Maitotiimi kuittaa

Tiitiäinen on nyt viikon ikäinen. Tänään meillä oli painokontrolli Naistenklinikalla. Tiitiäinen painoi syntyessään alle kolme kiloa ja synnytys oli hänellekin rankka, joten hänen sokeriarvojaan seurailtiin. Toisen päivän kuluessa sokeriarvot alittivat hieman raja-arvona toimivan 3,0 mmol/l (en ole yksiköstä satavarma).

Nuo raja-arvon alle menneet lukemat olivat myös syy yhteen ylimääräiseen sairaalayöhön. Arvot lähtivät kuitenkin onneksi nousuun annettuamme pikkuiselle kahdesti luovutettua äidinmaitoa ruiskulla suuhun.

Sokeriarvojen lasku nimenomaan toisena elinpäivänä on tavallista. Näin meille kertoi tuolloin hoitovuorossa oleva lääkäri (vaiko kätilö?)Itseäni jäi vähän harmittamaan, että meille kerrottiin tuo tieto vasta, kun sokeriarvot olivat jo alittaneet raja-arvon, sen sijaan, että meille olisi kerrottu asiasta etukäteen ja ohjeistettu imettämään jatkuvalla syötöllä, vaikka vauva ei itse tissille heräisi tai nälkää osoittaisi.

Vaan eipä tuo iso asia ole. Verensokeri lähti siis lisämaidolla ensi pieneen nousuun ja jatkoi hurjaa nousuaan myös "pelkän" oman rintamaidon turvin. Tiitiäisen paino oli myös neljäntenä päivänä noussut suhteessa kahtena aiempana päivänä mitattuun. Kaikkiaan Tiitiäisen paino laski syntymän jälkeen hyvin maltilliset vajaat viisi prosenttia.

Tämänaamuiseen punnitukseen mennessämme tiesin, että Tiitiäisen paino on noussut entisestään. (Sen huomaa hyvin, kun imetys on eiliseen asti tapahtunut lähinnä seisoviltaan. ':D) Maitokin nousi oikein mallikkaasti vaikka perjantai ja lauantai olivatkin ajoittain aikamoista tuskaa pinkeinä kuumottaville rinnoilleni.

Ja painoa oli tosiaan kertynyt; Tiitiäinen on ottanut reilut kymmenen prosenttia lisämassaa sitten syntymänsä. Toisin sanoen meidän maitotiimi pelaa oikein mallikkaasti.

(Kirjoittelen synnytyksen kulusta ja tuon pitkän urakan jälkeisistä tunnelmista joskus paremmalla ajalla. Synnytyskokemuksessani onkin paljon kerrottavaa!)

Meidän Tiitiäinen

Tiitiäinen syntyi lopulta täsmällisesti lasketun päivän aamuna.

En voi vieläkään käsittää, että pian lähdemme puoliskoni kanssa kotiin ja mukaamme lähtee tämä parhaillaan yöpukuni sisällä ääntelevä ja liikuskeleva vauva. Meitä on nyt siis kolme. Ja tämä uusi perheenjäsenemme on ylivoimaisesti valloittavinta ja ihmeellisintä, mitä olen elämässäni kohdannut. Meidän Tiitiäinen. ❤

Latenssivaihe

Nyt on pakko avautua. Kivuliaat supistukset alkoivat siis eilen aamulla puoli kuudelta. Iltaseitsemään asti niitä tuli muutaman kerran tuntiin/puoleen tuntiin ja pystyin tekemään supistusten välillä asioita aika lailla normaalisti.

Seitsemän aikoihin illalla supistukset muuttuivat lamauttavan kivuliaiksi ja niitä alkoi tulla pikkuhiljaa noin viiden minuutin välein. Supistukset kestivät reilusta minuutista reiluun puoleentoista. Supistusten väli lyheni illan edetessä eikä grammasta parasetamolia ollut pienintäkään iloa, joten meidät käskettiin Naistenklinikalle yhdeltä yöllä.

