Tuhruvuoto on täällä. Olen osannut odottaa sitä ja tiedän, ettei se välttämättä kerro mistään. Silti matto lähti totaalisesti jalkojen alta ja koko unelma vielä yhdestä lapsesta mureni hetkessä.
Minulla on tosiaan ollut vuotoa (ainakin) näillä viikoilla kaikissa raskauksissa - onnistuneissa ja keskenmenneissä. Silti vuoto herättää aina valtavan huolen ja yhdistyy mielessäni keskenmenoon.
Ensi viikon tiistain varhaisultra tuntuu olevan aivan liian kaukana.
On se ihmismieli ihmeellinen. Niin vain kuitenkin pelkään kuollakseni keskenmenoa. Pelkään, vaikka toistaiseksi ei ole ollut mitään syytä epäillä, etteikö kaikki olisi ja myös menisi hyvin. Pelkään, vaikka ihan vilpittömästi koen, ettei tässä ole mikään kiire eikä edes lopulta pakko onnistua.
Pelkään joka kerta vessassa käydessäni katsoa pönttöön ja paperia. Aina kun housuissa tuntuu kosteaa, on pakko käydä tarkistamassa sen väri. Mittaan lämmön joka päivä ja olen antanut itselleni luvan olla rauhallisin mielin, kunhan lämpö ylittää mielivaltaisen 37,1°C.
Eilen ei ylittänyt ja aloin heti miettiä hetkeä toissailtana nukkumaan laittaessa, kun tuntui siltä, että tukkoinen nenä yhtäkkiä aukesi. Eikä pupillitkaan näyttäneet enää laajentuneilta. Rinnat sentään aristivat, mutta ovatko ne aristaneet aiemminkin keskenmenon jo alettua...?
Mittasin eilen lämmön siis moneen kertaan koko ajan tietäen, ettei siinä ole järjen hiventäkään. Hetken päästä mittari näyttikin taas 37,4°C. Kyllähän ne pupillitkin olivat selvästi laajentuneet tavalliseen verrattuna! Ja se viimeinen oljenkorsikin roikkui matkassa - mitään kipuja ei tähän mennessä ole ollut (keltarauhasen jomotusta lukuun ottamatta). Eikä vuotoja!
Miten ihminen keksiikin itselleen tällaisia manöövereita, joiden avulla voi uskotella itselleen, että kaikki on kunnossa! Onkohan olemassa sellaisia ihmisiä, jotka vain kylmänviileästi odottavat ja luottavat? Sinänsähän missään muussa ei ole järjellä ajatellen järkeäkään, koska nämä asiat menevät niin kuin menevät.
Kai näiden mielessä kehiteltyjen manöövereiden taustalla on se ajatus, että niiden avulla osaisi edes vähän paremmin valimistautua siihen, mitä tuleman pitää. Ettei sitten tipahtaisi aivan yhtäkkiä, jos tipahtaa täytyy.
Nyt ollaan mitä todennäköisimmin ohitettu se hetki, kun edellinen raskaus päättyi keskenmenoon. Olo on edelleen luottavainen ja uskaltauduin lopulta perjantaina myös varaamaan ajan varhaisultraan. Itse ultraa täytyy odottaa vielä puolitoista viikkoa.
Neuvolaan en ole vielä soittanut. Tuon puhelun ottaminen näyttää olevan edelleen korkean kynnyksen takana. Pakko kai ottaa itseäni niskasta kiinni heti alkuviikosta, koska pahimmillaan käy muuten niin, ettei aikaa löydy omasta neuvolasta ollenkaan - täällä kun noista ajoista tuntuu olevan pysyvästi pulaa.
Tämä raskaus poikkeaa ainakin kolmesta aiemmasta (ensimmäisestä en muista) siinä, että vielä ei ole tullut lainkaan veristä vuotoa, jota on tullut aina ainakin viikolla 5. Ehdin jo kertaalleen pelästyä, mutta seuraavana päivänä tajusin, että vuodon lähde taisikin olla raskauden jälleen ärsyttämät peräpukamat. Kyllähän se olisi pitänyt heti tietenkin tajuta, mutta taisin odottaa tuota vuotoa niin paljon, etten miettinyt asiaa sen pidemmälle.
Vuodot siis puuttuvat. Ainakin toistaiseksi. Pahoinvoinnistakaan ei ole tietoakaan ja alun pieni etova olokin on hävinnyt. Ainoita raskaudesta kertovia oireita ovat koholla oleva lämpö (noin 37,5°C), tukkoinen nenä, iltaisin iskevä väsy ja toisaalta aamuyöllä herkästi kesken loppuva uni, tarve käydä vessassa tavanomaista tiheämmin sekä vasemmalla jomotteleva keltarauhanen. Ai niin, ja etenkin nännien läheisyydestä kipeät rinnat! Alun "hassu tunne imettäessä" on siis muuttunut jäätäväksi kivuksi, joka onneksi helpottaa hetken imetyksen jälkeen.
Voi kun seuraava viikko menisi nopeasti! Myönnän, että varhaisultra jännittää todella paljon. Niin kovasti toivon, että matkassa olisi tuolloin pieni sykkivä sydän.
Oli pakko tehdä toinen testi alkuviikosta, kun olin kerran ostanut tuplapakkauksen eikä meidän perheessä tule testeille enää olemaan käyttöä (ellei tämä raskaus sitten mene kesken.) Viiva oli tummunut, mikä rauhoitti mieltä, vaikka hyvin tiedänkin, ettei se lupaa mitään.
Pakko kirjoittaa, vaikken oikein tiedä, mitä. En tiedä yhtään, mitä ajatella koko tilanteesta.
Olen aivan uskomattoman onnellinen ja samaan aikaan olo on totaalisen epäuskoinen. Haluaisin tuulettaa ääneen, mutten uskalla tehdä sitä edes mielessäni, jottei tätä vain vietäisi meiltä pois.
Olo on paljon luottavaisempi, kuin viime kerralla. Samalla kuitenkin toistelen itselleni, että nyt ollaan viikko varhaisemmassa vaiheessa, kuin edellisen keskenmenon tapahtuessa. Hetkittäin mieleni valtaa silti suunnaton varmuus onnistumisesta ja ajattelen huutaa asian kaikille, jotka vain kuuloetäisyydelle sattuvat.
Eihän meillä ihan oikeasti ole mitään menetettävää, puhumattakaan kiireestä raskauden alkamisen osalta. Kuitenkin jostain iskee huoli, pelko siitä, että raskaus menisikin kesken. Ennen kaikkea pelko siitä, miltä se tuntuisi. Koska asiasta iloitseminen ja sen jakaminen tarkoittaa samalla sitä, että alkaisin rakentaa kuvaa pienestä ihmisestä sekä perheestämme sellaisena, kuin se hänen kanssaan olisi. Noiden mielikuvien romahtaminen väistämättä sattuu. Sen, jos jotain, olen oppinut.
Minusta tuntuu jostai syystä myös väärältä se, että tulin raskaaksi näin helposti. Ja vielä kahdesti! On petturiolo, mikä on tietenkin täysin absurdia. Yritän toistaa itselleni, että me ansaitsemme tämän - ihan kuten kaikki muutkin.
Puolisko suhtautuu asiaan todella luontevasti ja vaikuttaa kaikin puolin onnelliselta sekä luottavaiselta. Se rauhoittaa ja luo uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Vielä en ole uskaltanut kuitenkaan varata varhaisultraa tai soittaa neuvolaan. Ehkä ensi viikolla?
Olen yleensä tehnyt raskaustestin vasta, kun kuukautiset ovat olleet pisimmän kiertoni mukaan myöhässä. Tällä olen suojellut itseäni ylimääräisiltä pettymyksiltä. Taustalla siis ajatus, ettei raskaus testejä tekemällä ala, joten turha niiden kanssa on hätiköidä ja aiheuttaa itselleen kaksinkertaista pettymystä saamalla ensin negatiivinen testitulos ja sitten pettymällä uudestaan kuukautisten alkaessa.
No, tällä kertaa oireet ovat olleet sen verran selvät, etten malttanut olla käymättä ostamassa testiä. Kävin siis aamupäivällä apteekissa ja tein testin muutama hetki sitten.
Olo on tällä hetkellä onnellinen ja luottavainen - tietenkin myös yllättynyt ja luulenkin, että tässä menee hetki asian sisäistämisessä. En siis tietenkään ole pätkän vertaa yllättynyt siitä, että testi oli positiivinen, koska oireet ovat tosiaan olleet viime päivinä niin selvät, vaan siitä, miten naurettavan helposti raskaus alkoi.
Tiitiäinen oli kuulemma juuri eilen sattunut kysymään puoliskolta, olisiko hänestä kiva, jos olisikin kaksi vauvaa. Tämä vastasi vastakysymyksellä, olisiko Tiitiäisestä. Kuulemma olisi. Jännä nähdä, onko meitä ensi toukokuussa perheessämme yksi vauva enemmän. ❤
No nyt eletään outoja ja jänniä aikoja! Teimme sitten sen päätöksen, että kolmas lapsi (tai paremminkin kai raskaus) on tervetullut, jos on tullakseen. Kyllä, luit ihan oikein.
En täysin osaa selittää enkä kai täysin ymmärräkään, miten tähän lopulta päädyimme. Tietyllä tapaa se vain tuntui todella luontevalta - asialta, jonka kuuluukin olla näin. Huolemme mahdollisesti tulevan lapsen terveydestä ja raskauteen liittyvistä riskeistä eivät tietenkään ole hälvenneet mihinkään, mutta ehkä ne ovat jääneet kuitenkin jollain tapaa taka-alalle.
Tähän kaikkeen vaikuttanee kaikkein eniten noin kaksi kuukautta sitten alkanut ja noin kuukausi sitten päättynyt raskaus. Se oli meille molemmille aikamoinen shokki, mutta samalla se taisi paitsi selventää ajatuksia niin tuoda ajatteluun ihan uuden näkökulman. Tuo koko episodi teki meistä jotenkin ihmeellisesti aiempaa läheisempiä.
Vaikka raskaus ja sen keskeytyminen olivat ennen kaikkea valtava shokki, niin samalla raskauden alkaminen noin helposti luomuna on tuntunut jälkeenpäin jollain tapaa hyvältä. Alitajuntani taisi tuulettaa minulta salaa. Tälläistäkö se onkin! Me onnistuttiin! Taisin joku aika sitten kirjoittaakin, että tällä matkallamme on jäänyt harmittamaan ja kaihertamaan mieltä etenkin se, etten koskaan ole päässyt kokemaan, miltä tuntuu sellainen tarinoiden "tavallinen" raskauden yrittäminen. Nyt me olimme saaneet siitä pienen makupalan.
Ovulaatio osui hyvin selvien oireiden perusteella viime viikon alkupuolelle. Nyt siis odotellaan. Parisen päiväö sitten alkoi taas ilmaantua jonkinmoisia oireita, mutten ole yhtään varma, kertovatko ne vain lähestyvistä kuukautisista vai kenties alkunsa saaneesta raskaudesta. Lapsettomuuslääkärin mukaan muutamat keskenmenoa seuraavat kuukaudet ovat tavanomaista otollisempia uuden raskauden alkamiselle.
Oireet ovat niitä samoja, joita oli viime kierrossa: huonosti nukuttuja öitä ja aikaisia aamuheräämisiä, lämmönnousua (päivisin jopa yli 37,5°C), nenän tukkoisuutta (etenkin yötä vasten), alavatsan nipistelyä ja vihlontaa keltarauhasen kohdalla, tavanomaista helpompaa hengästymistä puhuessa ja laulaessa, tavanomaisesta poikkeavia tuntemuksia imettäessä, aavistuksen etova olo sekä jatkuva jano ja pissahätä.
Paha tosiaan arvioida, johtuvatko oireet vain lähenevistä kuukautisista vai jostain muusta. Minullahan ei myöskään ole ollut yksiäkään kuukautisia keskenmenovuodon loputtua enkä ylipäätään tiedä, vaikuttaako alla oleva keskenmeno vielä jollain tapaa hormonitoimintaani.
Olo on hyvällä mielellä jännittynyt. Odottava ja utelias. Mikään kiire meillä ei ole. Tuskin tuleekaan, vaikka tiedän, että yrityksen mahdollisesti venyessä mieli saattaa vielä muuttua. Nyt tuntuu siltä, että tulee jos on tullakseen ja jos ei niin ei.
