keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Kaksi vanhenpaa

Nyt on tehty ennakollinen isyyden tunnustaminen Peikkulaisenkin osalta. Tapahtuma on koruton, mutta mielestäni tietyllä tapaa kuitenkin arvokas, kun käydään läpi vanhemman sekä yhteishuoltajuuteen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Soisin kaikkien lasta odottavien perehtyvän noihin asioihin, vaikka lapsi avioliittoon olisikin syntymässä.

Nyt elellään jo 32. raskausviikkoa, mikä tuntuu monella tapaa hurjalta. Ehkä eniten siksi, että tähän asti on päästy niin helpolla, mutta myös siksi, että enää on vajaat kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Vajaat kaksi kuukautta, että koko pakka menee taas täysin uusiksi - tavalla, jota voi vain arvailla.

Myönnän, että tällä kertaa synnytyskin jännittää ihan eri tavalla, kuin kahdella edellisellä kierroksella. Jännittää, kuinka synnytys tällä kertaa käynnistyy, päästäänkö tällä kertaa inhimillisemmällä hetkellä synnytyssaliin sekä se, kuinka vauhdilla synnytys etenee. Jännittää myös vauvan koko. Entä jos vauva onkin tällä kertaa paljon Tiitiäistäkin isompi? Miltä se tuntuisi kahden pienen vauvan jälkeen? Yllättävän pieneksi Peikkulainen tuskin synnytyksessä paljastuu, kun vielä viikolla 36 on kontrolliultra. Mutta entä jos joku muu onkin vauvan suhteen "pielessä"? Tai synnytys meneekin tällä kertaa jollain tavalla "pieleen"?

Onneksi pääsen puhumaan synnytyksestä kunnolla lääkärin kanssa tuolloin viikon 36 kasvukontrolliultrassa. Jo edellisessä kontrolliultrassa nostin aiheen esille ja tuntui ihanalta, kun lääkäri otti minut vakavasti ja keskustelimme asiasta, vaikka hän totesikin, että sitten seuraavalla käynnillä on vielä paremmin aikaa käydä läpi synnytystä ja siihen liittyviä ajatuksia.

Tämänpäiväisessä neuvolassa oli kaikki hyvin. Sf-mitta osui suunnilleen keskikäyrälle ja kaikki arvot olivat kunnossa. Peikkulainen liikkuu aktiivisesti ja liikkeet on helppo tuntea kohdun takaseinämässä olevan istukankin ansiosta. Pitkään hän istuskeli ja potki lähinnä selkää kohti sekä välillä ikävästi rakkoon, mutta viime viikkoina Peikkulainen on ollut yhä suuremman osan ajasta pää alaspäin ja potkinut oikean kyljen puolelle. Vielä hänellä on kuitenkin selvästikin ruhtinaallisesti tilaa pyöriä milloin mitenkin päin.

Supistuksia ei ole tullut pitkään aikaan huolestuttavia määriä, vaikka kyllä niitä edelleen päivän mittaan useita tulee. Ne menevät kuitenkin nopeasti ohi sen sijaan, että jäisivät päälle. Olenkin päässyt urheilemaan ja tekemään asioita aika tavalliseen tapaan, mikä tuntuu ihanalta. Toki esimerkiksi suurempaa juoksemista ja hyppyjä vältän enkä tee mitään ylimääräisillä painoilla ellei nyt lasten kantamista rappusia, repparissa, rinkassa jne. lasketa. Elokuussa haluaisin startata uuden tanssikauden, mutta aika näyttää, mikä fiilis tuolloin on - sitä, kun ei voi tietää edes edellisenä päivänä.

Olo on tällä hetkellä hyvä ja melko luottavainen. Välillä mieleen hiipii kuitenkin ajatus siitä, onkohan tämä kuutenkin yksi iso virhe. Meillä on kaikki niin hyvin. Mitä jos pakka menee liian sekaisin? Entä, jos Peikkulaisella ei olekaan kaikki hyvin? Entä, jos minulla ei enää riitä rahkeet antaa toivomallani tavalla huomiota ja rakkautta Tiitiäiselle ja Haitulalle? Entä jos Haitulan kanssa tulee vielä uusia terveyteen tai kehitykseen liittyviä ylläreitä? Voihan niitä tulla Tiitiäisellekin...

Tuntuu ristiriitaiselta ajatella tuollaisia, kun samalla minuun iskee usein uskomaton onnellisuuden tunne siitä, että näillä näkymin meille tulee vielä yksi pikkuinen - meille kaikille neljälle! Tuntuu ihanalta ajatella, että meillä on sitten kolme lasta ja lapsilla ympärillään kaksi sisarusta. Vaikka on se niinkin, ettei sisarukset ole mikään autuaaksi tekevä asia - joskus päin vastoin, vaikka kuinka yrittäisi. 