Kätilö teki sisätutkimuksen, otti streptokokkinäytteen (joka oli positiivinen) ja vietimme Tiitiäisen kanssa käyrillä aamuneljään asti. Tuomio oli synnytyksen (avautumisvaiheen) latenssivaihe, joka voi ensisynnyttäjällä kestää ilmeisesti hyvinkin pitkään. Minulla tuohon latenssivaiheeseen nyt vain saattuu kuulumaan saatanallisen kivuliaat ja tiheään tulevat supistukset. Tiitiäisellä kuulemma asiat voimakkaista supistuksista huolimatta erinomaisen hyvin ja pikkuinen liikkuu hyvin supistusten välissä liikkuukin tälläkin hetkellä.

Valittavana oli jäädä sairaalan kopperoon opioidipohjaisen kipulääkkeen tai kipupiikin kanssa tai sitten tulla kotiin kera kahden (minkä lie) kipupillerin. Valitsin jälkimmäisen. Eli kotona ollaan taas. Kipulääkkeistä ei ollut mitään iloa, mutta kiitoa järjettömän väsyn, onnistuin aamuyöllä nukahtamaan aina muutamaksi minuutiksi supistusten välillä. (On muuten todella pelottavaa herätä kivuliaaseen supistukseen!)

Aamupalan jälkeen supistusten väli hieman piteni ja saimme puoliskon kanssa parit lähes puolen tunnin unet. Päivällä kävimme ulkona kävelyllä ja kahvilla, vaikka onkin hieman kiusallista, kun kivulias supistus alkaa kahvilassa kaikkien silmien alla.

Olo on arvatenkin aivan kaamea, enkä tällä hetkellä pysty käsittämään, kuinka tulen tulevasta selviämään. Sairaalaan mennään uuden kerran, jos lapsivesi menee (koska positiivinen streptokokki, minkä takia antibioottitippa. aargh!) tai kun olo käy sietämättömäksi (aika sietämättömäksihän se käy noin kymmenen minuutin välein.

Itselläni on jotenkin huijattu olo. Nyt on yli vuorokausi kärvistelty todella kivuliaiden supistusten kanssa, MUTTA synnytys EI siis ole käynnistynyt. Jotenkin elin siinä naivissa käsityksessä, että kivuliaiden supistusten myötä kohdunsuu lähtisi avautumaan.

Vaan onhan se niinkin, että nämä latenssivaiheen supistukset ihan yhtä lailla valmistavat synnytykseen. Tuntuu vain aivan kamalalta ajatukselta, että en ole kivuliaiden supistusten takia nukkunut sitten eilisen aamupuolikuuden, olo on todella kivulias ja pahin on kuitenkin vasta edessä. Nyt pitäisi vain kuulemma jollain ilveellä pystyä rentoutumaan ja tehdä vaikka ihan normaaleja juttuja. (Ei muuten millään ilveellä onnistu näiden supistusten kanssa. Vaikka kyllä kai tästä tekstiatä ihan tolkullista tuli. :D Toivottavasti.)

Onneksi puoliskoni on osoittautunut maailman parhaaksi tukihenkilöksi tässä puuhassa. ❤ Käytössä on kaikki mahdollinen jumppapallosta tens-laitteeseen, lämpöpusseihin, heijaamiseen, lämpimään suihkuun ja mitä näitä nyt on. Kyllähän siellä lopussa se maailman arvokkain palkinto odottaa, kun vain sinne asti jaksaa.

Kohta se on menoa?

Eipä taida olla ensitapaaminen Tiitiäisen kanssa enää kaukana. Toissailtana ja eilen minulle ehti jo tulla sellainen olo, että eipä se synnytys ehkä sittenkään ihan lähipäivinä edessä ole. Olo oli hyvä (joskin väsynyt), kivut aikalailla poissa ja Tiitiäinen möyrysi menemään ympäri vuorokauden, siis poikkeuksellisesti koko yönkin.

