tiistai 27. helmikuuta 2018

Meidän vauva

Kuten tiedättekin, tähän pisteeseen asti pääseminen ei ole ollut meille itsestään selvää. Ensimmäinen raskauteni sai alkunsa kierrosta, joka alkoi aika lailla näihin aikoihin kaksi vuotta sitten. Tuon pikkuisen matka päättyi suureksi suruksemme jo toukokuussa. Varsinainen yritys oli aloitettu sitä edeltäneen kesän saapuessa.

Biologina tiesin varsin hyvin kaikki mahdollisesti tiellemme osuvat haasteet ja jopa niiden takaa löytyvät syyt. Vaikka niistä puoliskollenikin sanoin jo hyvissä ajoin ennen yritykseen ryhtymistä (kuulostaapa kylmältä :D), en ikinä jostain syystä uskonut noiden haasteiden osuvan meidän kohdallemme. Eikä niiden kohdallemme osuessa helpottanut pätkän vertaa se, että ymmärrän harvinaisen hyvin, miksi raskautuminen voi olla vaikeaa ja keskenmenoja tapahtuu. Biologisessa mielessähän ne ovat tiettyyn pisteeseen asti välttämättömiä ”varokeinoja” elinkelpoisten jälkeläisten takaamiseksi ja energian panostamiseksi niihin. Ei, ei helpottanut pätkän vertaa.

Nyt sisälläni kasvava ja itse asiassa jo tähän maailmaan valmis (!) Tiitiäinen sai alkunsa viime kesäkuussa – melkein maailman toisella puolen. Mahdollisesti yli kymmenen metrin syvyydessä Intian valtameren pinnan alla. Biologina tiedän hyvin myös sen, kuinka epätodennäköinen tuo tapahtuma on. Tiitiäinen on todellinen ihme (ihan tuosta hedelmöityspaikasta riippumatta) – kuten jokainen meistä!

Tässä vaiheessa taakse katsoessa nämä lähes kolme vuotta tuntuvat kuluneen lopulta yllättävän nopeasti. Raskasta on kuitenkin ollut. Todella raskasta. Ja aika on tiettyinä hetkinä venynyt kuin mikäkin superkuminauha. Yrityksen pitkittyessä epätoivo ja pettymys kasvoivat. Tuntui, kuin olisi jämähtänyt limboon oman hedelmällisyyden rapistuessa samalla kiihtyvällä vauhdilla. Ja sitten, kun ei enää jaksanut uskoa onnistumiseen, varmuudeksi tehtyyn testiin piirtyikin ne elämäni ensimmäiset kaksi viivaa!

Pian seurannut keskenmeno sai minut tuntemaan itseni todella naiviksi. Että olinkin mennyt uskomaan, että me voisimme onnistua! Reilu vuosi keskenmenon jälkeen me kuitenkin onnistuimme. Vaikkakin tuo vuosi oli elämäni rankimpia ja se on myös jättänyt minuun monella tapaa jälkensä. Toisaalta me pääsimme moniin muihin verrattuna lopulta todella vähällä, vaikka eihän eri ihmisten elämää ja kokemuksia todellisuudessa voi vertailla, sillä jokainen suhteuttaa oman elämänsä tapahtumat omiin kokemuksiinsa ja kokee ne sitä kautta.

Alkuraskaus meni jännittäessä ja muutamaan kertaan olin täysin varma siitä, että raskaus oli päättynyt ja minä yhä samassa limbossa. Jossain vaiheessa tuo pelko kuitenkin hellitti ja aloin luottaa siihen, että tapaisimme Tiitiäisen vielä ihan kasvotusten. Tuo hetki alkaa olla jo ihan lähellä. Samalla se tuntuu olevan todella kaukana. Meitä ja Tiitiäistä erottaa toisistamme vain minun vatsanahkani ja -lihakseni sekä kohtu sikiökalvoineen ja -vesineen. Voimme nähdä ja tuntea tuon pienen ihmisen liikkeet. Silti on jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa todella sisäistää, että tuo pieni ihminen on ihan oikea ihminen – meidän vauvamme! 