Aika näyttää, millaiseksi meidän perheemme viisihenkisenä rakentuu. Odotan Peikkulaista toisaalta jo todella paljon, mutta samalla olo on todella haikea. Tiedän, että menetän samalla yhden vauvan - Haitulan - mikä tuntuu ihan uskomattoman pahalta. Haitulan syntymän myötä menetin Tiitiäisen vauvanani, mikä on ollut yksi elämäni raastavimpia kokemuksia, vaikka samalla Haitulan syntymä oli yksi onnellisimpia eikä Tiitiäinen minnekään hävinnyt. 


torstai 7. heinäkuuta 2022

K niin kuin korona. Ja kasvukontrolli.

Nyt se lopulta osui kohdalle, korona nimittäin. Kuin ihmeen kaupalla olemme selvinneet ilman koronaa tähän asti, vaikka epäilenkin lasten sairastaneen sen helmikuussa muutama viikko meidän aikuisten saamien kolmansien rokoteannosten jälkeen. Yhtään positiivista testiä ei kuitenkaan meidän perheessä ole tehty ennen tätä päivää.

Lasten isä jäi lomalle perjantaina ja aika lailla heti alkoi oireet, jotka aluksi muistuttivat enemmänkin heinänuhaa (ja ehkä sitä olivatkin), mutta äityivät uuden viikon vaihteen myötä korkeaksi kuumeeksi ja kovaksi keuhkoja raastavaksi yskäksi. Haitulalla nousi kuume tänään, mutta hän on toistaitaiseksi ollut oma itsensä löysää ja tiuhaan toimivaa vatsaa lukuun ottamatta. 

Nyt sitten jännitetään allekirjoittaneen ja Tiitiäisen kohtaloa. Oma tilanne tietenkin jännittää raskauden takia. Toisaalta ehkä parempi sairastaa nyt, kuin vielä lähempänä laskettua aikaa, jos tauti pakko on sairastaa, ja tautitilanteen ja uusien varianttien valossahan se siltä näyttää. Toki koronan ehtii sairastaa vielä moneen kertaan, mutta ehkäpä nyt sairastettu antaa kuutenkin sen verran suojaa, ettei seuraava kerta napsahda kohdalle ennen lokakuuta.

Harmittaa tietenkin vietävästi, että meidän yhteinen loma hupenee nyt tässä. Loma olisi myös tullut ihan todella tarpeeseen, kun puolisko on tehnyt lähes koko kevään töitä melkeinpä 24/7 ja minä olen näin ollen pyörittänyt arkea aika lailla yksinäni. Elokuun alusta alkaa taas arki - lapset aloittavat päiväkodissa ja puolisko palaa töihin.

Minäkin palaan töihin elokuun toisella viikolla kahdeksi viikoksi jäädäkseni sitten raskausvapaalle. (Olen kyllä lupautunut useampaan vastuutehtävään, jottei arki vain muuttuisi liian kevyeksi.) Ja sitten alkaakin kuukauden päästä taas ihan uudenlainen arki. Puoliskon syksy tulee olemaan vähintään yhtä kiireinen, kuin alla oleva kevät, joten kyllä, kunnon loma olisi ollut kiva.

Ensimmäinen viikon 28 kasvukontrolli oli viikko sitten viikoilla 27+6 eli hieman ennen viikkoa 28, koska päädyimme siirtämään alkuperäisen ajan lomamme takia. Peikkulainen oli ultranneen lääkärin arvion mukaan kaikkien otettujen mittojen perusteella hyvin täsmällisesesti keskikokoinen sikiö. Myös samana päivänä otettu sf-mitta osui täsmälleen keskikäyrälle. Olo on siis helpottunut.

Neuvola minulla oli tässä kohtaa sen takia, että sokerirasituksen yhteydessä määritetty sikiön reesusveriryhmä paljastui harmikseni positiiviseksi. Minä olen siis itse rhD-negatiivinen ja näin ollen sain anti-D-suojauksen estämään veriryhmäimmunisaatiota tässä vaiheessa raskautta (normaalisti annetaan viikoilla 28-30, mutta olemme poissa kaupungista nuo viikot, joten th soitti punaiselle ristille, josta sai varmistuksen, ettei ole esteitä antaa suojausta hieman ennen noita viikkoja). Pyysin samalla sf-mitan ottamista, minkä lisäksi katsottiin ihan perus jutut ja Haitulakin mitattiin ja punnittiin, kun 2-vuotisneuvola on tulossa vasta syyskuun alussa.

Tässä välissä on ehtinyt tietenkin tulla myös sokerirasituskokeen tulokset. Kuten kerroinkin, jännitin niitä tällä kertaa paljon enemmän, kuin edellisissä raskauksissa. Arvot olivat kuitenkin oikein hyvät, mikä paitsi ilahdutti, niin myös yllätti. Paastoarvo ja kahden tunnin arvo olivat molemmat 4,9 mmol/l ja yhden tunnin arvo 5,7 mmol/l. Yksi huolenaihe on siis pyyhkäisty pois.

Nyt sitten aormet ristissä odotellaan, kuinka korona meitä kohtelee ja mitä lomasta lopukta jää lomailtavaksi.