Eilinen meni rauhallisesti vanhasta paidasta vaunuverhoa tuunatessa sekä pienellä kävelylenkillä. Illaksi olimme varanneet pöydän ravintolasta, joten otin tunnin päikkärit ennen suihkua ja pukeutumista.

Päiväunilta herääminen on viime aikoina ollut työn ja tuskan takana. Sain lopulta silmäni auki ja kammettua itseni ylös sängystä. Kävelin pienen matkaa toiseen huoneeseen, kun ihan puskista oikeaan lonkkaan tuli viiltävä kipu ja jalka lähti kirjaimellisesti alta. Istuin hetken tuskissani lattialla ja uskaltauduin lopulta taas varovaisesti jaloilleni. Kipu jatkui, mutta hellitti pikku hiljaa ja lopulta pystyin varaamaan jalalle normaaliin tapaan.

Minun on vaikea sanoa, mitä tuo kipu oli ja on. Sama jalka on vihoitellut samantapaisesti aiemminkin ja epäilenkin sen liittyvän aiempiin urheiluvammoihin ja lantion virheasentoon.  Hermokipumaiselta se valitettavasti kuitenkin tuntuu. Pitää ottaa asia puheeksi synnytyksen yhteydessä tai neuvolassa.

Kipu siis kuitenkin hellitti ja pääsin kunnialla keskustaan asti. Kävelymatkalla sporapysäkiltä ravintolaan kipu kuitenkin palasi. Onneksi pääsin roikkumaan puoliskon käsikynkkään ja pääsimme kunnialla perille asti.

Ruoka oli aivan mahtavaa! Oli niin loistava idea lähteä vielä kahdestaan kunnolla illastamaan ennen Tiitiäisen syntymää. Alkumaljojen aikana alkoi kuitenkin tuntua todella kovaa menkkamaista jomotusta. Nytkö ne oikeat supistukset sitten alkoivat, mietin. Vaan ei kuitenkaan – supistukset tulivat omalla ajallaan (kivuttomina, kuten tähänkin asti) ja tuo piinaavan kova aaltoileva kipu omallaan.

Totesin kuitenkin puoliskolleni, jonka ystävä oli juuri lakonisesti todennut olevan turha odottaa sitä lasta saapuvaksi ajallaan, että voi olla, ettei tiistaille asti päästä tällä kokoonpanolla. (Laskettu aikahan on maanantaina, mutta toivoisin Tiitiäisen syntyvän edesmenneen mummini syntymäpäivänä tiistaina 20.3.)

Todettakoon tässä vaiheessa, että olen kirjoittanut tätä postausta (luurilla) pitkin päivää. Kivuliaat supistukset alkoivat aamulla puoli kuudelta ja niitä on tullut koko päivän useamman kerran tunnissa. Olen kuitenkin pystynyt suhteellisen normaalisti käymään kampaajalla intialaisessa päähieronnassa sekä hiustenleikkuussa (Ah!) ja ystävän kanssa Eurokankaassa ja kahvilla. Nyt alkaa supistukset tulla kuitenkin tiheämmin ja kipu käydä yhä sietämättömämmäksi.

En nyt rehellisesti sanottuna muista, mistä kaikesta olen tämän postauksen alkuun kirjoittanut enkä jaksa tätä läpi lukea. Voi siis olla, että tämä on täysin epäjohdonmukainen sekamelska. :D Toivoisin kovasti, että saisin nukkua vielä ensi yön, mutta näyttää tuo toive aika yltiöoptimistiselta.

Eiköhän tilanne ala olla se, että parin vuorokauden sisään näemme pienen rakkaan Tiitiäisemme. ♥

Vaappuen

Viimeisiä viedään – toivottavasti. Laskettu aika koittaa jo ensi viikon maanantaina. Olo myös on sen mukainen, etten usko raskauden tuosta juurikaan venyvän. Aluksihan meille tarjottiin laskettua aikaa huomiseksi (viimeisistä kuukautisista laskien), mutta varhaisultrien perusteella aika korjaantui lähes viikolla eteenpäin.

 Viimeviikkoisessa ultrassa kaikki näytti olevan hyvin: Tiitiäinen oli jo lähtökuopissa ja painoarvioksi hän sai 2 900 grammaa. Tuon arvion perusteella hän osui täsmälleen samalle käyrälle kahden aiemmin saadun sf-mitan kanssa eli aika tarkkaan ala- ja keskikäyrän puoliväliin. Napanuorassa veri virtasi mallikkaasti, lapsivettä oli normaali määrä ja sykkeissä kaikki kunnossa.

Tulipahan samalla todistettua, että Tiitiäinen kykenee liikkumaan myös supistusten aikana, vaikka kyllähän toinen hieman mykkyrälle puristuikin. Kätilö kysyi tuosta supistelusta ja totesin saaneeni ”nauttia” niistä jatkuvasti jo alkaen ennen kahdennenkymmenennen raskausviikon alkamista. En oikein osannut sanoa, kuinka usein supistuksia keskimäärin tulee, mutta heitin arvioksi vähintään kerran tunnissa. (Meni kyllä pahasti alakanttiin, sillä jo illalla sängyllä maatessa tuli noilla spekseillä äkkiä neljännes vuorokauden kiintiöstä täyteen.) Supistukset eivät ole olleet kivuliaita, mutta todella epämukavia kylläkin. Kätilö oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi hyvä tehdä sisätutkimus, kun hänelle selvisi, ettei neuvolalääkäri ollut sitä tehnyt.

Sisätutkimuksen perusteella supistukset eivät olleet viime viikkoon mennessä saaneet käytännössä mitään aikaiseksi kohdunsuulla. Voi olla, että tilanne on kuitenkin sittemmin muuttunut, sillä supistukset ovat alkaneet käydä ajoittain kivuliaammiksi ja ylipäätään Tiitiäinen painaa alakertaa siihen malliin, ettei varmasti jää epäselväksi, mitä kohti ollaan menossa. Sisätutkimus sai aikaan pientä tuhruvuotoa parin päivän ajaksi, mutten jaksanut siitä sen kummemmin huolestua.

Tiitiäisen liikkumatila on selvästi vähentynyt, sillä isot potkut ovat hävinnet kokonaan ja liikkeet ovat olleet viimeisen vajaan viikon ajan lähinnä hipsuttelua käsillä, nojaamista vatsan päältä silittelevää kättä vasten, pientä heiluntaa yms. Vatsa on todella alhaalla. Häpyluun kärkeen en pääse edes käsiksi ja mahalle ja keuhkoille on aivan ruhtinaallisesti tilaa. Eipä minulla missään vaiheessa kohtu päässyt keuhkoja painamaankaan, mutta nyt sitä tilaa olisi vaikka muille jakaa.

Myös oma liikkumiseni alkaa olla rajoittunutta. Tai lähinnä liikkeelle lähteminen paikallaolon jälkeen tuottaa tuskaa. Kävelemiseni alkaa myös olla aikamoista vaappumista, koska tuntuu siltä, että Tiitiäisen pää olisi niin syvällä haarovälissä, etten yksinkertaisesti saa kävellessä jalkoja lähemmäs toisiaan. :D Lantion luita on myös alkanut kolottaa piinaavasti, minkä lisäksi tuntuu monesti siltä, kuin minua kiskottaisiin keskeltä kahtia vetämällä kummastakin jalasta eri suuntaan. Liikkuminen onneksi helpottaa oloa. Vaan kun koko ajan ei voi liikkua!

Olotilaani on ilmaantunut muitakin muutoksia viimeisen noin viikon aikana: Maha on ollut koko raskausajan ennemmin kova kuin löysä, mutta nyt se on löysänpuoleinen, minkä lisäksi suoli tyhjenee monta kertaa päivässä. Olen alkanut herätä öisin (ja päiväunilla) siihen, että olen aivan hiessä. Pahoinvointi vaivaa taas enemmän (mistä kyllä syytän suurelta osin rautakuuria).

Olo on siis muuttunut hyvin paljon siitä, mitä se oli vielä edellisen kerran kirjoittaessani. Tuolloin tuleva synnytys tuntui vielä todella kaukaiselta ajatukselta. Nyt tuleva synnytys on alkanut muuttua hyvinkin konkreettiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten meidän synnytys lopulta käynnistyy. Viime yönä heräsin useamman kerran kivuliaisiin supistuksiin ja kohdussa on tuntunut silloin tällöin menkkamaista jomotusta. Uskallankin elää siinä toivossa, että Tiitiäinen saapuu tähän maailmaan ajallaan (toisin sanoen joutuisin kärsimään näistä loppuraskauden vaivoista mahdollisimman vähän aikaa ;D).

Meillä on kaikki valmiina Tiitiäistä varten. Enää pitää ommella valmiiksi pehmusteet pinnasänkyyn ja parin harsoliinan saumat. Lisäksi sairaalakassin eväsosio on yhä päivittämättä; pahoinvoinnin takia on ollut vaikea keksiä, mitä haluan mukaan sairaalaan. :D 

Jännittää

Täytyy myöntää, että jännittää – sekä hyvässä että pahassa. Olen odottanut viime perjantaista asti malttamattomana parin tunnin päästä koittavaa hetkeä, jolloin pääsemme taas näkemään Tiitiäisen. Marraskuun alussa olleessa rakenneultrassa saimme nähdä hänet todella tarkkaan ja meillä on jopa lähes valokuvan veroinen kuva hänen kasvoistaan. Mahtaakohan pikkuinen näyttää edelleen samalta?

Samalla minua pelottaa. Pelottaa se mahdollisuus, ettei kaikki olisikaan kunnossa. En ole ajatellut tuota vaihtoehtoa aktiivisesti. Päinvastoin olen keskittynyt niihin hyviin merkkeihin, kuten siihen, että Tiitiäinen liikkuu päivisin todella aktiivisesti ja on viime aikoina alkanut reagoida kosketukseen ja )
(mahdollisesti) puheeseenikin. Juttelen hänen kanssaan ja silittelen, kun hän aloittaa jumppansa. Öisin Tiitiäinen on ollut viimeisten viikkojen aikana rauhallinen.

Myös vatsani on kasvanut tasaiseen tahtiin, mistä todistaa vaatteiden tiukkeneminen ja se, etteivät raskauspaidat enää meinaa ylettyä vatsan yli. Myös minua viikkoon tai pariin näkemättömät ovat kiinnittäneet ääneen huomiota kasvaneeseen vatsaani. Eiköhän kaikki ole siis juuri kuten kuuluukin.

Kaikesta huolimatta pieni pelko painaa. Se puskee salakavalasti esiin jostain taka-alalta. Se vaikuttaa etenkin uneen ja olenkin nukkunut perjantaista asti todella huonosti ja nähnyt levottomia unia. Huomaan myös keskenmenon pyörineen tavallista enemmän mielessäni. (Pitääkin kirjoittaa nuo tapahtumat tänne – mielellään ennen Tiitiäisen syntymää!)

Viime yön nukuin kuitenkin todella hyvin. Juttelin eilen erään ystäväni kanssa, joka sai lapsen jokin aika sitten. Tuo lapsi eli vain muutaman viikon. Heidän kohtalonsa on pyörinyt omassa mielessäni todella paljon. Se on tietyllä tapaa asettanut omia kokemuksia toisenlaisiin mittasuhteisiin: Toisaalta se on tietenkin aiheuttanut pelkoa muistuttamalla, että etenevä raskauskaan ei aina ole tae siitä, että kaikki on hyvin. Samalla se on kuitenkin saanut arvostamaan tätä raskautta vieläkin enemmän.

