Pieni ihminen

Vihdoin ehdin koneen ääreen! Rakenneultrasta (rv 20+4)  on siis vierähtänyt jo reilu viikko, mutta töissä on ollut sen verran kiireitä, ettei aikaa kirjoittamiselle ole yksinkertaisesti löytynyt. Koko alkuraskaus meni sellaisen pahoinvoinnin kourissa, että lähes kaikki urheilu jäi väliin, joten pahoinvoinnin helpotuttua lokakuulta alkaen, olen pyrkinyt jaksamistani kuunnellen käyttämään vapaa-aikaani urheiluun. Olo on kohentunut kaiken kaikkiaan huomattavasti, vaikka väsymys on vallannut samalla lisätilaa itselleen.

Jännitin rakenneultraa etukäteen todella paljon. Vuoroamme Naistenklinikalla odottaessa jännitys kävi niin suureksi, että minulta pääsi itku. Olin yrittänyt rauhoittaa itseäni pyöräilemällä paikalle kaunista kiertoreittiä. Myös puoliskoni oli mukana, mutta silti jännitys pääsi yllättämään. En ole todellakaan pessimismiin taipuvainen, mutta on myönnettävä, että näissä omissa raskausasioissa en uskalla nuolaista ennen ensi maaliskuuta ja lapsen syntymää. 

Kohdallemme osui onneksi todella taitava kätilö. Tällä kertaa olimme muistaneet ottaa myös äitiyskortin mukaan (niskapoimu-ultrasta se unohtui). Kävi kuitenkin selville, ettei neuvolaterveydenhoitajamme ollut kirjoittanut tuolloin ultranneen kätilön mukaamme lähettämiä kommentteja äitiyskorttiin. Pitää siis korjata tuo(kin) asia ensi viikon neuvolakäynnillä. Toinen korjattava asia on puoliskoni kohdalla kyllä-rasti (joskus-täsmennyksellä) kohdassa ’Huumeet’. Rastin pitäisi olla nuuskakohdassa. :D

Istukka löytyy kohdun takaseinästä, kuten olin arvannutkin ja saimme todella hyvät ultrakuvat. Meillä on Tiitiäisestä nyt muun muassa ihan oikea kasvokuva! Ylipäätään saimme mukaan paljon kuvia aina aivojen rakenteesta Tiitiäisen profiiliin ja akrobatiaotokseen. ♥ 

Kuten olen kertonut, Tiitiäinen on aikamoinen jumppailija. Kunnon liikkeet ovat tuntuneet jo noin neljän viikon ajan ja olenkin ehtinyt kauhistella, minkälaiseksi mylläyksen kohteena oleminen mahtaa muuttua pikkuisen lähes kymmenkertaistaessa vielä painonsa. Jännitin myös, miten ihmeessä tuollaisen myllääjän ultraus ja ennen kaikkea mittojen ottaminen tulisi onnistumaan.

Tiitiäinen veteli kuitenkin sikeitä koko ultrauksen ajan. Eipä pikkuinen herännyt kunnolla edes siihen, kun kätilö joutui painelemaan kovaakin saadakseen köllijän kääntymään selkärangan kuvaamista varten. Tuon puolituntisen aikana kaikki Tiitiäisen liikkeet siis rajoittuivat pieniin unisiin kasvojen hieraisuihin, jalkojen oikomisiin jo omien polvien pussailuun. Mitat saatiin näin ollen helposti, luotettavasti ja melko nopeasti.

Ihmeellistä ajatella, että tuolloin Tiitiäinen painoi jo hieman reilut 400 grammaa ja oli kokonaisuudessaan kätilön arvion mukaan parinkymmenen sentin pituinen. Kahden suklaalevyn painoinen paketti! Kätilö pääsi kuvaamaan kaikki mitat ja rakenteet ja ne kaikki olivat onneksi kunnossa. Kohdussani elelee ihan oikea pieni ihminen! ^^

Ensimmäinen, mitä Tiitiäisestä ruudulle piirtyi, olivat symmetriset pienet jalkapohjat. Jaloista ja käsistä löytyi kaikki niihin kuuluvat luut ja mitatkin olivat keskenään sopusoinnussa. Sormissa näkyivät kynnet ja silmissä linssit. Sydämen kaikki neljä lokeroa näkyivät hyvin, ja tuon verta suonistossa kierrättävän lihaksen supistuminen eteni juuri kuten kuuluukin. Aortta ja keuhkovaltimokin sijaitsivat oikein suhteessa toisiinsa ja napanuorasta löytyi kaksi verta Tiitiäisen kehoon kulkevaa valtimoa sekä yksi verta kohti istukkaa kuljettava laskimo. Keskiruumiista löytyivät kaksi munuaista ja maha, joiden yläpuolella piirtyi todella selkeänä hengityslihas pallea.

Rakenneultra oli oikea biologin unelma! Lisäksi meidät ultrannut kätilö sattui onneksemme olemaan todella taitava ja innokas myös selittämään ja vastaamaan uteliaan kysymyksiin. Hän oli käynyt juuri koulutuksen aivojen rakenteista ja niiden ultraamisesta, joten saatiin aivoistakin todella hienot kuvat ja selostukset. Aivo-osastollakin kaikki oli mallikkaasti. Ai että, jos olisi saanut koko tuokion videoitua!

Kaikki oli siis just eikä melkein, joten nyt uskaltaa hetkeksi huokaista helpotuksesta. Lopuksi kätilö vielä kysyi, haluaisimmeko tietää sikiön sukupuolen. Tähän kysymykseen vastaamisen jätin puoliskolleni, sillä minä en tuota välttämättä olisi halunnut tietää, mutta ei sen tietäminenkään ollut minulle mikään suuri kysymys. Puolisko vastasi myöntävästi, joten nyt meillä on kätilön valistunut arvio tulevan lapsemme sukupuolesta (siltä osin, kun sen nyt rakenteita ultraamalla ylipäätään voi määrittää).

Olemme sopineet jo useampi vuosi sitten, ettemme kerro lapsen (oletettua) sukupuolta kenellekään. Tulkoot sitten tuota ominaisuutta tärkeänä pitävät itse arviomaan, kun Tiitiäinen tähän maailmaan toivottavasti maaliskuussa syntyy. Sen verran voin sukupuolesta sanoa, että toinen meistä oli oikeassa ja toinen väärässä. :D

Omat vanhempani eivät ole sukupuolta edes udelleet. Äitiä se ehkä kiinnostaisi, mutta isäni ei taida noita sukupuoliasioita etenkään lasten kohdalla oikein edes tajuta. Olemme siskon kanssa naureskelleetkin, että isä ei ole tainnut koskaan meidän kohdalla miettiä koko sukupuolikysymystä. Olemme siitä todella kiitollisia. Ylipäätään emme koe, että kumpikaan vanhemmistamme olisi tehty meidän kanssa asioita tai jättänyt niitä tekemättä sen takia, että olemme tyttöjä tai siksi, ettemme ole poikia. Äidiltä muistan kyllä tulleen joitakin kommentteja tytöille sopivaan käytökseen liittyen, mutta muuten sukupuoli on määrittänyt elämäämme perheen kesken melko vähän. Toki muut sukulaiset ja etenkin koulu ovat aivan oma lukunsa! Puuh.

Olisi taas hirveästi kirjoitettavaa! Parasta kuitenkin lopettaa tältä erää tähän ja kirjoitella toisella kertaa omasta voinnista, muutamasta PIENESTÄ ostoksesta, lastenvaatteiden kammottavasta (ja suorastaan perverssistä) sukupuolittamisesta, raskausajan liikkumisesta ja ravitsemuksesta ym.