perjantai 26. marraskuuta 2021

Tadaa!

Jos tämä ei ole selvä ovulaatioplussa, niin ei sitten mikään! 

Minulla ei ole kaikista aiemmista hoitokierroista poiketen ollut kovin selkeitä ovulaatio-oireita, joten jännitin, onko sitä tulossa lainkaan. Kasvava munarakkula on kyllä aiheuttanut tuntemuksia vasemmassa munasarjassa, mutta muuten oireet ovat loistaneet lähes kokonaan poissaolollaan.

Kaikesta huolimatta ovulaatio näyttäisi kuitenkin olevan käsillä. Jännä nähdä, miten tässä kierrossa lopulta käy! 

maanantai 22. marraskuuta 2021

Helpotuksen huokaus

Tänään oli follikkeliultra. Edellisellä kieroksellahan kävi niin, ettei ensimmäisessä hoitokierrossa kypsynyt yhtäkään munarakkulaa, mutta kahdessa seuraavassa kypsyi senkin edestä - ensin viisi ja sitten kolme. Neljännessä kierrossa (jossa Letrozol-annos tiputettiin kahdesta yhteen pilleriin vuorokaudessa) munarakkuloita kypsyi yksi. Tuosta kierrosta sai alkunsa rakas Haitulamme. ❤

Edellisen kokemuksen valossa taitaa olla aika helposti pääteltävissä, että jännitin tämänaamuista ultraa aika lailla. Minulla ei ole toistaiseksi ollut sen kummempia tuntemuksia, joista voisin aavistella ovulaation tekevän tuloaan. Pari päivää on kyllä tullut aivan avistus venyvää vuotoa, mutta ei lainkaan niin, että uskaltaisin sen perusteella lähteä veikkaamaan saapuvan ovulaation puolesta.

Vastaanotolle päästyäni kiipesin aika lailla suoraan tutkimustuoliin ja ensimmäisenä katsottiin kohdun limakalvon tilanne. Se oli kuulemma oikein todella esimerkillisen hyvän näköinen. (Miten ylpeä mieli voikaan tulla, kun lääkäri sanoo näin! 😆) 

Seuraavaksi ultrattiin vasen munasarja, josta löytyi hieno 18 mm halkaisijltaan oleva munarakkula. Oli kuulemma hienosti synkassa reilun 8,5 mm paksuisen limakalvon kanssa. Oikeassakin munsarjassa näkyi rakkula, joka oli omasta mielestäni  vasemmassa olevan kanssa hyvin samankokoisen näköinen. Lääkäri kuitenkin totesi, että ei se sieltä kehity, kun on selvästi pienempi ja toinen on synkassa limakalvon paksuuden kanssa. Tuo kommentti tuli niin varmasti, etten edes kysynyt toisen munarakkulan halkaisijaa. Hoitokertomuksessa komeilee, että oikea munasarja on levossa. Siihen on siis luottaminen.

Oma lääkärimme oli lomalla, joten minut ultrasi hänen sijaisensa. Kaikessa jännityksessä ja huumaavassa helpotuksessa unohdin kokonaan kysyä keltarauhashormonista, jota oma lääkärimme määräsi minulle tueksi mahdollisesti alkavan raskauden alkumetreille, kun ajatuksenani oli jatkaa yrittämistä vielä luomuna. Pitänee siis soittaa klinikalle ja kysyä, onko parempi koittaa sen kanssa vai ilman, kun nyt päädyttiin ovulaation induktioon.

Olo on todella helpottunut. On ihana tietää, missä mennään sekä se, että nyt on edes teoreettinen mahdollisuus onnistua raskautumisessa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin ovulaatioon mennee vielä lähes viikko. En tiedä, kasvavatko minun munarakkulani poikkeuksellisen suuriksi vai vain hitaasti, mutta tuon kokoisilla munarakkuloilla minulla on tosiaan kestänyt aina lähes viikko siihen, että ovulaatio on tapahtunut. 

Olen varma siitä, että ratkaisu hoitoihin lähtemisestä oli oikea! Olo on kevyt ja helpottunut. ❤

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Hoidoissa. Taas.

Kauan odotetut kuukautiset alkoivat vihdoin torstaina ja perjantaina otin ensimmäisen Letrozolin. Näin äkkiä siis luovutin.

Usko raskautumiseen ilman apua hiipui samaan tahtiin kierron muuttuessa keskenmenon jäljiltä siksi samaksi vanhaksi epämääräiseksi ei-miksikään. En kokenut meillä olevan muuta vaihtoehtoa, kuin hakeutua taas hoitoihin.

Mahdollinen yrittämisen ja onnistumisen venyminen tai edes uudet keskenmenot eivät olleet se, mikä painoi vaakakupissa eniten, vaan yksinkertaisesti se, että kierron palaaminen tuttuihin uomattomiin uomiinsa kaivoi esiin kaikki vanhat haavat yrityksestä ennen Tiitiäistä. Siihen limboon joutuminen, jossa ei koskaan tiedä yhtään, missä kierron kanssa mennään, milloin olisi syytä yrittää raskautua tai tehdä raskaustesti, ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Siihen joutuminen murskaisi minut. En yksinkertaisesti enää jaksaisi sitä. Etenkin, kun kokemuksesta tiedän, että se tuskin tuottaa toivottua lopputulosta. Miksi kärvistellä kärvistelyn takia. Toivoa, kun saa tässä tapauksessa myös purkista.