Tuo ystäväni sanoi eilen ehkä kauneimman ja lohdullisimman asian, jonka ikinä olen kuullut. Ensiksi hän totesi, että on onnellinen siitä, että tietää pitäneensä koko raskausajan huolen siitä, että heidän lapsensa sai elää hyvän elämän hänen matkassaan. Oli todellinen ihme, että tuo lapsi ylipäätään jaksoi koko raskausajan ja sen jälkeen vielä muutaman hetken tällä puolen. Noiden päivien aikana heidän vauvansa sai tavata omat vanhempansa ja vanhemmat vauvansa. Eihän tuo tietenkään surua ja menetystä minnekään poista, mutta se tuo niiden rinnalle kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteet.

Minulta tuli tietenkin itku (kuten tätä kirjoittaessanikin), mutta se oli onnellinen itku. Olen monen monta kertaan itkenyt miettiessäni tuon ystäväni kohtaloa. Tuntuu täysin kohtuuttomalta, että toiset saavat osakseen tuollaista. Eilen sain tuohon tarinaan kuitenkin aivan uuden näkökulman – uskomattoman kauniin ja lohdullisen. Samalla se vähensi omaa huoltani. Tiitiäinen on jo täysin valmis tähän maailmaan, joten me tulemme joka tapauksessa näkemään hänet (tavalla tai toisella). Jo siinä on jotain, mistä olla kiitollinen ja onnellinen! ♥

Kutsu kävi

Äsken tuli puhelu Naistenklinikalta. Osasinhan minä sitä odottaa ja tavallaan olen helpottunutkin, että Tiitiäisen vointi tarkistetaan, mutta täytyy myöntää, että samalla stressitaso nousi aika lailla.

Neuvolaterkkamme laittoi eilen siis konsultaatiopyynnön äitiyspolille pienen sf-mitan takia. Kuten eilen kerroin, tuo mitta oli siis alakäyrän alapuolella ja pienempi, kuin neuvolalääkärin kaksi viikkoa aikaisemmin mittaama. Sekä oma terkkamme että Naistenklinikan kätilö painottivat, että Tiitiäisellä on todennäköisimmin kaikki hyvin, kun liikkuukin aktiivisesti. Molemmat kuitenkin käskivät ottaa heti yhteyttä äitiyspolille, jos liikkeet huomattavasti vähenevät/loppuvat.

Nyt pitäisi sitten vain onnistua pitämään stressitaso edes jotenkin aisoissa ensi viikon keskiviikon ultra-aikaan asti. Saa nähdä, kuinka onnistuu. Yhden itkun sain tietenkin jo tiristettyä. Onneksi Tiitiäinen kuitenkin liikkuu tätä kirjoittaessanikin. Jatkuva supistelu kuitenkin tuo aina oman huolensa. En tiedä millä ilveellä selviäisin siitä, ettei meidän pikkuisellamme olisikaan kaikki kunnossa. :’(

Neuvolan satoa

Tänä aamuna meillä oli neuvola. Jouduin menemään tällä kertaa yksin, sillä puoliskollani oli aamulla lähtö lyhyelle työmatkalle. Eilisen aamuyöhön asti venyneen työpäivän päätteeksi hän vielä kovasti varmisteli, ettei minulla vain ole sellainen olo, että Tiitiäinen saattaisi päättää tulla tähän maailmaan kahden seuraavan vuorokauden kuluessa. Ei ole. Toisaalta eipä minulla todellisuudessa ole mitään käsitystä, minkälainen sellainen olo on. :D Ei minun olossani tai Tiitiäisen olemisessa ole parin viime vuorokauden aikana kuitenkaan tapahtunut mitään uutta, joka voisi antaa olettaa synnytyksen olevan lähellä.

Parin viikon takaisella neuvolalääkärikäynnillä varmistui, että Tiitiäinen on asettunut raivotarjontaan ja sf-mitan perusteella (joka oli mitattu tuota ennen vain kerran) hän oli kasvanut samaa käyrää seuraten – suunnilleen siinä keski- ja alakäyrän puolivälissä. Lääkäri katsoi ultralla myös sykkeen ja suoritti nopean kokonaiskatsauksen Tiitiäiseen. Muuta tuolla käynnillä ei sitten tehtykään.

