2018
Vaappuen
Viimeisiä viedään – toivottavasti. Laskettu aika koittaa jo
ensi viikon maanantaina. Olo myös on sen mukainen, etten usko raskauden tuosta juurikaan
venyvän. Aluksihan meille tarjottiin laskettua aikaa huomiseksi (viimeisistä
kuukautisista laskien), mutta varhaisultrien perusteella aika korjaantui lähes
viikolla eteenpäin.
Viimeviikkoisessa
ultrassa kaikki näytti olevan hyvin: Tiitiäinen oli jo lähtökuopissa ja painoarvioksi
hän sai 2 900 grammaa. Tuon arvion perusteella hän osui täsmälleen samalle
käyrälle kahden aiemmin saadun sf-mitan kanssa eli aika tarkkaan ala- ja
keskikäyrän puoliväliin. Napanuorassa veri virtasi mallikkaasti, lapsivettä oli
normaali määrä ja sykkeissä kaikki kunnossa.
Tulipahan samalla todistettua, että Tiitiäinen kykenee
liikkumaan myös supistusten aikana, vaikka kyllähän toinen hieman mykkyrälle
puristuikin. Kätilö kysyi tuosta supistelusta ja totesin saaneeni ”nauttia”
niistä jatkuvasti jo alkaen ennen kahdennenkymmenennen raskausviikon alkamista.
En oikein osannut sanoa, kuinka usein supistuksia keskimäärin tulee, mutta
heitin arvioksi vähintään kerran tunnissa. (Meni kyllä pahasti alakanttiin,
sillä jo illalla sängyllä maatessa tuli noilla spekseillä äkkiä neljännes
vuorokauden kiintiöstä täyteen.) Supistukset eivät ole olleet kivuliaita, mutta
todella epämukavia kylläkin. Kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi hyvä
tehdä sisätutkimus, kun hänelle selvisi, ettei neuvolalääkäri ollut sitä
tehnyt.
Sisätutkimuksen perusteella supistukset eivät olleet viime
viikkoon mennessä saaneet käytännössä mitään aikaiseksi kohdunsuulla. Voi olla,
että tilanne on kuitenkin sittemmin muuttunut, sillä supistukset ovat alkaneet
käydä ajoittain kivuliaammiksi ja ylipäätään Tiitiäinen painaa alakertaa siihen
malliin, ettei varmasti jää epäselväksi, mitä kohti ollaan menossa.
Sisätutkimus sai aikaan pientä tuhruvuotoa parin päivän ajaksi, mutten jaksanut
siitä sen kummemmin huolestua.
Tiitiäisen liikkumatila on selvästi vähentynyt, sillä isot
potkut ovat hävinnet kokonaan ja liikkeet ovat olleet viimeisen vajaan viikon
ajan lähinnä hipsuttelua käsillä, nojaamista vatsan päältä silittelevää kättä
vasten, pientä heiluntaa yms. Vatsa on todella alhaalla. Häpyluun kärkeen en
pääse edes käsiksi ja mahalle ja keuhkoille on aivan ruhtinaallisesti tilaa.
Eipä minulla missään vaiheessa kohtu päässyt keuhkoja painamaankaan, mutta nyt
sitä tilaa olisi vaikka muille jakaa.
Myös oma liikkumiseni alkaa olla rajoittunutta. Tai lähinnä
liikkeelle lähteminen paikallaolon jälkeen tuottaa tuskaa. Kävelemiseni alkaa
myös olla aikamoista vaappumista, koska tuntuu siltä, että Tiitiäisen pää olisi
niin syvällä haarovälissä, etten yksinkertaisesti saa kävellessä jalkoja lähemmäs
toisiaan. :D Lantion luita on myös alkanut kolottaa piinaavasti, minkä lisäksi
tuntuu monesti siltä, kuin minua kiskottaisiin keskeltä kahtia vetämällä
kummastakin jalasta eri suuntaan. Liikkuminen onneksi helpottaa oloa. Vaan kun
koko ajan ei voi liikkua!
Olotilaani on ilmaantunut muitakin muutoksia viimeisen noin
viikon aikana: Maha on ollut koko raskausajan ennemmin kova kuin löysä, mutta
nyt se on löysänpuoleinen, minkä lisäksi suoli tyhjenee monta kertaa päivässä. Olen
alkanut herätä öisin (ja päiväunilla) siihen, että olen aivan hiessä.
