tiistai 21. marraskuuta 2017

Odotellessa

Lunta! Helsinkiin satoi eilen lunta niin, että hetken aikaa ikkunasta näkyi todellinen talviparatiisi. Maisemasta innostuneina viritimme puoliskoni kanssa parvekkeelle sunnuntaina ostamamme jouluvalot. Ei varmaan kuulosta kovinkaan ihmeelliseltä, mutta meille molemmille nuo olivat elämäämme ensimmäiset omat jouluvalot omalla parvekkeella. Nyt lumen jo sulettua ne loistavat lämmintä valoaan muistuttaen valkoista hankea. ^^

Sunnuntaina tuli tehtyä muitakin ostoksia ja uusi kotimme alkaa pikkuhiljaa olla kalustettu. Tiitiäisen huoneen sisustuksena toimii kuitenkin vielä muutama purkuvuoroaan odottava muuttolaatikko ja jonkinlainen valikoima irtosälää. Tiitiäistä huoneessa odottavat vain matto ja kehystystä vailla oleva juliste – molemmat vuosia sitten itselleni hommaamia. Mahdollisimman monen tarpeellisen asian aiomme ostaa käytettynä. Vaunut olemme kuitenkin ajatelleet hankkia (lue: pyytää joululahjaksi) uutena.

Muutaman pienen ostoksen tulin Tiitiäistä ajatellen tehneeksi, vaikka olemme yhdessä sopineet jo alkusyksystä, että ensimmäinen asia, jonka Tiitiäiselle hommaamme on Marimekon valkoinen Bo Boo -kuosinen body. Se ostetaan eräästä puoliskoni kotikaupungissa sijaitsevasta suosikkiliikkeestämme. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun eteeni osui Tammen kultaisia kirjoja huokeaan hintaan. Haalinkin mukaani kuusi parasta 30 euron yhteishintaan. Lisäksi ostin hauskat virolaista käsityötä olevat puiset papukaijat, jotka riippuvat vieterin päässä.



Itsellenikin pitäisi tehdä ostoksia, kun alkaa talvitakista loppua ympärysmitta eikä monikaan paita enää yletä vatsan yli. Uutena vain en viitsisi ostaa mitään sellaista, jonka käyttöikä minulla jää lopulta muutamaan kuukauteen. Kahdet housut ostin käytettyinä ystäväni ystävältä ja pitäisi kai jaksaa etsiä loputkin käytettyinä. Toki uutena ostetutkin voi myydä eteenpäin, mutta pelkään, etteivät aika ja jaksaminen lopulta riittäisi ja nuo jäisivät nurkkiin roikkumaan.

Vatsa on siis kasvanut jo aika lailla, eikä kenellekään ole varmasti epäselvää, että sisälläni kehittyy pieni ihminen. Olenkin saanut viime viikkoina todella paljon onnitteluita. Nyt niiden vastaanottaminen on jo aiempaa helpompaa, vaikka kyllä se edelleenkin tuntuu oudolta ja toisinaan hieman epämukavaltakin. Eilen illalla totesin kuitenkin puoliskolleni, että tuntuu todella hyvältä saada kollegoilta ja muilta täysin vilpittömiä ja meidän puolestamme iloitsevia onnitteluja. Noista onnitteluista tulee sellainen olo, että ne ihmiset, joiden kanssa päivittäin työskentelen todella välittävät minusta ja siitä, mitä minulle kuuluu. Se tuntuu hyvältä.

Oma oloni on parantunut huomattavasti. Pahoinvointi vaivaa enää ajoittain ja oksennuskin mahtuu viikkoon useimmiten vain kerran tai kaksi. Olen vihdoin jaksanut myös urheilla lokakuun puolivälistä asti useamman kerran viikossa. Minulla alkoi viime keskiviikkona myös mammajooga, jossa keskitytään lähinnä rentoutumiseen ja kehoa avaaviin harjoituksiin sekä valmistaudutaan synnytykseen. Itse pidän rankemmasta urheilusta, mutta ehkä juuri siksi aktiiviset rentotumisharjotukset ovat minulle juuri se oikea harjoittelumuoto raskauden edetessä.

Eniten arkeani haittaa tällä hetkellä huonot yöunet. Olen lähes koko raskausajan nukkunut enemmän tai vähemmän kehnosti ja herään aina aamuyöstä saamatta enää kunnolla unta. Viime viikkoina Tiitiäinen on lisännyt oman lusikkansa soppaan: Kuten olen kertonut, kohdussani taitaa kasvaa todellinen myllääjä. Tuota mylläystä jatkuu toisinaan lähes koko vuorokauden yhteen soittoon, toisinaan rauhottumistaukoja on enemmän ja ne ovat pitempiä.

Ei siinä mitään, onhan se kiva tietää, että pieni on hengissä ja välillä nuo liikkeet tuntuvat todella hauskoilta. Toisinaan tuo lähes tauoton möyriminen kuitenkin ottaa päähän – etenkin osuessaan yöaikaan. Viimeiset kolme yötä ovat olleet tuollaisia. Ensin on vaikea saada unta, kun toinen päättää aloittaa mylläyksen samaan aikaan kuin minä uneni. Seuraavaksi herään joko mylläykseen tai vessaan. Tai ehkä käännän kylkeäni. Niin tai näin, Tiitiäinen aloittaa taas mylläämisen. Ja tämähän toistuu toistumistaan, kunnes herätyskello herättää. ’:D

Hieman kauhunsekaisin tuntein odotan, mitä tuleman pitää, kun Tiitiäinen vielä moninkertaistaa painonsa. Toki hänen kasvaessaan myös tila käy ahtaammaksi, jolloin liikkeisiin ei saa niin paljon vauhtia. Elättelen myös edelleen toiveita, että viimeistään syntymä rauhoittaa pienen myllääjämme tai hän olisi varustettu ainakin omaani ”helpommalla” temperamentilla. Saa nähdä kuinka käy. Puoliskoni vielä naureskelee, että saanpahan maistaa omaa lääkettäni, jos Tiitiäinen minuun tulee. En tiedä, onko hän tajunnut, etten minä ole ainut, joka tuota lääkettä maistaa. Päinvastoin, se tietäisi hänelle tupla-annosta. :’D

Puoliskoni unelmoi eilen illalla siitä hetkestä, kun saamme Tiitiäisen toivottavasti lopulta onnellisesti syliimme. Mietimme yhdessä, miltä se mahtaa tuntua. Tuntuukohan se enemmän luonnolliselta vai omituiselta? Ainakaan tämä raskaana oleminen ei tunnu minusta kovin luonnolliselta. Tai ei tämä varsinaisesti luonnottomaltakaan tunnu, mutta ainakin kovin omituiselta. Vaikka olen biologi, minun on todella vaikeaa ihan konkreettisesti sisäistää sitä ajatusta, että sisälläni kasvaa ja kehittyy toinen ihminen. Myös ajatus imettämisestä tuntuu tietyllä tapaa todella omituiselta ja kaukaiselta. Maaliskuuta odotellessa.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Pieni ihminen

Vihdoin ehdin koneen ääreen! Rakenneultrasta (rv 20+4)  on siis vierähtänyt jo reilu viikko, mutta töissä on ollut sen verran kiireitä, ettei aikaa kirjoittamiselle ole yksinkertaisesti löytynyt. Koko alkuraskaus meni sellaisen pahoinvoinnin kourissa, että lähes kaikki urheilu jäi väliin, joten pahoinvoinnin helpotuttua lokakuulta alkaen, olen pyrkinyt jaksamistani kuunnellen käyttämään vapaa-aikaani urheiluun. Olo on kohentunut kaiken kaikkiaan huomattavasti, vaikka väsymys on vallannut samalla lisätilaa itselleen.

Jännitin rakenneultraa etukäteen todella paljon. Vuoroamme Naistenklinikalla odottaessa jännitys kävi niin suureksi, että minulta pääsi itku. Olin yrittänyt rauhoittaa itseäni pyöräilemällä paikalle kaunista kiertoreittiä. Myös puoliskoni oli mukana, mutta silti jännitys pääsi yllättämään. En ole todellakaan pessimismiin taipuvainen, mutta on myönnettävä, että näissä omissa raskausasioissa en uskalla nuolaista ennen ensi maaliskuuta ja lapsen syntymää. 