Eikä tämä päätös ilman valvottuja öitä syntynyt. Olen miettinyt pääni puhki ja yrittänyt kääntää jokaisen kiven, jotta päätös olisi sellainen, jota lopulta katuisin kaikkein vähiten. Juttelin asiasta niin puoliskoni, lapsettomuslääkärimme, teratologisen tietopalvelun kuin muutaman ystävänkin kanssa. 

Teratologiseen tietopalveluun soitin, koska halusin kysyä mahdollisuudesta jatkaa imetystä Letrozolin käytön ohella. Imetin siis Haitulaa edelleen kerran tai kaksi vuorokaudessa unille mennessä ja minä todella rakastin noita omia rauhallisia hetkiämme. Olisin halunnut pitää niistä kiinni niin kauan, kuin Haitulalle vain olisi kelvannut. Imetys oli myös yksi syy, miksi oli niin innoissani ensimmäisestä raskautumisestakin heinäkuussa - riemuitsin siitä, että vaikka raskausuutinen tulikin aikamoisena shokkina, niin eipä ainakaan tarvinnut miettiä imetyksen lopettamista sen takia, jos olisikin ajatuksena vielä yrittää yhtä lasta.

Lääkkeen kanssa imetystä voisi kuin voisikin teoriassa jatkaa. Minun kohdallani imetykseen tulisi yhdessä lääkkeen oton ja varoajan kanssa reilun kahden viikon tauko. Tämän kuuleminen helpotti todella paljon oloani, vaikka samalla päädyin yksiselitteisesti siihen, etten missään nimessä ottaisi lääkettä imetyksen jatkuessa. Se olisi siis joko tai. Joko tai siksi, että Letrozolilla (kuten muillakin lääkkeillä) on haittavaikutuksensa ja osa vakaviakin. Kun tiedetään, että imetys laskee hedelmällisyyttä (ja mahdollisesti lisää myös keskenmenoriskiä), niin ei olisi mielestäni millään tavalla perusteltua käyttää lääkettä imetyksen jatkuessa.

Minä rakastan tietoa. Rakastan sitä, kun pystyn tekemään päätöksen parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon tukeutuen. Isoissa päätöksissä täytyy lopulta aina luottaa omaan intuitioon, mutta sen taustalla on syytä olla faktoja, tutkittua tietoa.

Lopullinen päätös hoitojen aloittamisesta nyt heti eikä sitten kun, syntyi lopulta sen seurauksena, kun en parina yksittäisenä päivänä päässyt imettämään Haitulaa lainkaan (kiitos häiden, mökkitalkoiden yms.). Itseltäni meinasi murtua sydän, mutta Haitula ei ollut asiasta moksiskaan (mistä myös meinasi murtua sydän). Tuli tunne, että ehkä nyt onkin meille sopiva hetki lopettaa. Jätin kuitenkin takaoven raolleen ja päätin jatkavani imetystä, jos Haitula osoittaisi mitään merkkejä siihen suuntaan, että hän kuitenkin kaipaisi tissiä. Ei osoittanut ja näin syntyi päätös hoitojen aloittamisesta heti seuraavan kierron alkaessa. 

Päätöksen synnyttyä kolmannen lapsen asiaa on tullut mietittyä ihan uudella tavalla. Vakavammin. Vastuu näiden asioiden miettimisestä aivan viimeiseen pilkkuun asti tuntuu jostain syystä paljon suuremmalta, kun on päättänyt turvautua hoitoihin. Koko touhusta kun tulee tuon päätöksen myötä jollain tapaa määrätietoisempaa ja enemmän suunnitellun suorituksen kaltaista.

Olen miettinyt niin monta kertaa, kuinka hyvä meillä on näin. Kyseenalaistanut päätöksemme siitä, että kolmatta lasta kannattaa lähteä yrittämään. Pelännyt, että aika ja huomio eivät tule riittämään kaikille. Pelännyt, että kaikki meneekin pieleen - että lapsella ei olisikaan kaikki kunnossa tai että mahdollinen uusi raskaus ja synnytys vahingoittaisi omaa terveyttäni. Ollut huolissani siitä, kuinka kolmen kanssa saisi nukuttua kunnon yöunia. Ja niin edelleen.

Kallistun kuitenkin aina sille kannalle, että kolmatta kannattaa yrittää. En osaa perustella kantaani, mutta se tuntuu oikealta. Luulenkin, että päätöksen kyseenalaistaminen johtuu pääosin pettymyksestä, jonka keskenmenot sekä hoitojen aloittaminen toivat tullessaan.

Voi kun olisimme onnistuneet tällä kertaa ilman apuja! Tuntui niin ihanalta päästä ensimmäistä kertaa elämässä kiinni siihen, miltä se tuntuu. Siihen kutkuttavaan jännitykseen ja odotukseen. Se oli meidän kahden oma salaisuus. Oli. 

Nyt mennään näillä eikä se enää tunnu niin musertavalta, kuin sillä hetkellä, jona ymmärsin, että on meidän aikamme heittää hyvästit yritykselle ilman apuja. Tämä on meille jo tuttu kuvio ja tuntuu helpottavalta tietää, että ovulaation induktiolla kiertoni muuttuu säännölliseksi ja lyhenee. Ennen kaikkea, minä ovuloin! Uusi mahdollisuus tulee siis hyvin varmasti aina uudestaan, vaikka raskauden alkamisessa kestäisikin. 

Tuo säännöllisen kierron mukanaan tuoma toivo (sekä tieto siitä, mitä oma keho kulloinkin tekee) on sanoinkuvaamattoman ihana tunne. Sitä tuskin ymmärtää kukaan, joka ei kärsi epäsäännöllisestä kierrosta (ja muista siihen liittyvistä oireista sekä seurauksista) tai muusta vastaavasta, joka tekee raskauden yrittämisestä puhdasta hakuammuntaa ja käytännössä hyvin epätodennäköistä.

Ehkä meillä on vielä joku päivä kolmaskin pikkuinen. 



sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Murtunut mieli

Ei siinä kauan lopulta kestänyt. Kierron sekaisin menemisen myötä haihtui mielenrauha ja varmuus siitä, että tässä koko touhussa on mitään järkeä. Hävettää sanoa tämä ääneen, koska tässähän vasta hetki sitten aloitettiin yrittäminen. 

Tuntuu niin käsittämättömän epäreilulta, että olemme tässä tilanteessa. En ihan oikeasti olisi uskonut, että kaiken kokemamme jälkeen meidän kohdallemme olisi sattunut vielä nämä kaksi viimeisintä. (Toisaalta, kuinka moni olisi tässä vaiheessa ehtinyt tulla kahdesti raskaaksi?!?) Ja silti, nämä meidän kokemamme vastoinkäymiset ja koettelemukset ovat pientä verrattuna siihen, mitä toiset joutuvat käymään läpi.

Kierron sekaisin meneminen taisi herättää taas sen vanhan epätoivon. Epätoivon, joka kumpuaa siitä, ettei tiedä yhtään missä mennään eikä ole edes teoreettista mahdollisuutta edistää asiaa saatikka tulla raskaaksi. Epätoivolta on vaikea nähdä, että lopussa voisi odottaa onnistuminen. 

Tämä muistuttaa minua siitä ensimmäisestä vuodesta, jonka yritimme lasta ilman yhtäkään selvää ovulaatiota ja gynekologi käski vain jatkaa. Missään ei lopulta ollut enää mitään mieltä ja olo oli, kuin pilkkopimeässä metsässä suuntaansa hakevalla vaeltajalla.

Tällä hetkellä olen vihainen siitä, että minut jätettiin aivan yksin keskenmenon kanssa. Nyt huomaan mielen ja kehon alkavan pettää. Olen tosiaan laihtunut silminnähden, hiukset tippuvat päästä (tähän saattaa vaikuttaa myös imetys ja edellinen raskaus), joka paikkaa kolottaa ja olo on totaalisen väsynyt ja vedoton.

Kävin viikonloppuna päivystyksessä, kun jalkaan tuli äkillinen kipu, jollaista en ole koskaan aiemmin kokenut. Halusivat ottaa labrat veritulpan varalta. Sitä ei onneksi ollut, mutta lääkäri kehotti olemaan vielä maanantaina yhteydessä omaan terveysasemaan ja pyytämään laajan verenkuvan. 

Olo on lannistunut. Kaiken kukkuraksi soimaan itseäni siitä, että ehdoin tahdoin lähdimme taas tähän. Lähdimme, vaikka olimme toisin päättäneet - juuri tämän ja vastaavien takia. Toki eihän sitä koskaan voi etukäteen tietää, miten lopulta käy. Vai olisiko pitänyt? 

Tässä voi tietenkin käydä vielä hyvin. Vastahan me aloitimme! Olen vain tällä hetkellä siinä kohdassa, josta on vaikea nähdä mihinkään suuntaan.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Kierto on sekaisin

Ehdinpä taas nuolaista ennen, kuin tipahti. Tein eilen kolmannen ovulaatiotestin. Se näytti aivan yhtä positiiviselta, kuin viime viikon loppupuolella. Eikä tuo toisenakaan tekemäni testi sittenkään kovin paljon näitä kahta vaaleammalta näytä. 

Pelkään pahoin, että keho on keskenmenosta sekaisin. Ylipäätään olo on ollut kahden keskenmenon jäljiltä omituinen. Olen laihtunut silminnähden, minkä lisäksi raskauden ja imetyksen aikana paksuuntuneet hiukset tekevät nyt elämänsä sulkasatoa. Väsy vaivaa.

Alkuraskaus on jostain syystä saanut minut aina laihtumaan ja esimerkiksi heinä-elokuinen raskaus ja keskenmeno veivät viimeiset pari ylimääräistä raskauskiloa mennessään. Viimeisimmän keskenmenon jälkeinen laihtuminen kuitenkin huolestuttaa. Kai tämä on hormonaalista. 

Ovulaatiotestien tekeminenhän pitäisi aina lopettaa plussaan (koska osalla testi ilmeisesti alkaa näyttää positiivista taas kierron loppua kohden?). Minä tein testin, koska en ole koskaan saanut testiin aivan täysvahvoja viivoja, kuten en nytkään. Kunnon oireitakaan ei ollut toisin, kuin esimerkiksi viime kierrossa. Lisäksi olen sunnuntaista alkaen tuntenut hieman nippailua oikean munasarjan kohdalla ja eilen tuli taas venyvää vuotoa, joten alkoi mietityttää, josko ovulaatio olisi sittenkin vasta tuloillaan.

Todennäköisimminhän tilanne on siis tosiaan se, että keho on sekaisin viimeisimmän keskenmenon jäljiltä. Tästä kielisi sekin, ettei vasemman munasarjan kohdalla tuntuva nippailu ole missään vaiheessa loppunut. Päälle vielä tuo ultrassa näkynyt paksuuntunut kohdun limakalvo, jonka olisi pitänyt vuotaa pois keskenmenovuodon yhteydessä, vaan eipä vuotanut. Ja nämä oudot ovulaatiotestitulokset. Raskaustesti sentään on jo negatiivinen.

Voi kun joku osaisi sanoa, missä mennään! 

lauantai 16. lokakuuta 2021

Matka jatkuu

Tuntuu jotenkin absurdilta olla tässä. Emme varmaan koskaan olisi lähteneet yrittämään kolmatta lasta, mikäli en olisi tullut käytännössä yhdestä kerrasta ilman ehkäisyä raskaaksi. Puolivahingossa. Olimme toisaan jollain tasolla keskustelleet ajatuksesta kolmannesta lapsesta, mutta lopputulema oli aika yksiselitteisesti se, ettemme siihen enää uskaltaisi lähteä.

Pelotti ajatus taas uudesta keskenmenosta, yrityksen pitkittymisestä, raskauden komplikaatioista (joihin minulla on nyt edellisen raskauden valossa kohonnut riski) ja siitä, että lapsella olisi jokin vakava sairaus - riski, jonka mahdollisuus konkretisoitui ihan uudella tavalla Haitulan odotuksen myötä. 

Ja tässä me nyt olemme, kaksi keskenmenokokemusta "rikkaampina". Toki olemme päässeet kokemaan myös kaksi käsittämättömän helppoa ja nopeaa raskautumista. (Joista ensimmäinen saattoi olla myös "pelkkä" kemiallinen raskaus.)

Toivoa on jäljellä jäljellä. Paljonkin. Silti olen alkanut miettiä ihan eri tavalla sitäkin vaihtoehtoa, ettei meille kolmatta lasta välttämättä koskaan siunaannu. Voi olla, että olemme itse asiassa olleet todella onnekkaita, että meillä on Tiitiäinen ja Haitula. (Ja siis olemmekin! Tarkoitan nyt kuitenkin sitä, että ehkä heidän saamisensa todennäköisyys onkin ollut aivan häviävän pieni - niin pieni, että paljon todennäköisemmin meillä ei olisikaan yhtään lasta kaikesta yrittämisestä huolimatta.)

Vuoto on nyt loppunut. Se loppui noin viikko sitten, vähän reilu viikko keskenmenon jälkeen. Vuodon loppuminen oli minulle samalla sekä huono että hyvä uutinen. Hyvä uutinen se oli siksi, että ajatus edes teoreettisesta mahdolliuudesta päästä yrittämään uutta raskautta tuntuu helpottavalta.

Huonoksi uutisen teki se, että kohdun limakalvo oli ultrassa vielä sen verran paksu, että vuotoa olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tulla vielä reippaasti. Nyt sitä ei tullut tuon ultran jälkeen käytännössä yhtään. Voi kun tietäisinkin, mitä tuosta seuraa. Alkuviikosta tekemässäni raskaustestissä näkyi kuitenkin vain aivan haalean haalea haamu, kun osasin sitä etsiä.

Jännitysmomenttia kuvioihin on lisännyt se, että tämän viikon alkupuolelta alkaen minulta on tullut aivan aavistus ovulaatiosta tyypillisesti enteilevää venyvää vuotoa. Muita ovulaatiotuntemuksia ei kuitenkaan ole ollut ja vuotoa on tosiaan tullut todella paljon vähemmän, kuin viimeisimmissä ovulaatioissa.

Kävin eilen ostamassa ovulaatiotestejä. Ajattelin alkaa kerrankin testata ovulaatiota ajoissa. Ihan mielenkiinnosta, kun en ole siinä koskaan onnistunut ja toisaalta siksi, että pelkäsin, etten viimeisimmän keskenmenon jäljiltä tunnistaisi mahdollisesti saapuvaa ovulaatiota, ja siksikin, että huomaisin aiemmin kierron mahdollisen pitkittymisen eikä minun näin ollen tarvitsisi kärvistellä odottavassa epätietoisuudessa pitempään, kuin on pakko.

Yllätyksekseni ovulaatiotesti näytti positiivista! Ensimmäinen reaktioni oli huoli. Mietin, voiko ovulaatiotesti näyttää positiivista keskenmenoon liittyen, vaikka raskaustesti olikin jo alkuviikosta (lähes) negatiivinen. Tein tänään kuitenkin uuden testin ja testiviiva oli selvästi haaleampi. 

Olo ei ole ovuloiva ja nyt jännittääkin se, mihin kierto tästä etenee. Toivoa ovulaatiosta lisää se  että puoliskolla oli kova hinku harrastaa seksiä pari päivää sitten ja yleensä hänen halunsa nousevat ovulaation tahdissa. Toisaalta, ovulaatiosta kertovia oireita ei ole. 

Nyt odotellaan. Kahden viikon päästä olen toivottavasti keskenmenon lopputuloksen ja toisaalta kiertoni vaiheen suhteen astetta viisaampi. Aika saisi nyt kulua nopeasti.

torstai 7. lokakuuta 2021

Keskenmeno 3 vol. 3

Miksi keskenmenon kanssa jää terveydenhuollossa (ainakin Helsingissä) niin yksin? Sitä olen tänään miettinyt. En usko sen olevan pitkän päälle edes taloudellisesti kannattavaa - ihminen ja hänen terveytensä sekä hyvinvointinsa kun on muutakin, kuin akuuttia hoitoa vaativa kipu tai verenvuoto.

Kävin aamulla lapsettomuusklinikalla ultrattavana. Lääkäri tarkasti kohdun, joka suureksi helpotuksekseni näytti tyhjentyneen hyvin. Limakalvo oli vielä hieman paksuuntunut, mutta mitään raskausmateriaalia kohdussa ei näkynyt. Lisäksi edellisellä kerralla kohdussa näkynyt varjo oli poistunut. (Todennäköisimmin se oli ollut nesteen täyttämä kysta.)

Juttelimme lääkärin kanssa taas tovin ja katselimme käppyröitä, jotka kuvasivat keskimääräistä raskautumis- ja keskenmenotodennäköisyyttä kussakin iässä. Ei nuo prosentit mitenkään lohduttomilta vielä näyttäneet, vaikka oma historiani (2/5) todistaakin ihan toisenlaisia lukuja. Lopultahan se on myös niin, että niin kauan kuin jaksaa yrittää, on toivoa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti ja tiettyjen reunaehtojen täyttyessä.

Itseäni mietityttää tietenkin aika lailla se, että ne kaikki kolme kertaa, kun olen tullut ilman apuja raskaaksi, ovat menneet kesken. Toisaalta ovulaation induktio -hoidot ovat sellaisia, joiden ei sinänsä pitäisi juuri pienentää keskenmenoriskiä. Toki itselleni tyypilliset pitkät kierrot eivät taida nyt varsinaisesti ainakaan lisätä raskauden onnistumisen todennäköisyyttä.

Lääkäri kirjoitti varuiksi luonnollista keltarauhashormonia sisältävää Lugesteronia mahdollisesti alkavan raskauden alun tueksi. Sinänsä ei ole syytä epäillä, että minulla olisi ongelmia keltarauhasen erityksen kanssa etenkään, kun ovulaation induktiolla alkaneet raskaudet ovat edenneet normaalisti. Ei tuota vaihtoehtoa ole kuitenkaan poiskaan suljettu eikä keltarauhashormonin ottamisesta varsinaista haittaakaan ole.

Alkuraskaudesta ja siihen liittyvistä haasteista (ml. keskenmenot) kertyy myös koko ajan uutta tutkimustietoa ja ilmeisesti ainakin jonkin tanskalaistutkimuksen mukaan näyttäisi siltä, että yllättävän monessa alkuraskaudessa keltarauhashormonin eritys sakkaa. Sitä en tiedä, pelastaako lopulta keltarauhashormomikaan noita raskauksia.

Oloni keveni käynnin myötä sanoinkuvaamattoman paljon. Hurja fiilis, kun yhden lääkärikäynnin tuloksena huoneesta tuntuu astuvan ulos aivan eri ihminen, kuin se joka tuohon huoneeseen parikymmentä minuuttia aiemmin asteli. Siinä sai raha arvonsa!

Puhuimme käynnillä myös keskenmenoihin liittyvän hoidon vaikeasta saatavuudesta. Lääkäri totesi hänelle tulevan toisinaan jopa sellainen olo, kuin Helsingissä olisi kunnia-asia, mitä enemmän saadaan torpattua potilaiden toivomia ja itselleen tarpeelliseksi kokemia käyntejä keskenmenojen jälkeen. Kärjistäen sanottu, mutta aika lailla tuolta se on tuntunut itsestäni luurin toisessa päässä.

Ja kyllä minä senkin ymmärrän, että julkista rahaa on rajallisesti. Ymmärrän myös sen, että keskenmenoja tapahtuu paljon ja valtaosa niistä hoituu (ainakin fyysisesti) ihan itsekseen. Käynnit ultrassa tai muuten vastaanotolla voidaa siis nähdä ainakin tietyistä näkökulmista katsottuna ihan perustellustikin turhina - rajallisten resurssien hukkaan heittämisenä. Ja johonkin se raja on tietenkin vedettävä, mitä yhteisestä potista maksetaan.

Kuten alussa kuitenkin totesin, niin omasta mielestäni nyt käytössä oleva protokolla ei kuitenkaan ole keskenmenon kokevan terveyttä ja hyvinvointia millään muotoa edistävä tai tukeva eikä mahdollisesti taloudellisestikaan järkevä. 

Olo on aamun käynnin jälkeen taas luottavainen. Menetys itkettää edelleen, mutta lääkärikäynti loi minuun aivan ihmeellisen määrän helpotuksen mukanaan tuomaa toivoa - jopa pientä innostusta. Ehkä me vielä joskus saamme sen kolmannen syliin asti. ❤

tiistai 5. lokakuuta 2021

Keskenmeno 3 vol. 2

Ajatukset ovat edelleen yhtä solmua. On yllättävän vaikea hyväksyä sitä, että taas kävi näin. Kyllähän minä tämänkin mahdollisuuden tietenkin tiesin, mutta en ihan oikeasti uskonut, että meillä voisi olla näin huono tuuri. (Tuuristahan tässä nimittäin toivottavasti on kyse eikä jostain minun kehooni liittyvästä syystä.)

Kliinisesti todetuista raskauksista noin 15 prosenttia päättyy keskenmenoon. Kuinka moni on heittänyt nopalla ainoalla heitollaan kutosen? Tai jazzia pelatessa jopa käsittämättömän tuntuiset viisi kutosta yhdellä ainoalla heitolla? (Tässä iässähän tuo keskimääräinen 15 prosenttiakin osuu jo auttamattoman alakanttiin...)

(Ja tulinhan minä raskaaksikin yhdestä yrityksestä. Kahdesti peräkkäin. Tuon todennäköisyys taitaa olla noin yksi neljästä. Siis sen, että tulee yhdessä yrityskierrossa raskaaksi. Sen tapahtumisen todennäköisyys kahdesti peräkkäin onkin sitten vain yksi kuudestatoista. Silti sekin osui kohdalle.)

Keskenmenot ovat kaikkea muuta kuin harvinaisia. Vielä yleisemmiksi ne muuttuvat, kun nykyisiä herkkiä raskaustestejä tehdään jo ennen oletettua kuukautisten alkamispäivää. Tuolloin testeihin piirtyvistä viivoista jopa 40 prosenttia haalistuu lopulta pois. Valtaosa noista on (bio)kemiallisia raskauksia, joista ei siis koskaan lähde kehittymään oikein mitään, vaikka hedelmöittynyt munasolu kohdun seinämässä istukkakudosta käykin muodostamassa. Lopuista(kin) keskenmenoista valtaosa johtuu alkiossa olevista vakavista perimän poikkeamista.  

Se, että keskenmenot ovat niin yleisiä, ei tee niistä yhtään sen helpompia ottaa vastaan. Etenkään, kun niitä osuu omalle kohdalle useampia ja/tai haasteita/vastoinkäymisiä tuntuu osuneen omalle kohdalle jo muutenkin enemmän, kuin selkä kantaa.

Silti, nuo luvut ja niiden pyörittely lohduttavat minua. Lohduttavat, vaikka kaikkien todennäköisyyksienkin takana lopputulos on 1 tai 0 - vauva tai ei vauvaa. Väliin ei jää mitään. Toki tunteita.

Minua lohduttikin tällä kertaa eniten synnärin kätilön kanssa käyty keskustelu keskenmenoihin liittyvistä luvuista. Ehkä vielä osuvammat sanat tulivat kuitenkin eilen lapsettomuusklinikan kätilöitä peruessani tämänaamuista varhaisultraa. Hän totesi, että keskenmeno saa tuntua aivan yhtä pahalta riippumatta siitä, montako lasta on jo saanut. 

Pahaltahan tämä tuntuu. Sanoinkuvaamattoman pahalta. Eikä oloa ainakaan helpota se, että vuotoa ei juuri tule ja kivutkin loppuivat raskausmateriaalin ulos tuloon. Vuotoa ei siis missään vaiheessa tullut paljoa ja kivutkin olivat lievempiä, kuin normaalien kuukautisten aikaan. Ylipäätään veristä vuotoa tuli aavistusta enemmän vain kahtena päivänä - tuolloinkin hyvin maltillisesti. Nyt siis pelkään sitä, ettei kohtu tyhjenekään itsestään.

Soitin huolineni neuvolaan, josta kehottivat soittamaan synnärille. Synnärillä totesivat, että tee testi kolmesta neljään viikon päästä ja soita sitten, jos ei näytä negatiivista tai jos sitä ennen tulee tulehdusoireita tai olo vuotojen ja/tai kipujen kanssa muuttuu sellaiseksi, etten pärjää kotona. 

En tietenkään odota, stressi söisi lopunkin jaksamisestani ennen kuin nuo viikot olisivat kuluneet. Siirsin siis varhaisultra-ajan tämän viikon torstaille ja maksan sitten suoraan omasta pussista sen, että lääkäri katsoo, mikä on tilanne kohdun tyhjentymisen suhteen. Minulla on varaa tähän, mutta läheskään kaikilla ei, enkä soisi kenenkään joutuvan tilanteeseen, jossa oma terveys toden teolla huolettaa, mutta tarkistukseen ei ole mitään asiaa.

Kävin ostamassa tänään tuplapaketin raskaustestejä. Tein yhden, vaikka tiedän, ettei raskaustestejä ole tarkoitettu tällaiseen. Sydän hakaten ja sormet täristen odotin testiin piirtyvää viivaa. Se oli kuin olikin haalistunut. Oikein silminnähden! (Livenä testiviiva näyttää ehkä hivenen tummemmalta, kuin ottamassani kuvassa, mutta huomattavan vaalealta kuitenkin.)


En pysty sanoin kuvailemaan, kuinka paljon tuo helpotti oloani. Helpotti, vaikka hyvin tiedän, ettei se kerro mitään siitä, onko kaikki raskausmateriaali tullut ulos. Tällä hetkellä hirveimmältä tuntuisi jäädä limboon keskenmenoon. 


lauantai 2. lokakuuta 2021

Keskenmeno 3 vol.1

Se oli sitten tällä kertaa siinä. Yöllä alkoi selvät alavatsakivut, joskin vielä hyvin vaimeat. En nukkunut koko viime yönä siksikään, että olen saanut riesakseni aivan kaamean flunssan. Olin jo ehtinyt tuulettaa, ettei lapsilla yli kaksi viikkoa sitten alkanut flunssa saanut minua kiinni. Liian aikaisin.

Olo on ollut parina iltana aivan kaamea. Kurkkuun, nenään ja kaikkiin muihin onteloihin sekä päähän on saattunut, niin etten ole tiennyt, miten päin olla. Samalla on aivastuttanut, minkä lisäksi nenää on kutittanut, kirvellyt ja tuntunut muuten vain todella epämukavalta. Nenä on valunut eikä uni ole millään tullut tai tultuaan jatkunut.

Särkylääkettä en halunnut ottaa, koska halusin tuntea, kun alavatsakivut alkavat, jotta tietäisin, milloin toivo on menetetty. Viime yönä flunssan aiheuttama olo äityi kuitenkin niin kamalaksi, minkä lisäksi Haitula nukkui huonosti oman flunssansa takia, että luovutin aamuneljältä ja otin gramman parasetamolia. Tuossa vaiheessa olin sitä paitsi ehtinyt jo todistaa alavatsakivut saapuneiksi.

Nukahdin, mutta Haitula heräsi kello 4.44, jolloin otin hänet viereeni, koska hän ei ololtaan olisi varmasti enää omaan sänkyynsä nukahtanut, minkä lisäksi olisi tuntunut joka tapauksessa julmalta jättää pieni toipilas yksin sänkyynsä, mikäli hänen olonsa oli edes puoliksi sitä, mitä minulla.

Lopulta en siis tainnut nukkua viime yönä muutamaa hassua silmäystä enempää ja olo olikin aamulla sen mukainen. Sormet ristissä menin vessaan. Ehkä vuoto olisi hiipunut.

Pönttöön lurahti ensin ruskeaa vuotoa. Sitä seurasi verinen vuoto. Totesin puoliskolle, että meille ei tule vauvaa toukokuussakaan.

Haitulan vointi oli äitynyt yön aikana sellaiseksi, että piti lähteä päivystykseen. Aamulla se ei onnistunut, koska yksinkertaisesti tarvitsin kunnon päiväunet ja ajattelin myös Haitulan tarvitsevan ne. Lisäksi pelkäsin vuotoa alkavan tulla sen verran runsaasti, etten uskaltanut lähteä jonottelemaan ennalta määrämätöntä aikaa ihmisten ilmoille.

Menimme päivystykseen siis päiväunien jälkeen. Reissu venyi lopulta nelituntiseksi. Minä säästyin tuolla reissulla kuin ihmeen kaupalla suuremmilta ohivuodoilta - ylipäätään vuotoa tuli yllättävän vähän. Keuhkoröntgenissä hoitaja kysyi, onko mahdollista, että olen raskaana. Vastasin ihan suoraan, että eilen kyllä olin, mutten enää. Kumpikaan hoitaja ei sanonut mitään - taisivat häkeltyä liikaa.

Illalla kotiin tultuamme söin ja laitoimme lapset nukkumaan. Menin vessaan ja edelleen toivoin jostain täysin kierosta syystä, että vuoto olisikin loppunut ja koko episodi olisikin ollut jonkinmoinen painajaismainen väärä hälytys.

Ensin ei tullut mitään, mutta pian pönttöön tippui verta. Tunsin kuinka jotain isompaa tipahti. Siellä se oli - meidän vauva, josta ei koskaan tullut vauvaa - epämääräisenä mönttinä vessanpöntössä. Ja nyt seuraa ällövaroitus! En pystynyt jättää mönttiä katsomatta. Nostin sen vanupuikolla lavuaariin ja levitin auki. Istukan alulta se näytti. Siinä se makasi, puolikkaan kämmenen kokoinen kiekko lavuaarissamme. 

Olo on tietyllä tapaa helpottunut nähtyäni tuon. Se todisti, että sisälläni oli kuin olikin lähtenyt kasvamaan oikeasti edes jotain, vaikka pidemmälle siitä ei nyt vain jostain syystä ollutkaan. Nyt se on tullut toivottavasti kokonaisuudessaan ulos. 

Olin soittanut aamulla synnärin päivystykseen. Tiesin, ettei siellä voida asialle mitään tehdä eikä niitä varmaan kiinnosta tällaisia puheluita edes ottaa, mutta tuntui siltä, että oli pakko soittaa jonnekin. Puhelimeen vastannut kätilö totesi, että näillä viikoilla kaikki materiaali onneksi useimmiten tulee ulos ja raskaustestin pitäisi näyttää negatiivista kolmesta neljään viikon päästä (kaksi kuukautta sitten sanottiin kolmen!) ja kun näin käy, saa yrittämisen aloittaa heti uudestaan.

Juttelimme hetken ja hän kertoi joitakin faktoja keskenmenoista ja niiden yleisyydestä. Ei mitään uutta, mutta helpotti oloa kuulla ne juuri tuolla hetkellä. Kätilö lohdutti, ettei ensi kerralla (jos sellainen edes tulee) olisi enää niin suurta todennäköisyyttä keskenmenolle. Sehän ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa - todennäköisyyshän kai pysyy aina tuossa samassa lukemassa (noin 15 % kliinisesti todetuista raskauksista) ellei ole jotain erityistä syytä, jonka takia todennäköisyys olisi vielä suurempi.

Niin tai näin, kätilö totesi, että uuteen yritykseen vain. Kyllä se seuraavalla kerralla jaksaa vauvaksi asti! Sillä hetkellä nämä olivat juuri oikeat sanat minulle. Mietin kuitenkin, että toivottavasti hän ei sano noin kaikille. Nuo samat sanat olisivat musertaneet minut reilut viisi vuotta sitten, kun sain ensimmäisen keskenmenoni eikä meillä ollut vielä yhtäkään lasta.

En osaa oikein sanoa, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Aamulla itketti ja olo oli musertunut, nyt olen enemmän turta. Ehkä ajatus on huomenna selkeämpi.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Jos se kuulostaa liian hyvältä...

Vuoto on nyt yltynyt veriseksi ja saanut kaverikseen aaltoillen tulevia alavatsatuntemuksia. Varsinaisia kunnon kipuja ei kuitenkaan vielä ole ja haluaisinkin tuudittautua tuon seikan mukanaan tuomaan toivoon. Toisaalta toivoisin, että tämä olisi mahdollisimman nopeasti ohi. Ohi ilman turhaa uskottelua jäljellä olevasta toivosta.

Kyllä tästä jonkinmoisis enteitäkin kai oli, kuten eilen kirjoitin. Lisäksi toissailtana paperiin jäi iltapissalla käydessäni jonkinmoinen ovulaatiolimaa muistuttava limatulppa. Sydän hyppäsi tuolloin kurkkuun ja mietin, mahtaako se enteillä tämän raskauden päättymistä lyhyeen. Ehkä tai sitten ei.

Toivoa ei taida pahemmin olla jäljellä, mutta niin vain mieleni tekee kaikkensa löytääkseen niitä hataria jäljelle jääneitä oljenkorsia. Lämmöt ovat edelleen koholla (minkä voi selittää myös toissapäivänä minuun iskenyt flunssa), rintoja aristaa (joskin PALJON aiempaa vähemmän) ja kipuja on toistaiseksi vähän.

Kahdessa edellisessä keskenmenossa ruskeaa vuotoa seurannut varsinainen verinen vuoto alkoi hanat kaakkoon -tyylillä. Nyt veristä vuotoa tulee maltillisesti. Noilla kerroilla myös kivut alkoivat ennen veristä vuotoa.

Mietin minä sitäkin, että ehkä tämä vuoto johtuu siitä noin viikko ennen ovulaatiota tehdyssä ultrassa kohdusta löytyneestä varjosta. Ehkä sinne on jäänyt edellisen keskenmenon jäljiltä jotain, mikä nyt vuotaa. 

Tiedän, että nämä spekulaatiot ovat täysin turhia ja kaikenlainen oireista tai niiden puutteista järkeily on yhtä tyhjän kanssa. Sitä vain toivoisi asialle jonkinlaisen varmuuden. Suuntaan tai toiseen.

En voi olla ajattelematta, että sitähän tämä oli. Alusta asti. Liian hyvää ollakseen totta.

torstai 30. syyskuuta 2021

Siellä paha, missä mainitaan

Tuhruvuoto on täällä. Olen osannut odottaa sitä ja tiedän, ettei se välttämättä kerro mistään. Silti matto lähti totaalisesti jalkojen alta ja koko unelma vielä yhdestä lapsesta mureni hetkessä.

Minulla on tosiaan ollut vuotoa (ainakin) näillä viikoilla kaikissa raskauksissa - onnistuneissa ja keskenmenneissä. Silti vuoto herättää aina valtavan huolen ja yhdistyy mielessäni keskenmenoon.

Ensi viikon tiistain varhaisultra tuntuu olevan aivan liian kaukana.