Pahoinvointi vaivaa taas enemmän (mistä kyllä syytän suurelta osin rautakuuria).
Olo on siis muuttunut hyvin paljon siitä, mitä se oli vielä
edellisen kerran kirjoittaessani. Tuolloin tuleva synnytys tuntui vielä todella
kaukaiselta ajatukselta. Nyt tuleva synnytys on alkanut muuttua hyvinkin
konkreettiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten meidän synnytys lopulta käynnistyy.
Viime yönä heräsin useamman kerran kivuliaisiin supistuksiin ja kohdussa on
tuntunut silloin tällöin menkkamaista jomotusta. Uskallankin elää siinä
toivossa, että Tiitiäinen saapuu tähän maailmaan ajallaan (toisin sanoen
joutuisin kärsimään näistä loppuraskauden vaivoista mahdollisimman vähän aikaa
;D).
Meillä on kaikki valmiina Tiitiäistä varten. Enää pitää ommella valmiiksi pehmusteet pinnasänkyyn ja parin harsoliinan saumat. Lisäksi sairaalakassin eväsosio on yhä päivittämättä; pahoinvoinnin takia on ollut vaikea keksiä, mitä haluan mukaan sairaalaan. :D
keskiviikko 7. maaliskuuta 2018
Jännittää
Täytyy myöntää, että jännittää – sekä hyvässä että pahassa.
Olen odottanut viime perjantaista asti malttamattomana parin tunnin päästä
koittavaa hetkeä, jolloin pääsemme taas näkemään Tiitiäisen. Marraskuun alussa
olleessa rakenneultrassa saimme nähdä hänet todella tarkkaan ja meillä on jopa
lähes valokuvan veroinen kuva hänen kasvoistaan. Mahtaakohan pikkuinen näyttää
edelleen samalta?
Samalla minua pelottaa. Pelottaa se mahdollisuus, ettei
kaikki olisikaan kunnossa. En ole ajatellut tuota vaihtoehtoa aktiivisesti. Päinvastoin
olen keskittynyt niihin hyviin merkkeihin, kuten siihen, että Tiitiäinen
liikkuu päivisin todella aktiivisesti ja on viime aikoina alkanut reagoida
kosketukseen ja )
(mahdollisesti) puheeseenikin. Juttelen hänen kanssaan ja silittelen, kun hän aloittaa jumppansa. Öisin Tiitiäinen on ollut viimeisten viikkojen aikana rauhallinen.
(mahdollisesti) puheeseenikin. Juttelen hänen kanssaan ja silittelen, kun hän aloittaa jumppansa. Öisin Tiitiäinen on ollut viimeisten viikkojen aikana rauhallinen.
Myös vatsani on kasvanut tasaiseen tahtiin, mistä todistaa
vaatteiden tiukkeneminen ja se, etteivät raskauspaidat enää meinaa ylettyä
vatsan yli. Myös minua viikkoon tai pariin näkemättömät ovat kiinnittäneet
ääneen huomiota kasvaneeseen vatsaani. Eiköhän kaikki ole siis juuri kuten
kuuluukin.
Kaikesta huolimatta pieni pelko painaa. Se puskee
salakavalasti esiin jostain taka-alalta. Se vaikuttaa etenkin uneen ja olenkin
nukkunut perjantaista asti todella huonosti ja nähnyt levottomia unia. Huomaan
myös keskenmenon pyörineen tavallista enemmän mielessäni. (Pitääkin kirjoittaa
nuo tapahtumat tänne – mielellään ennen Tiitiäisen syntymää!)
Viime yön nukuin kuitenkin todella hyvin. Juttelin eilen erään
ystäväni kanssa, joka sai lapsen jokin aika sitten. Tuo lapsi eli vain muutaman
viikon. Heidän kohtalonsa on pyörinyt omassa mielessäni todella
paljon. Se on tietyllä tapaa asettanut omia kokemuksia toisenlaisiin
mittasuhteisiin: Toisaalta se on tietenkin aiheuttanut pelkoa muistuttamalla, että
etenevä raskauskaan ei aina ole tae siitä, että kaikki on hyvin. Samalla se on
kuitenkin saanut arvostamaan tätä raskautta vieläkin enemmän.