Olen koko ikäni pelännyt synnytystä, mutta jostain syystä se ei ole pelottanut minua yhtään tämän raskauden aikana. Synnytykseen liittyen minua pelottaa oikeastaan ainoastaan piikit sekä se, että joutuisin synnyttämään enemmän tai vähemmän selälläni maaten. Tuo asento saa minut tuntemaan oloni jotenkin avuttomaksi. Ainoa asia, jota ihan oikeasti pelkään, on kuitenkin se, ettei Tiitiäisellä olisikaan kaikki kunnossa.

Tuon pelkääminen on varmasti ihan normaalia, mutta minua harmittaa se, että itselläni se on herännyt lähinnä sen takia, etten koe saaneeni/meidän saaneen neuvolasta palvelua sellaisella asiantuntemuksella, kuin olisin kaivannut. Palaan näihin neuvolamoitteisiin joskus tuonnempana. Eilen illalla täytimme Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lapun synnytykseen mukaan otettavaksi. Rauhottaa mieltä, kun tietää, että omat ajatukset ja konkreettiset toiveet synnytykseen liittyen ovat mustana valkoisella. (Tai siis puoliskoni tuon lapun täytti sanelustani, kun minua jännitti. Ihan hyvä ratkaisu kai siinäkin mielessä, että tulipahan vielä kertaalleen puhuttua synnytykseen liittyvät asiat läpi.)




maanantai 26. helmikuuta 2018

Viimeisiä viedään

Voisinpa maata vatsallani! Siitä minä unelmoin tällä hetkellä. :D Ja nukkua selälläni! Nyt kun laskettuun aikaan on enää kolme viikkoa, kaikki kyselevät oloni tukaluudesta. On rehellisesti sanottava, että oloni ei ole millään tavalla tukala. Ei ole ollut missään vaiheessa raskautta. Toki pahoinvointi ja varhain alkanut supistelu ovat aiheuttaneet omat tukaluutensa. Kenkien jalkaan kiskominen on kyllä kaikkea muuta kuin mukavaa. ':D Vatsaa en kuitenkaan olemisessani ja tekemisissäni huomaa juuri lainkaan. Närästyskin katoaa lähes samaa tahtia, kuin Rennie liukenee suussa.

Olen pienikokoinen (pituutta reilut puolitoista metriä) ja keskikroppani melko lyhyt. Jotenkin ihmeellisesti Tiitiäinen kuitenkin on itselleen tilan löytänyt niin, että vatsani on jopa suhteellisen kompakti. Moni utelee hengittämisen vaikeudesta, kun tila sisäelimille on tietenkin kaventunut murto-osaansa, mutta minä en huomaa hengittämisessä mitään eroa normaaliin. Ainoastaan mahan vetoisuuden hienoinen pieneneminen muistuttaa siitä, että aiemmin ainoastaan sisäelimilleni pyhitettyä tilaa on jakamassa myös joku muu.

Viimeiset noin neljä kuukautta (eli pahoinvoinnin hellitettyä) olen myös pysynyt liikkumaan suhteellisen aktiivisesti. Ennen joulua tuli käytyä lähinnä kuntopiirissä, vesijuoksemassa, mammajoogassa sekä salilla ja nyt joulun jälkeen olen keskittynyt vesijumppaan, kuntopiiriin sekä luisteluhiihtoon. Olen myös kävellyt paljon koko raskausajan. Hiihtäessä ainoa ongelma on normaalipainon päälle tulleet seitsemän kiloa, joiden takia suksien jäykkyys on väärä ja sitä kautta meno haastavampaa.

Olen todella kiitollinen siitä, että olen voinut liikkua etenkin nyt viime kuukaudet melko normaalisti (toki paljon kevyemmin!). Pahoinvointi on vaivannut edelleen ja väsymys on koko ajan syventynyt. Liikkuminen on kuitenkin ihmelääke, joka auttaa molempiin. Lisäksi liikkuminen on aina ollut iso osa elämääni ja minua, joten kaikkien muutosten ja tulevaan muutokseen valmistautumisen keskellä se on ollut ja on minulle iso voimavara.

Äitiysvapaata on nyt takana kaksi viikkoa. Ensimmäisen viikon tein töitä ihan normaalit työtunnit, mutta viime viikko menikin sitten vapaillessa. Mitään en oikeastaan saanut aikaan. Tai kyllähän minä neuloin Tiitiäiselle villapuvun ja saatiin hommattua melkein kaikki loputkin tavarat. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että oleminen oli jostain syystä vaikeaa. Väsy on todella kova, minkä takia kaiken tekemisen suunnittelu, aloittamisesta puhumattakaan, on todella ison ponnistuksen takana. Myös työasiat pyörivät mielessä, mistä todella toivon pääseväni irti, ja pian!

Vaan eiköhän tähän pikku hiljaa opi. Ja tasan kolmen viikon päästähän on laskettu aika, joten kokoonpanonkin on ihan pian jo muuttunut! Kahden viikon takaisen neuvolalääkärikäynnin perusteella myös Tiitiäinen on valmistautunut tulevaan asettautumalla raivotarjontaan. Tuossa asennossa se on myös pysynyt, sillä hikkahypähdykset tuntuvat aina parhaiten aivan vatsan alaosassa.

Muuten pikkuinen kyllä liikkuu aika lailla ja kääntyilee ilmeisen sulavasti potkimaan milloin vasemmalle ja milloin oikealle puolelle. Kylkiluut ja pallea ovat onneksi saaneet olla rauhassa ja nyt vatsa tuntuu sitä paitsi jo laskeneen alemmas, joten rauhassa taitavat saada pysyäkin. Sf-mitan mukaan Tiitiäinen kasvaa suunnilleen keski- ja alakäyrän puolivälissä. Toisaalta tämä oli vasta toinen kerta, kun tuo mitta otettiin (edellisellä neuvolakäynnillä terkka ei onnistunut saamaan mittaa).

Meillä alkoi siis nyt 38. viikko eli käytännössä Tiitiäinen on jo valmis syntymään, jos niikseen tulisi. Toivon kuitenkin kovasti, että saan keräillä voimia nämä kolme viikkoa, ja ottaa aikaa ihan vain itselleni. Ehkäpä tällä viikolla löytyisi myös viime viikkoa enemmän puhtia kirjoitella ajatuksia ja kokemuksia tänne blogin puolelle.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Äitiysvapaalla

Huomenta. Heräsin vasta puoli kahdeksan jälkeen puoliskon antaessa töihinlähtöpusun. Ei ollut raaskinut herättää, kun olin kuulemma ollut niin syvässä unessa. Unta tosiaan tuntuu riittävän ja onneksi pidemmille ja useammille unille on nyt paremmin aikaa, sillä tämä aamu oli äitiysvapaani ensimmäinen. Kyllä, olemme päässee jo siihen pisteeseen asti, että lakisääteinen pakkovapaa on alkanut. Pakkovapaa siksi, että alun perin (ja nytkin) haluaisin jatkaa töissä, mutta samalla on myönnettävä väsymyksen olleen jo jonkin aikaa sitä tasoa, että vapaa on ainoa järkevä vaihtoehto.

Nousin ylös, sillä työt eivät todellakaan loppuneet perjantaihin, vaikka työpaikalle ei pariin päivään tarvitsekaan mennä. Ja kyllähän tuossa ehti jo yli yhdeksän tuntia nukkuakin. Se varsinainen herätys tuli sitten jonkun hetken heräämisen jälkeen. Oksennus. Olihan siitä jo tovi vierähtää, kun edellisen kerran on tarvinnut pöntölle asti juosta, vaikka pahoinvointi on taas vaivannutkin oikeastaan päivittäin. No jääpä ainakin selvä muistikuva äitiysvapaan alusta! :D

Vaikka kyllähän minulle kunnon – ja ennen kaikkea hyvä – muisto jäi perjantaistakin. Omalle kohdalle on sattunut iso joukko aivan mielettömän upeita kollegoja. Tykkään työstäni todella, mutta nimenomaan kollegat tekevät juuri kyseisestä työpaikasta niin upean. Leivoinkin läksiäisiksi ja välikiitokseksi kakkua, joka selvästi maistui. Meillä ei töissä kaikki ole ihan parhaalla mahdollisella tavalla ja tuntuikin todella hyvältä, kun pystyi tuomaan ylimääräistä hyvää mieltä.

Mutta, nyt on hypättävä sorvin ääreen ja toivottavasti työt on pulkassa perjantaihin mennessä. Kirjoittelen sitten kuulumisia ja kaikenlaisia viime kuukausina heränneitä ajatuksia ja koettuja asioita paremman ajan kanssa. Huomenna meillä on neuvolalääkäri ja ilmeisestikin vuorossa on synnytystapa-arvio, joten kerron kuulumisia sitten sieltäkin. Täytyy myöntää, että huominen käynti hieman jännittää.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Ystäväni Rennie

Rennie. Ah! Kuten jo otsikosta saattaa arvata, on meille saapunut kutsumaton vieras – närästys. Minua on raskauden aikana närästänyt ihan yksittäisiä kertoja, mutta viimeiset päivät närästys on ollut jatkuva riesa. Neuvolan terveydenhoitaja on närästyksestä jo moneen kertaan varoitellutkin, kun minulla ei keskikropassa tuota ylimääräistä tilaa tosiaan pienen kokoni takia ole. Olen siis osannut odottaa närästystä saapuvaksi, mutta ei tämä silti kivaa ole. Toisaalta, enää kuusi viikkoa jäljellä. (Ja ainakin ensimmäinen Rennie auttoi heti!)


Raskauden alkupuoliskon pahoinvointia lukuun ottamatta olen päässyt tämän raskauden kanssa todella helpolla. Viime viikkoina jatkuva etova olo on taas nostellut päätään, mutta kertaakaan en ole joutunut pöntönhalailupuuhiin. Ainoastaan huonot yöunet ovat vaivanneet koko raskausajan ja nyt viimeisen parin kuukauden aikana väsymys on alkanut olla jo aika kova. Yöllä valvottava närästys ei tätä tilannetta ainakaan helpota.

Olen kuitenkin pystynyt tekemään työni normaalisti ja urheilemaankin useamman kerran viikossa. Lähinnä väsymys näkyykin siinä, että kaikki vähääkään haastavampi ajatustyö vaatii normaalia enemmän ponnisteluja ja vie näin ollen myös aika lailla energiaa. Toisaalta vesijumppa, kuntopiiri ja luisteluhiihto sujuvat aika normaaliin tapaan, vaikka osa liikkeistä täytyy tietenkin korvata jollain isolle vatsalle sopivammalla.

Mitään kipuja minulla ei tässä raskaudessa ole ollut. Jo se on erottanut tämän raskauden edellisestä, jossa koviakin kipuja oli heti alusta alkaen. Toki supisteluja on ollut jo melko varhaisista viikoista asti, mutta ne ovat täysin kivuttomia – joskin epämukavan tuntuisia ja haittaavat myös unta. Suurin yllätys on ehkä ollut se, ettei normaalisti talvisin vihoitteleva selkäni ole tänä talvena vihoitellut (yläselän pieniä lihasjumeja lukuun ottamatta) oikeastaan ollenkaan. Kiitän tästä investointiamme Tempuri-sänkyyn ja -tyynyihin.

Tällä hetkellä kaikki on siis voinnin puolesta erinomaisen hyvin. Koen oloni kaikin tavoin hyväksi, vaikka noita pieni ruikutuksen aiheita aina onkin. Äitiysvapaan alkuun on enää kuusi aamua, joten väsymyskään ei ahdista. Töissä on ollut kova kiire, joten kirjoittelu on jäänyt harmikseni viime kuukausina vähemmälle. Eiköhän vapaan alku ja mahdollisuus lepoon salli taas ajan ottamisen kirjoittamiselle. Nyt vain sormet ristissä, että Tiitiänen malttaa pysyä yksiössään loppuun asti, jotta tämä äiti saa levätä. :D ...vaikka kyllähän tässä alkaa olla jo aika malttamaton olo päästä tutustumaan tuohon pieneen möyrijään.