Kohdallemme osui onneksi todella taitava kätilö. Tällä kertaa olimme muistaneet ottaa myös äitiyskortin mukaan (niskapoimu-ultrasta se unohtui). Kävi kuitenkin selville, ettei neuvolaterveydenhoitajamme ollut kirjoittanut tuolloin ultranneen kätilön mukaamme lähettämiä kommentteja äitiyskorttiin. Pitää siis korjata tuo(kin) asia ensi viikon neuvolakäynnillä. Toinen korjattava asia on puoliskoni kohdalla kyllä-rasti (joskus-täsmennyksellä) kohdassa ’Huumeet’. Rastin pitäisi olla nuuskakohdassa. :D

Istukka löytyy kohdun takaseinästä, kuten olin arvannutkin ja saimme todella hyvät ultrakuvat. Meillä on Tiitiäisestä nyt muun muassa ihan oikea kasvokuva! Ylipäätään saimme mukaan paljon kuvia aina aivojen rakenteesta Tiitiäisen profiiliin ja akrobatiaotokseen. ♥ 

Kuten olen kertonut, Tiitiäinen on aikamoinen jumppailija. Kunnon liikkeet ovat tuntuneet jo noin neljän viikon ajan ja olenkin ehtinyt kauhistella, minkälaiseksi mylläyksen kohteena oleminen mahtaa muuttua pikkuisen lähes kymmenkertaistaessa vielä painonsa. Jännitin myös, miten ihmeessä tuollaisen myllääjän ultraus ja ennen kaikkea mittojen ottaminen tulisi onnistumaan.

Tiitiäinen veteli kuitenkin sikeitä koko ultrauksen ajan. Eipä pikkuinen herännyt kunnolla edes siihen, kun kätilö joutui painelemaan kovaakin saadakseen köllijän kääntymään selkärangan kuvaamista varten. Tuon puolituntisen aikana kaikki Tiitiäisen liikkeet siis rajoittuivat pieniin unisiin kasvojen hieraisuihin, jalkojen oikomisiin jo omien polvien pussailuun. Mitat saatiin näin ollen helposti, luotettavasti ja melko nopeasti.

Ihmeellistä ajatella, että tuolloin Tiitiäinen painoi jo hieman reilut 400 grammaa ja oli kokonaisuudessaan kätilön arvion mukaan parinkymmenen sentin pituinen. Kahden suklaalevyn painoinen paketti! Kätilö pääsi kuvaamaan kaikki mitat ja rakenteet ja ne kaikki olivat onneksi kunnossa. Kohdussani elelee ihan oikea pieni ihminen! ^^

Ensimmäinen, mitä Tiitiäisestä ruudulle piirtyi, olivat symmetriset pienet jalkapohjat. Jaloista ja käsistä löytyi kaikki niihin kuuluvat luut ja mitatkin olivat keskenään sopusoinnussa. Sormissa näkyivät kynnet ja silmissä linssit. Sydämen kaikki neljä lokeroa näkyivät hyvin, ja tuon verta suonistossa kierrättävän lihaksen supistuminen eteni juuri kuten kuuluukin. Aortta ja keuhkovaltimokin sijaitsivat oikein suhteessa toisiinsa ja napanuorasta löytyi kaksi verta Tiitiäisen kehoon kulkevaa valtimoa sekä yksi verta kohti istukkaa kuljettava laskimo. Keskiruumiista löytyivät kaksi munuaista ja maha, joiden yläpuolella piirtyi todella selkeänä hengityslihas pallea.

Rakenneultra oli oikea biologin unelma! Lisäksi meidät ultrannut kätilö sattui onneksemme olemaan todella taitava ja innokas myös selittämään ja vastaamaan uteliaan kysymyksiin. Hän oli käynyt juuri koulutuksen aivojen rakenteista ja niiden ultraamisesta, joten saatiin aivoistakin todella hienot kuvat ja selostukset. Aivo-osastollakin kaikki oli mallikkaasti. Ai että, jos olisi saanut koko tuokion videoitua!

Kaikki oli siis just eikä melkein, joten nyt uskaltaa hetkeksi huokaista helpotuksesta. Lopuksi kätilö vielä kysyi, haluaisimmeko tietää sikiön sukupuolen. Tähän kysymykseen vastaamisen jätin puoliskolleni, sillä minä en tuota välttämättä olisi halunnut tietää, mutta ei sen tietäminenkään ollut minulle mikään suuri kysymys. Puolisko vastasi myöntävästi, joten nyt meillä on kätilön valistunut arvio tulevan lapsemme sukupuolesta (siltä osin, kun sen nyt rakenteita ultraamalla ylipäätään voi määrittää).

Olemme sopineet jo useampi vuosi sitten, ettemme kerro lapsen (oletettua) sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten tuota ominaisuutta tärkeänä pitävät itse arviomaan, kun Tiitiäinen tähän maailmaan toivottavasti maaliskuussa syntyy. Sen verran voin sukupuolesta sanoa, että toinen meistä oli oikeassa ja toinen väärässä. :D

Omat vanhempani eivät ole sukupuolta edes udelleet. Äitiä se ehkä kiinnostaisi, mutta isäni ei taida noita sukupuoliasioita etenkään lasten kohdalla oikein edes tajuta. Olemme siskon kanssa naureskelleetkin, että isä ei ole tainnut koskaan meidän kohdalla miettiä koko sukupuolikysymystä. Olemme siitä todella kiitollisia. Ylipäätään emme koe, että kumpikaan vanhemmistamme olisi tehty meidän kanssa asioita tai jättänyt niitä tekemättä sen takia, että olemme tyttöjä tai siksi, ettemme ole poikia. Äidiltä muistan kyllä tulleen joitakin kommentteja tytöille sopivaan käytökseen liittyen, mutta muuten sukupuoli on määrittänyt elämäämme perheen kesken melko vähän. Toki muut sukulaiset ja etenkin koulu ovat aivan oma lukunsa! Puuh.

Olisi taas hirveästi kirjoitettavaa! Parasta kuitenkin lopettaa tältä erää tähän ja kirjoitella toisella kertaa omasta voinnista, muutamasta PIENESTÄ ostoksesta, lastenvaatteiden kammottavasta (ja suorastaan perverssistä) sukupuolittamisesta, raskausajan liikkumisesta ja ravitsemuksesta ym. 

torstai 2. marraskuuta 2017

Jännän äärellä

Nyt jännittää. Paljon. Huomenna aamulla meillä on rakenneultra. Tiitiäinen on sen verran vilkas tapaus ja istukkakin sijaitsee ilmeisesti sellaisessa paikassa (varmaankin kohdun takaseinässä), ettei meillä ole epäilystäkään siitä, ollaanko kohdussani yhä hengissä. Olen kuitenkin varsin tietoinen siitä, että huomenna kaikki voi romahtaa. Toki kaikki voi romahtaa koska vain, mutta huominen on kuitenkin tietynlainen virstanpylväs. Onneksi ultra-aika on heti aamusta, niin ei tarvitse kärvistellä töissä sitä ennen.

Kuten olen jo kertonutkin, on Tiitiäinen osoittautunut varsinaiseksi myllääjäksi. Ensimmäiset liikkeet tunsin jo viikolla 15, vaikkakin ne vahvistuivat kunnolla ”vasta” viikolla 17. Viimeisen reilun viikon ajan liikkeet ovat tuntuneet todella selkeästi vatsan päältäkin tunnusteltuina. Etenkin alavatsaan tulevat potkut tuntuvat käsittämättömän voimakkailta, ottaen huomioon, että Tiitiäisellä on todennäköisesti massaa se reilut 300 grammaa. Tuntuu ihanalta, että nyt puoliskokin pystyy tuntemaan tuon pienen ihmeen liikkeet.

Liikkeet tuntuvat kutkuttavilta ja tuovat rauhaa tämän raskauden onnistumisen jännittämiseen. Samalla minua on alkanut hirvittää, että meille saattaa olla tulossa temperamentiltaan itseäni muituttava perheenjäsen. Apua! Juttelin äitini kanssa Tiitiäisen liikkeistä ja äiti muisteli autuas ilme kasvoillaan minun olleen (jo) raskausaikana juuri tuollainen. Tai siis tällainen. Taidan mennä lopun raskausajasta sormet ristissä; josko sieltä sittenkin tulisi vähän ”helpomman” temperamentin omaava lapsi. ’:D

Kerroin viime viikon lopulla parille kollegalleni raskaudesta. Ajattelin, että heidän on reilua kuulla asia minun kertomanani, sillä minulla on heidän kanssaan muutama suurempi projekti meneillään ja tuloillaan. Yksi läheisimmistä kollegoistani toi minulle eilen pienen lahjan. Tai ei niin pienen, vaan parhaista parhaimman ja osuvimman – hänen lapsiltaan pieneksi jääneen Tiitiäisen satupuun. Tuo kirjahan meiltä tietenkin löytyy ja sitä luetaan jo nyt päivittäin, mutta ajatus oli aivan yhtä ihana, kuin fyysinen lahja itsessään. 

Viime viikon loppuun mennessä raskaudesta oli siis tiennyt yksi kollegani ihan alusta asti sekä pomoni ja ne muutamat, joiden kanssa olin reissussa muutama viikko sitten. Ihan hyvä, että kerroin haluamilleni kollegoille raskaudesta, sillä vatsa on ilmeisesti kasvanut jo sen verran, että tämän viikon alusta olen satanut onnitteluja muutamalta muultakin kollegalta.

Onnittelujen saaminen tuntuu samalla hyvältä ja ahdistavalta. Pitkän yrittämisen ja polulle osuneiden vastoinkäymisten jälkeen on ihana saada vihdoin onnitteluja. Niistä tulee tietyllä tapaa jopa ylpeä olo. Samaan aikaan onnittelut tuntuvat kiusallisilta. En ole todellakaan hiljainen ihminen – kaikkea muuta. Olen kuitenkin samaan aikaan arka ja ollessani äänessä (mitä tapahtuu usein) en tee sitä siksi, että ihmiset kohdistaisivat huomionsa minuun, vaan siksi, että he kiinnittäisivät huomionsa asiaani. Koen todella ahdistavina tilanteet, joissa tiedän huomion kohdistuvan nimenomaan minuun. Tämän takia koko raskausaika näkyvine muutoksineen aiheuttaa minussa ahdistusta. Minusta on ylipäätään vähän omituista ja ahdistavaa, että ihmiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja pahimmillaan kosketella raskaana olevia.

Innostuneet onnittelut ahdistavat myös siksi, etten edelleenkään uskalla täysin luottaa siihen, että kaikki menee loppuun asti hyvin. Ihmisten jakaessa onnitteluitaan minulle tulee näin ollen pakottava tarve hillitä heidän intoaan – toppuutella ja muistuttaa, että on tässä vielä matkaa taitettavana. Ja haluaisinpa minä myös pillahtaa itkuun ja huutaa koko maailmalle, ettemme me tähänkään asti ole päässeet mitään valmiiksi tallattuja polkuja astellen. Matkan varrella on hankittu sellaiset ruhjeet ja haavat, etteivät ne taida koskaan täysin umpeutuakaan.

Niin tai näin, olo on tällä hetkellä uskomattoman onnellinen ja toiveikas, vaikka samalla pelottaakin. Huomenna näemme taas Tiitiäisen ja kuulemme, mikä tilanne on. Olemme nyt päätyneet siihen, että haluamme tietää tulevan lapsemme sukupuolen – siltä osin, kuin se nyt ultrakuvista ylipäätään voidaan nähdä. Olemme pohtineet asiaa paljon ja itse olen edelleen vähän kahden vaiheilla, mutta mennään nyt sitten puoliskon toiveen mukaan.

Siitä olemme kuitenkin olleet alusta asti yksimielisen varmoja, ettemme tule kertomaan sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten lapsen synnyttyä itse katsomaan, jos se niin kovin tärkeä ominaisuus on. Kertomatta jättäminen hillitsee toivottavasti sukupuolikoodattujen lahjojen saantia. Toivottavasti tavaran määrää ylipäätään. Olemme kyllä esittäneet kaikille isovanhemmille toiveen, että jättäisivät tavaran ostamisen kaiken kaikkiaan minimiinsä. Saapa nähdä, kuinka toivettamme kunnioitetaan.