Tuo ystäväni sanoi eilen ehkä kauneimman ja lohdullisimman
asian, jonka ikinä olen kuullut. Ensiksi hän totesi, että on onnellinen siitä, että tietää pitäneensä koko
raskausajan huolen siitä, että heidän lapsensa sai elää hyvän elämän hänen matkassaan.
Oli todellinen ihme, että tuo lapsi ylipäätään jaksoi koko raskausajan ja sen
jälkeen vielä muutaman hetken tällä puolen. Noiden päivien aikana heidän
vauvansa sai tavata omat vanhempansa ja vanhemmat vauvansa. Eihän tuo
tietenkään surua ja menetystä minnekään poista, mutta se tuo niiden rinnalle
kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteet.
Minulta tuli tietenkin itku (kuten tätä kirjoittaessanikin),
mutta se oli onnellinen itku. Olen monen monta kertaan itkenyt miettiessäni tuon
ystäväni kohtaloa. Tuntuu täysin kohtuuttomalta, että toiset saavat osakseen
tuollaista. Eilen sain tuohon tarinaan kuitenkin aivan uuden näkökulman –
uskomattoman kauniin ja lohdullisen. Samalla se vähensi omaa huoltani. Tiitiäinen
on jo täysin valmis tähän maailmaan, joten me tulemme joka tapauksessa näkemään
hänet (tavalla tai toisella). Jo siinä on jotain, mistä olla kiitollinen ja
onnellinen! ♥
perjantai 2. maaliskuuta 2018
Kutsu kävi
Äsken tuli puhelu Naistenklinikalta. Osasinhan minä sitä odottaa
ja tavallaan olen helpottunutkin, että Tiitiäisen vointi tarkistetaan, mutta
täytyy myöntää, että samalla stressitaso nousi aika lailla.
Neuvolaterkkamme laittoi eilen siis konsultaatiopyynnön
äitiyspolille pienen sf-mitan takia. Kuten eilen kerroin, tuo mitta oli siis
alakäyrän alapuolella ja pienempi, kuin neuvolalääkärin kaksi viikkoa
aikaisemmin mittaama. Sekä oma terkkamme että Naistenklinikan kätilö
painottivat, että Tiitiäisellä on todennäköisimmin kaikki hyvin, kun liikkuukin
aktiivisesti. Molemmat kuitenkin käskivät ottaa heti yhteyttä äitiyspolille,
jos liikkeet huomattavasti vähenevät/loppuvat.
Nyt pitäisi sitten vain onnistua pitämään stressitaso edes
jotenkin aisoissa ensi viikon keskiviikon ultra-aikaan asti. Saa nähdä, kuinka
onnistuu. Yhden itkun sain tietenkin jo tiristettyä. Onneksi Tiitiäinen
kuitenkin liikkuu tätä kirjoittaessanikin. Jatkuva supistelu kuitenkin tuo aina
oman huolensa. En tiedä millä ilveellä selviäisin siitä, ettei meidän
pikkuisellamme olisikaan kaikki kunnossa. :’(
torstai 1. maaliskuuta 2018
Neuvolan satoa
Tänä aamuna meillä oli neuvola. Jouduin menemään tällä
kertaa yksin, sillä puoliskollani oli aamulla lähtö lyhyelle työmatkalle.
Eilisen aamuyöhön asti venyneen työpäivän päätteeksi hän vielä kovasti varmisteli,
ettei minulla vain ole sellainen olo, että Tiitiäinen saattaisi päättää tulla
tähän maailmaan kahden seuraavan vuorokauden kuluessa. Ei ole. Toisaalta eipä
minulla todellisuudessa ole mitään käsitystä, minkälainen sellainen olo on. :D
Ei minun olossani tai Tiitiäisen olemisessa ole parin viime vuorokauden aikana
kuitenkaan tapahtunut mitään uutta, joka voisi antaa olettaa synnytyksen olevan
lähellä.
Parin viikon takaisella neuvolalääkärikäynnillä varmistui,
että Tiitiäinen on asettunut raivotarjontaan ja sf-mitan perusteella (joka oli
mitattu tuota ennen vain kerran) hän oli kasvanut samaa käyrää seuraten –
suunnilleen siinä keski- ja alakäyrän puolivälissä. Lääkäri katsoi ultralla
myös sykkeen ja suoritti nopean kokonaiskatsauksen Tiitiäiseen. Muuta tuolla
käynnillä ei sitten tehtykään.
Minua jäi tuon käynnin jälkeen vaivaamaan (muun muassa) se, ettei minulle
tehty lainkaan sisätutkimusta, kun sellainen tunnutaan tehdyn toisella
neuvolalääkärikäynnillä kaikille muille. Otin asian tänään puheeksi
neuvolaterkan kanssa ja hän vain totesi, ettei niitä enää rutiininomaisesti
tehdä.
Ei kai siinä mitään. Itseäni asia jäi kuitenkin vaivaamaan
(edelleen), sillä kuten olen kertonut, minua on vaivannut supistelu melko
varhaisilta viikoilta asti. Supisteluista johtuen minulta on tarkastettu kahteen
kertaan kohdunkaulan pituus sekä kohdunsuun tilanne. Molemmilla kerroilla
kaikki on onneksi ollut kuten kuuluukin. Jotenkin mieltäni olisi kuitenkin rauhoittanut se, että
tuo sisätutkimus olisi tehty, mutta eipä terveysasemalta enää löytynyt tuota
varten vapaita lääkäriaikojakaan ennen laskettua aikaamme.
Tämänaamuisella käynnillä terveydenhoitaja mittasi
hemoglobiinin ensimmäistä kertaa sitten joulukuun ja se oli yllätyksekseni
päässyt tipahtamaan 130:stä 101:een. Keskenmenon jälkeen rautavarastoni
mitattiin ja jouduin puolen vuoden rautakuurille, joka päättyi vuosi sitten,
joten rautavarastojen kyllä pitäisi olla kunnossa. Kehnon hemoglobiiniarvon
takia jouduin kuitenkin taas rautakuurille.
Muuten arvot olivat kunnossa ja painoakin on tullut
normaalipainooni nähden lisää erittäin maltilliset reilut seitsemän kiloa. Myös
viime viikolla (rv 36) otetun verikokeen Rh-vasta-aineet olivat edelleen negatiiviset. (Wihii!) Sf-mitta
tuotti kuitenkin taas ylimääräistä päänvaivaa. (Edellisellä neuvolakäynnillä
tammikuussa terveydenhoitaja ei siis saanut järkevää mittaa lainkaan.) Terveydenhoitajan tänään saama mitta oli pienempi, kuin lääkärin kaksi viikkoa sitten mittaama. Tuo arvo
tiputti Tiitiäisen alimman kasvukäyrän alapuolelle. Terveydenhoitajan mielestä
syytä huoleen ei kuitenkaan pitäisi olla, vaan minun kokoni sekä minun ja
siskon syntymäpainot (3 120 g ja 3 000 g) huomioiden Tiitiäisen koko vaikuttaisi
oikein passelilta. Myös Tiitiäisen erittäin aktiivinen liikkuminen puhuu hänen
mukaansa sen puolesta, että kaikki on hyvin.
Terveydenhoitajamme lähetti kuitenkin konsultaatiopyynnön
äitiyspolille ja mikäli he katsovat aiheelliseksi, ottavat he minuun yhteyttä
ja pyytävät tarkistukseen. Muussa tapauksessa tilanne tarkistetaan viikon
päästä omassa neuvolassa. Nyt hän arvioi Tiitiäisen tämänhetkiseksi painoksi
kaksi ja puoli kiloa.
Täytyy myöntää, että neuvolakäynti sai olon hieman
levottomaksi. Toisaalta todennäköisempäähän se on, että kaikki on oikein hyvin.
Sitä paitsi terveydenhoitajan mukaan Tiitiäinen on laskeutunut niin alas, kuin
vain pääsee, joten kai sekin vaikuttaa jollain tapaa saatuun sf-mittaan (?).
Niin tai näin, niin eipä tässä itse voi mitään tehdä. Nyt vain odotellaan ja
toivotaan, että kaikki tosiaan on hyvin ja että Tiitiäinen malttaa kasvaa vielä viimeiset
kaksi ja puoli viikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)