Minua jäi tuon käynnin jälkeen vaivaamaan (muun muassa) se, ettei minulle tehty lainkaan sisätutkimusta, kun sellainen tunnutaan tehdyn toisella neuvolalääkärikäynnillä kaikille muille. Otin asian tänään puheeksi neuvolaterkan kanssa ja hän vain totesi, ettei niitä enää rutiininomaisesti tehdä.

Ei kai siinä mitään. Itseäni asia jäi kuitenkin vaivaamaan (edelleen), sillä kuten olen kertonut, minua on vaivannut supistelu melko varhaisilta viikoilta asti. Supisteluista johtuen minulta on tarkastettu kahteen kertaan kohdunkaulan pituus sekä kohdunsuun tilanne. Molemmilla kerroilla kaikki on onneksi ollut kuten kuuluukin. Jotenkin mieltäni olisi kuitenkin rauhoittanut se, että tuo sisätutkimus olisi tehty, mutta eipä terveysasemalta enää löytynyt tuota varten vapaita lääkäriaikojakaan ennen laskettua aikaamme.

Tämänaamuisella käynnillä terveydenhoitaja mittasi hemoglobiinin ensimmäistä kertaa sitten joulukuun ja se oli yllätyksekseni päässyt tipahtamaan 130:stä 101:een. Keskenmenon jälkeen rautavarastoni mitattiin ja jouduin puolen vuoden rautakuurille, joka päättyi vuosi sitten, joten rautavarastojen kyllä pitäisi olla kunnossa. Kehnon hemoglobiiniarvon takia jouduin kuitenkin taas rautakuurille.

Muuten arvot olivat kunnossa ja painoakin on tullut normaalipainooni nähden lisää erittäin maltilliset reilut seitsemän kiloa. Myös viime viikolla (rv 36) otetun verikokeen Rh-vasta-aineet olivat edelleen negatiiviset. (Wihii!) Sf-mitta tuotti kuitenkin taas ylimääräistä päänvaivaa. (Edellisellä neuvolakäynnillä tammikuussa terveydenhoitaja ei siis saanut järkevää mittaa lainkaan.) Terveydenhoitajan tänään saama mitta oli pienempi, kuin lääkärin kaksi viikkoa sitten mittaama. Tuo arvo tiputti Tiitiäisen alimman kasvukäyrän alapuolelle. Terveydenhoitajan mielestä syytä huoleen ei kuitenkaan pitäisi olla, vaan minun kokoni sekä minun ja siskon syntymäpainot (3 120 g ja 3 000 g) huomioiden Tiitiäisen koko vaikuttaisi oikein passelilta. Myös Tiitiäisen erittäin aktiivinen liikkuminen puhuu hänen mukaansa sen puolesta, että kaikki on hyvin.

Terveydenhoitajamme lähetti kuitenkin konsultaatiopyynnön äitiyspolille ja mikäli he katsovat aiheelliseksi, ottavat he minuun yhteyttä ja pyytävät tarkistukseen. Muussa tapauksessa tilanne tarkistetaan viikon päästä omassa neuvolassa. Nyt hän arvioi Tiitiäisen tämänhetkiseksi painoksi kaksi ja puoli kiloa.

Täytyy myöntää, että neuvolakäynti sai olon hieman levottomaksi. Toisaalta todennäköisempäähän se on, että kaikki on oikein hyvin. Sitä paitsi terveydenhoitajan mukaan Tiitiäinen on laskeutunut niin alas, kuin vain pääsee, joten kai sekin vaikuttaa jollain tapaa saatuun sf-mittaan (?). Niin tai näin, niin eipä tässä itse voi mitään tehdä. Nyt vain odotellaan ja toivotaan, että kaikki tosiaan on hyvin ja että Tiitiäinen malttaa kasvaa vielä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa.