On se ihmismieli ihmeellinen. Niin vain kuitenkin pelkään kuollakseni keskenmenoa. Pelkään, vaikka toistaiseksi ei ole ollut mitään syytä epäillä, etteikö kaikki olisi ja myös menisi hyvin. Pelkään, vaikka ihan vilpittömästi koen, ettei tässä ole mikään kiire eikä edes lopulta pakko onnistua.
Pelkään joka kerta vessassa käydessäni katsoa pönttöön ja paperia. Aina kun housuissa tuntuu kosteaa, on pakko käydä tarkistamassa sen väri. Mittaan lämmön joka päivä ja olen antanut itselleni luvan olla rauhallisin mielin, kunhan lämpö ylittää mielivaltaisen 37,1°C.
Eilen ei ylittänyt ja aloin heti miettiä hetkeä toissailtana nukkumaan laittaessa, kun tuntui siltä, että tukkoinen nenä yhtäkkiä aukesi. Eikä pupillitkaan näyttäneet enää laajentuneilta. Rinnat sentään aristivat, mutta ovatko ne aristaneet aiemminkin keskenmenon jo alettua...?
Mittasin eilen lämmön siis moneen kertaan koko ajan tietäen, ettei siinä ole järjen hiventäkään. Hetken päästä mittari näyttikin taas 37,4°C. Kyllähän ne pupillitkin olivat selvästi laajentuneet tavalliseen verrattuna! Ja se viimeinen oljenkorsikin roikkui matkassa - mitään kipuja ei tähän mennessä ole ollut (keltarauhasen jomotusta lukuun ottamatta). Eikä vuotoja!
Miten ihminen keksiikin itselleen tällaisia manöövereita, joiden avulla voi uskotella itselleen, että kaikki on kunnossa! Onkohan olemassa sellaisia ihmisiä, jotka vain kylmänviileästi odottavat ja luottavat? Sinänsähän missään muussa ei ole järjellä ajatellen järkeäkään, koska nämä asiat menevät niin kuin menevät.
Kai näiden mielessä kehiteltyjen manöövereiden taustalla on se ajatus, että niiden avulla osaisi edes vähän paremmin valimistautua siihen, mitä tuleman pitää. Ettei sitten tipahtaisi aivan yhtäkkiä, jos tipahtaa täytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti