perjantai 28. heinäkuuta 2017

Verta!

Eilinen on varmasti yksi elämäni ikimuistoisimmista ja ihmeellisimmistä päivistä. Päivän kruunasivat loistava sää ja porukalla ystävien luona vietetty ihana kesäilta maukkaine tarjoiluineen. Päästiin vielä kunnon ilta-ajelullekin, kun taksi kurvaili ensin väärään osoitteeseen keräten näin kilometrejä kolminkertaisen määrän (ei todellisuudessa niin kiva, sillä olimme jo täysin valmiit unille).

Kotiin päästyämme ihailimme vielä ultrakuvissa näkyvää pientä ihmettämme ja puoliskoni kysyi haluammeko tietää lapsen sukupuolen ennen syntymää. Miksi haluaisimme? Eli todennäköisimmin emme. Ihmettelimme yhdessä ajatusta siitä, että sisälläni kasvaa pieni ihminen, jolla on oma sydän. Oma pienen pieni sykkivä sydän. Tuo pieni ihminen, jonka me olemme lopulta onnistuneet saamaan alulle. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Yksi raskauden mukanaan tuomista riesoista on jatkuva vessassa ravaaminen, joka häiritsee etenkin öisin keskeyttämällä unen. Normaalisti käyn aina pimeässä vessassa, jotta uni häiriintyisi mahdollisimman vähän. Koko raskausajan olen kuitenkin laittanut valot päälle, sillä vuodot ovat se ainoa asia, jota tässä raskaudessa pakkomielteisesti tarkkailen, kiitos vuodentakaisen keskenmenon.

Ei ehkä olisi kannattanut. Laittaa valoja päälle siis. Pönttöön tipahti aluksi haalean vaaleaa veristä vuotoa, jota kuitenkin seurasi ihan kunnollinen veri. Minä vuosin verta! Korvissa alkoi humista ja koko maailma tuntui lyyhistyvän päälleni. Miten tämä voi olla mahdollista? Jotain saatanallista kohtalon ivaa juuri, kun olemme nähneet pienen sydämen ja olen onnistunut täydellisesti olemaan ottamtta stressiä alkion yllättävän pienestä koosta todennäköisimpiin viikkoihin nähden!

Eipä tullut tuon jälkeen enää uni! En viitsinyt herättää puoliskoa, sillä mitäpä hän asialle olisi mahtanut ja parempi vain, että edes toinen meistä olisi päivällä virkeä. Pyöriskelin siis lopun yötä (eli lähes koko yön) nukahtaen välillä, vain nähdäkseni täysin psykedeelisiä painajaisia. Milloin olin peittynyt kokonaan vereen, milloin koko jalkakäytävä allani värjäytyi punaiseksi, taas keskenmeno, jonka jälkeen keskenmeno – ikuinen limbo.

Pyörittelin mielessäni, mitä kaikkea mahdollista olen saattanut tehdä väärin. Tai ehkä lääkäri on ollut määräämättä minulle lääkkeitä, joita todellisuudessa tarvitsisin, jotta tämä suvunjatkamissektorilla kehno kehoni onnistuisi paitsi saamaan alkuun raskauden niin saattamaan sen myös loppuun? Muulla tavoin kuin keskenmenolla. Ja jos Tiitiäisellämme jotenkin ihmeellisesti olisi edelleen kaikki kunnossa, niin eiköhän tuo öinen stressin määrä hormoneineen ja verenpaineineen anna viimeisen silauksen sen tuholle.

Rintojenkin aristus oli hävinnyt yöllä kokonaan, mutta nyt niitä aristaa taas aavistuksen, jos oikein puristelee. Aamuyön vessakäynnillä verta ei onneksi enää tullut, vain aavistus yöllisen vuodon rusehtavia rippeitä. Ja yritin todella rentouttaa lantiopohjani, jotta mahdollinen veri todella ulos tulisi, jos olisi ollut tullakseen. Oksettaakin, mutta tämä ei tunnu tuolta jo tutuksi tulleelta raskauspahoinvoinnilta. Oksettaa tämä kaikki.

Oksettaa ajatus siitä, että palaisimme takaisin lähtöruutuun. Vaikka eihän lähtöruutuun todellisuudessa mitään paluuta edes ole! Juuri eilen lapsettomuuslääkäri (siis alan asiantuntija!) totesi, että alkuraskauden vuodot ovat todella yleisiä. Siis kaikki rusehtavasta tuhrusta suuren verimäärän hulahdukseen on täysin normaalia ja jonkinlainen vuoto jopa hyvin yleistä.

Me emme palanneet vuodentakaisen toukokuun lopussa takaisin lähtöruutuun. Minun mielessäni tuhruvuoto ja veri yhdistyvät suoraan keskenmenoon – tuohon elämäni kamalimpaan ja surullisimpaan tapahtumaan. Siinä ei lääkärin sanomiset paljon auta. Ei auta oma järkeily kipujen puuttumisesta (viime päivinä on kyllä ollut pientä ajoittaista jomottelua kohdun tietämillä, mutta olen pistänyt sen tässä vaiheessa alkion nopean kasvun piikkiin). Eikä auta eilen nähty sykkivä sydän, joka heti laski keskenmenoriskin murto-osaan; se tuntuu tällä hetkellä lähinnä pelkältä vit**ilulta.

Miten on mahdollista, että vielä eilen niin onnellinen, varma ja luottavainen olo muuttuu kertaheitolla joksikin, joka muistuttaa aivan liikaa elämäni painajaista!

torstai 27. heinäkuuta 2017

Sydän ♥

Sydän! Sisälläni sykkii omani lisäksi pienen pieni sydän.

Kävimme siis tänä aamuna lapsettomuusklinikalla varhaisultrassa. En osannut jännittää ultraa juurikaan ja itse asiassa aamun pahoinvointi vei kaiken huomioni niin, että tuskin olisin jännitystä huomannutkaan.  

Tutkimuspöydälle kipuaminen, puoliskolle oma tuoli ja anturi sisään. Näytölle piirtyi kohtu, jossa näkyi nesteen täyttämä raskauspussi ruskuaispusseineen ja alkioineen. Ja mikä ihmeellisintä, ruudulla sykki nopeaan tahtiin pienen pieni sydän. Minun sisälläni siis todella elää tuo pieni ihme!

Alkio oli kooltaan 6,4 mm ja vastasi näin viikkoja 6+3, minkä perusteella laskettu aika osuisi maaliskuun yhdeksännelletoista. Alkion mitta meinasi herätellä pientä pelkoa, sillä olemme eläneet siinä uskossa, että nyt mentäisiin jo viikoilla 7+1. Varhaisultra antaa lääkärin mukaansa kuitenkin tarkan ja luotettavan arvion. Hän rauhoitteli, ettei meillä ole syytä huoleen, sillä inseminaatiollakin alkuun saadussa raskaudessa todelliset viikot voivat heittää tuon verran. 


En ymmärrä, miten se muka olisi mahdollista, mutta enpä jaksa nyt stressiäkään alkaa ottamaan. Kesäkuun follikkeliultrassa mitatun munasolun koon perusteella ovulaation on kuitenkin täytynyt tapahtua viimeistään niin, että nyt mentäisiin viikoilla 6+6. Vaan on mikä on, me olemme nyt nähneet pikkuisemme elossa ja meillä molemmilla on kova usko siihen, että tämä tapaus jaksaa vauvaksi asti.

Se ON meidän Tiitiäinen. 


P.S. Ultrausta ei hoitanut meidän oma lääkärimme, sillä hän palaa lomalta vasta ensi viikolla, jolloin minä olen taas mökkeilemässä. Tällä lääkärillä oli hieman ongelmia lasketun ajan määrittämisessä ja äitiyskorttiin hän kirjoitti 20.3., vaikka ultrakuvissa lukee 19.3. Sama 19.3. määrittyy lasketuksia ajaksi myös raskauslaskureista. Väärä päivä tai ei, niin ainakin äitiyskortti on niin paljon kivemman näköinen, kuin se edellinen harmaanvioletti kamaline punaisine ja tummansinisine kuviointeineen. ;D

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Syödäänkö?

Tänään on ollut hyvä päivä. Aloitin kahdeksannen raskausviikon käymällä aamulla ystäväni kanssa puistojoogassa. Sen jälkeen menimme lounaalle, joka venyi monen tunnin terassihetkeksi meren rannalla mitä loistavimmassa kesäsäässä. Eilen en olisi edes pystynyt kuvittelemaan itseäni noihin puuhiin. Ai, miksikö?

Maanantai ja tiistai olivat painajaismaiset ja kuuluvat elämäni pisimmiltä tuntuvien päivien joukkoon. Maanantai alkoi mukavasti. Heräsin äitini kesämökillä, josta hyppäsin aamulla stadiin tuovan bussin kyytiin. Huono olo alkoi automatkalla bussiasemalle. Aluksi riemuitsin etovan olon saapumista – tuhrupaniikki oli mitä ilmeisimmin väärä hälytys! Etova olo kuitenkin paheni pahenemistaan, eikä asiaa helpottanut kolmen ja puolen tunnin bussimatka. Busimatkasta teki entistäkin etovamman edellisen paikallani istuneen ikkunaan jättämät hiusrasvat. 

Keksin kuitenkin äkkiä (parin tunnin bussimatkan jälkeen) keinon huonon olon helpottamiseksi: silmien sulkeminen auttoi huomattavasti ja nukkuessa huono olo hävisi kokonaan. Heti silmät avattuani pahoinvointi kuitenkin palasi.

Vielä ikävämmäksi homma muuttui, kun nälkä alkoi nostaa päätään. Jo pelkkä ruoan ajatteleminen sai voimaan pahoin. En kyennyt keksimään mitään syötäväkseni kelpaavaa, joten menin lounaalle lähikahvilaan. Salaattiannoksen työntäminen kurkusta alas oli työn ja tuskan takana, ja siihen vierähtikin reippaasti toista tuntia.

Päivälliseksi söin pussillisen ranskalaisia kurkkumajoneesilla ja Pikku Myyn luomuketsupilla. Ranut aveceineen maistuivat jopa hyviltä! Aluksi podin huonoa omaatuntoa ateriavalinnastani, mutta ystäväni lohdutti minua sanomalla, että on pääasia, että saan edes jotain kurkusta alas ja näin ollen energiaa itselleni ja pikkuiselle. Sitä paitsi, on niitä huonompiakin aineksia, kuin peruna ja auringonkukkaöljy. Eikä lainkaan lisättyä suolaa!


Jos maanantai oli yhtä kärsimystä, niin eilistä onkin sitten jo vaikeampi kuvailla. Aamuherätyksestä vastasi koko reilun 30 vuoden kokemushistoriani huonoin olo. Heräsin siis kesken unen sanoinkuvaamattoman huonoon oloon niin, että meni hetki edes tajuta, mistä oli kyse. Unihiekat kuitenkin karisivat silmistä kertaheitolla, kun piti rynnätä pöntövartijaksi. Oksennusrefleksit nostivat ylös onnekseni pelkkää vaahtoa.

Ennen iltakahdeksaa kykenin syömään ainoastaan kaksi viiliä ja yhden pienen smoothien. Oksennusrefleksi ei onneksi kertaakaan nostanut ylös mitään vaahtoa ihmeellisempää. Se tuosta olisikin vielä puuttunut! Koko päivänä en kyennyt tekemään mitään muuta, kuin keskittyä selviytymään hetkestä kerrallaan pahoinvointi seuranani. Olo oli niin infernaalinen, että ajoittain meni itkuksi asti.

Maanantain pahoinvointipaniikissa olin ehtinyt miettiä ruokia, joita voisin edes kuvitella syöväni. Ne olivat viili, ranskalaiset perunat sekä kirjolohikiusaus. Päivän taittuessa iltaa kohti päätin uskaltautua ruokaostoksille ja aloin loihtia kirjolohikiusausta. Edelleen yökkäilin (hyvä täysin tahaton vatsalihastreeni! :’D), mutta sipulista, perunasta, tuoreesta kirjolohesta ja tillistä tulleet tuoksut tuntuivat sanoinkuvaamattoman hyvältä. Huono olo helpottikin pikkuhiljaa ja iltakahdeksalta minuun upposi kiusausta jo samaan tahtiin kuin nälkäiseen puoliskooni.

Tänään olo on ollut onneksi hyvä. Edellisten päivien pahoinvoinnin voimakkuus ja kokonaisvaltaisuus todella yllätti. Pahoinvointi vei käytännössä kaiken toimintakykyni. Nyt huomaan pelkääväni pieniäkin etovan olon tuntemuksia. En rehellisesti sanottuna muista, että minulla olisi ikinä ollut yhtä huono olo kuin eilen. Onneksi duunit eivät ole vielä alkaneet! ...ja ehkä nuo olot eivät enää palaa. (sormet ristissä) Joka tapauksessa tuo jatkuva hienoinen darrafiilis ei tunnu enää miltään. ':D

P.S. Meillä on huomenna varhaisultra! Toivottavasti saamme nähdä pienen sykkivän sydämen. ♥ Ja vaikka kaikki ei sitten olisikaan kunnossa, niin olen todella onnellinen, että saamme tällä kertaa nähdä takuuvarmasti pikkuisen ensimmäistä kertaa muualla kuin pöntössä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Ei ei ei ei ei!

Tänä aamuna tipahdin todella korkealta. Yritän keskittää kaikki ajatukseni siihen, että meidän pikkuisella on kaikki edelleen kunnossa, mutta en voi väittää, etteikö pelko olisi valtava. Tähän aamuun asti en ollut hetkeäkään epäillyt, ettemmekö saisi vauvaa tällä kertaa syliin asti. Sitten tuli tuhru.

Niin, aamulla vessassa käydessäni paperiin jäi ruskeaa tuhruvuotoa. Minun mielessäni se yhdistyy hyvin vahvasti keskenmenoon. Ja jotta homma ei olisi liian mukavaa, niin myös rintojen aristus on hävinnyt. Tähän asti rinnat ovat olleet siis täysin kosketusarat. Paniikissa menin myös mittaamaan lämmön, joka on nyt 37,1 eli alimmillaan sitten ovulaation jälkeisen nousun.

Jos jotain toivoa antavaa haluaa kuitenkin löytää, niin ainakaan kipuja ei ole. (Kai? Vaikea hahmottaa tässä paniikissa.) En vain tiedä, kuinka saan tällaisena hetkenä psyykattua itseni tämän pelon, epätoivon ja epäuskon yli! Eihän meille voi käydä toista kertaa samalla tavalla. Ja jos käy, niin pitäisikö sitten muka jaksaa yrittää kolmannen kerran vuoden verran, että päästään taas kokemaan nämä fiilikset uudestaan! Kuka tätä jaksaa?

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Elämäni darra

Näissä tunnelmissa täyttyy kuudes ja alkaa seitsemäs raskausviikko – elämäni darra on kestänyt jo viikon verran. Vielä ei ole tarvinnut sentään pönttöä halailla, mutta enpä minä ole oikeastaan koskaan sitä tehnyt alkoholillakaan aiheuttamassani darrassa. :D Hyvin suuren osan vuorokaudesta olo antaa kuitenkin odottaa, että jommastakummasta päästä lentää hetkenä minä hyvänsä. Vatsa toimii olosta huolimatta täysin normaalisti.

Ensimmäisen raskauden tavoin seuranani on lisäksi todella hellänä olevat rinnat, tukkoinen nenä (ilman merkkiäkään nuhasta) sekä yhä yli 37 asteen lämpö. Kaksi jälkimmäistä saavat olon tuntumaan hieman hömelöltä. Oudoin ja uusi oireista on kuitenkin plakin kertyminen hampaisiin. Kyllä, plakin kertyminen hampaisiin. Minulla ei koskaan ole kertynyt plakkia eikä minulle tule myöskään hammaskiveä. Nyt hampaiden pinta tuntuu kuitenkin muuttuvan hyvin herkästi klähmäiseksi. Yäk.

Suurin osa oireista tulee ja menee aaltomaisesti, ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut olemaan miettimättä niitä tai niiden puuttumista lähes kokonaan. Hyvä minä! Ehkä sitä on keskenmenon myötä tietyllä tapaa hyväksynyt sen tosiasian, että raskaus menee kesken, jos on mennäkseen eikä sille mitään siis mahda. Lisäksi, tällä kertaa minulla on jostain syystä niin todella hyvä ja varma fiilis tästä! ^^

Oloani rauhoittaa varmasti suunnattomasti myös se, että edellisestä kerrasta poiketen kohdun alueen menkkamainen jomottelu on puuttunut kokonaan. En tarkkaan muista, missä vaiheessa se alkoi edellisellä kerralla muuttua kovemmaksi, mutta mielessäni se yhdistyy hyvin vahvasti tuhruvuotoon ja lopulta raskauden keskeytymiseen. Nyt ainoat tuntemukset alavatsan alueella ovat olleet pieni nippailu oikean munasarjan (keltarauhasen) kohdilla, jonkin kerran tuntuneet repäisykivut eri puolilla alavatsaa sekä yksittäiset hassut jomotukset (ei niinkään kipua) kohdun tietämillä. 


Kippis! 

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Salaisuus(ko)

No niin, neuvola on varattu ja esitietolomakekin täytetty. Itse esitietolomakkeen täyttäminen oli helppo homma, sillä sain ladattua suurimpaan osaan kysymyksistä pohjaksi edellisellä kerralla antamani vastaukset. Itkulta en kuitenkaan välttynyt – johtuen juuri tuosta samaisesta edellisestä kerrasta. Helsingin sähköiseen asiointipalveluun kirjauduttuani eteeni avautui lomakevalikko, jonka lopusta löytyy äitiysneuvolan esitietolomake. Minun asiointitililläni tuon lomakkeen perässä luki täytetty 6.5.2016. Itkuhan siitä tuli.

Näitä muistutuksia edellisestä, epäonnisesta raskaudesta on tullut muitakin. Pahimmalta ne tuntuvat, kun ne pääsevät täysin yllättämään. Niin kävi nyt. Kaikkein pahin tipahdus tuli reilu vuosi sitten, kun puhelimeni hälytti rakenneultrasta. Luulin paitsi peruneeni myös poistaneeni kalenteristani kaikki varatut neuvola-ajat ja muut. Vaan mitä vielä! Tuo hälytys sai minut lamaantumaan aivan totaalisesti. Tuntui, kuin koko maailma olisi imaistu ympäriltäni, enkä kyennyt tuossa hetkessä edes sammuttamaan hälytystä.

Olisin kuvitellut, että muistutukset keskenmenosta eivät enää tuntuisi niin pahalta. Onhan tässä ollut jo reilu vuosi aikaa käsitellä asiaa. Toki meidän kohdallamme menetyksen tuoman tuskan lisäksi raskauden pitkä yritys on tuonut oman lisänsä keskenmenon käsittelyyn ja siitä toipumiseen.

Keskenmenossa on kuitenkin kyse muustakin, kuin itse keskenmenoista ja siihen liittyvistä kokemuksista, tunteista ym. Olen koko keskenmenon jälkeisen ajan halunnut kertoa asiasta. Ihan kaikille. Kertoa, kuinka meille kävi ja miltä se tuntui. Muistuttaa, kuinka yleisiä keskenmenot lopulta ovat. Ovatko? Ihmisten puheiden ja sosiaalisen median hehkutuksen perusteella sitä ei tosiaan uskoisi. KUKAAN ei niiden perusteella ollut saanut keskenmenoja! Vain minä, äitini ja yksi ystäväni.


Minkä takia minä en kuitenkaan jaa tarinaani omalla nimelläni? Miksi en huutele sitä sosiaalisessa mediassa? En, vaikka haluaisin keskenmenoille paljon lisää näkyvyyttä. Keskenmeno on jostain syystä tabu. Ja minä, joka voisin tehdä asialle jotain, muutenkin kuin anonyymisti tätä blogia kirjoittamalla, pidän suuni kiinni. Hyväksynkö siis keskenmenon olevan tabu ja sen sellaisena myös pysyvän?!

Mutta miksi en asiasta sitten huutele? Kyse ei ole siitä, että keskenmenossa itsessään olisi jotain, mitä en haluaisi tai olisi valmis kertomaan. Keskenmenosta kertomalla tulisin kuitenkin paljastaneeksi jotain paljon henkilökohtaisempaa; tulisin paljastaneeksi unelman omasta lapsesta. Samalla kertoisin siis todella henkilökohtaisesta toiveesta – toiveesta, jonka toteutuminen näytti (ja näyttää) tuon kokemuksen jälkeen epävarmalta.

Tässä myös varmasti yksi suurimmista syistä, jonka takia en vielä ole kertonut tästä raskaudesta juuri kenellekään. En, vaikka koko lähipiirimme tietää keskenmenosta ja myös pitkästä yrittämisestä sitä ennen.  Toki meillä oli parisuhteesta taukoa muutaman kuukauden verran, minkä takia monikaan ei varmaan odota meidän aloittaneen taas yrittämisen. Siinä on ollut se hyvä puoli, että olen saanut varmasti olla rauhassa muiden utelevilta katseilta. Onkohan se jo raskaana?


Olen kertonut raskaudesta vain yhdelle rakkaimmalle ystävälleni, jonka kanssa saimme keskenmenon jälkeen (ja sen takia) todella pahasti tulehtuneet välit korjattua vasta tämän raskauteen johtaneen kierron alussa. (Kerron tuostakin joskus myöhemmin.)

Lisäksi isäni vaimo tietää asiasta, sillä vietin viime viikon loppupuoliskon heidän kesäasunnollaan ja hän tietenkin tuli (selkeästi puoliksi läpällä) kysyneeksi olenko raskaana, kun tarjottu viini ei kelvannut. Sen verran ylpeä ja iloinen olin raskaudesta, että täysin mahdotonhan minun oli yrittää mitään peitellä. Totesin kuitenkin, etten halua asiasta nyt sen enempää puhua enkä ole siitä valmis vielä kertomaan, joten asia jäi siihen. Isäkin sai asian laidasta tietenkin kuulla, mutta hän ei näistä sen kummemmin heilahda. Isä on.

Puoliskoni on kertonut asiasta myös yhdelle ystävälleen, minkä lisäksi yhdelle yhteiselle ystävällemme asia on selvinnyt tämän blogin kautta. Oli tavallaan helpottava kuulla, että hän tietää raskaudesta, sillä olen puhunut näistä asioista paljon hänen kanssaan ja saanut häneltä myös korvaamatonta tukea. Näin ollen hän on yksi niistä henkilöistä, joille tästä uudesta ihanan ihmeellisestä käänteestä olisin halunnut kertoa, mutta en olisi ehkä vielä siihen kyennyt.

Meidät oli myös kutsuttu heidän luokseen ensi viikolla ja olin ehtinyt juuri sanoa miehelleni, etten välttämättä halua mennä, koska en halua joutua tilanteeseen, jossa tarjotaan alkoholia, minä kieltäydyn ja joudun näin ollen todennäköisesti pakkorakoon kertomisen kanssa. Voin sanoa, että tässä asiassa ilmeeni paljastaa heti asian laidan mahdollisesta raskaudesta minulta kysyttäessä. ;D

Minulla ei siis tosiaankaan ole mitään syytä olla kertomatta tästä raskaudesta. Eikä sillä ole minulle kertomisen kannalta mitään merkitystä vaikka tämä päättyisikin taas keskenmenoon. Puoliskoni kysyessä, miksen sitten halua raskaudesta kertoa, en osannut antaa sen kummempaa perustelua. Haluan ainoastaan pitää sen tunteen, että voin kertoa tai olla kertomatta asiasta silloin kun haluan.


Äidillekään en tullut kertoneeksi, vaikka minun oli tarkoitus kertoa hänelle jo heti viime keskiviikkona tekemäni positiivisen testin jälkeen. Hän soittikin tuona samana päivänä, mutta ei vain tullut sellaista oloa, että olisin halunnut sen siinä sanoa. Äiti on ollut minulle valtava tuki ennen edellisen raskauden alkua ja raskauden yrittämiseen liittyneiden haasteiden kanssa sekä tietenkin keskenmenon jälkeen. Hänellä on noilta osin kanssani hyvin samanlainen historia. Näen äidin kuitenkin parin päivän päästä, joten eiköhän tämä raskaus silloin tule hänenkin tietoonsa.


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Jotain erilaista

Enpä tullut varanneeksi sitä neuvola-aikaa tänäänkään. Aika yksinkertaisesti kului niin nopeasti, että tulin katsoneeksi heräämisen jälkeen kelloa ensimmäisen kerran kello 13.17. Harmitti. Mutta toisaalta, ehtiihän sitä maanantainakin.

Olen siis tällä hetkellä mökillä, joten heräämisten kanssa ei ole niin justiinsa. Tänään untani venytti huonosti nukuttu yö lähes puolilepäivin. Olen ylipäätään nukkunut melko huonosti jo reilun viikon verran, sillä herään yön aikana vessaan useamman kerran. Ylipäätään juoksen vessassa huomattavasti normaalia useammin ja tuntuu, ettei rakko meinaa edes tyhjentyä kunnolla. Heräämisen jälkeen minun on myös jostain syystä vaikea palata untenmaille.

Viime yönä piinanani oli kuitenkin ikävämpi raskausoire – se niin kuuluisa pahoinvointi. Se tuli myös uniin asti, mikä oli varsin epämiellyttävä kokemus. Onneksi kuitenkaan valvemaailmassa ei ole mennyt oksuksi asti. Toivottavasti ei menekään! Huono olo vaivasi minua myös lähes koko eilisen päivän ja on jatkunut tänäänkin. Erittäin kovaksi se yltyy, jos kunnon nälkä pääsee yllättämään. Välillä olo onneksi hieman helpottaa palatakseen kuitenkin hetken päästä aaltomaisesti takaisin.



Huono olo jättää kokonaan rauhaan ainoastaan silloin, kun syön tai juon – palatakseen taas syömisen lopetettuani takaisin. Mutta, enhän minä koko ajan voi olla syömässä! Lisäksi tuntuu, että syöminen täyttää vatsan tavallista nopeammin ja saa helposti aikaan jopa hieman tukalan olon. Myös alavatsan yli kulkeva turvavyö tai tuota aluetta vähääkään kiristävät vaatteet suorastaan sattuvat. En tiedä, mistä tuo johtuu – ei ainakaan kasvaneesta vatsasta! :D Nyt mennään siis suunnilleen viikolla 5+2.

Jatkuvassa huonossa olossa on se hyvä puoli, että tuota oiretta minulla ei ollut juuri lainkaan edellisessä raskaudessa. Tuolloin ainoat pienet äklötyksen hetket osuivat aamupaloille ja menivät ohi sen mukana. Toisaalta kunnon yöunetkin kyllä kelpaisivat. ;)


P.S. Mulla on niin hyvä fiilis tästä

torstai 13. heinäkuuta 2017

Aiemmasta opittua

Viime kerralla emme koskaan ehtineet nähdä pikkuistamme, sillä raskaus meni kesken sunnuntaina 26.5.2016 raskausviikolla 11+5 (joskin itse olen kiertoni tuntien noista viikoista eri mieltä). Ensimmäinen ultra oli varattu seuraavan viikon perjantaille. Minua on jäänyt aika lailla kaihertamaan tuo. Toisaalta, mitä se olisi lopulta muuttanut? Tuntuu kuitenkin kamalalta, että ensimmäinen todellinen todiste raskaudesta (kahden raskaustestin ja ilmeisesti myös labratulosten, joita olisi kuitenkin käyty läpi vasta seuraavalla neuvolakäynnillä, lisäksi) oli tuona sunnuntaina omaan vessanpönttöömme sekä toimenpidehuoneen lattialle Kätilöopistolla tipahtanut raskausmateriaali.

Raskausmateriaali on sanana ihan hirveä. Jotenkin se tuntuu yrittävän mitätöidä sen, mitä tuo ”materiaali” meille tarkoitti. Se oli meidän vauvamme. Se oli jotain mittaamattoman arvokasta. Meidän vauva, jota olimme toivoneet jo vuoden verran. Tuntuu todella pahalta ajatella, etten koskaan saanut nähdä tuota unelmaamme muulla tavoin, kuin valtavan verimäärän mukana tulleina kahtena suurena möhkäleenä. (Kerron tuosta keskenmenosta tarkemmin joku toinen kerta.)

Tällä kertaa varasin tosiaan varhaisultran jo kahden viikon päähän yksityiseltä lapsettomuusklinikalta, jonka asiakkaita olemme. Pääsen (ja toivottavasti myös puoliskoni) siis näkemään vauvamme jo sen ollessa viiden viikon ikäinen. Tuo ajatus helpottaa oloani todella paljon. Kyse ei niinkään ole siitä, että haluaisin saada varmistuksen siitä, että kaikki on kunnossa. Kyse on siitä, että haluan tällä kertaa vauvasta jonkin muunlaisen muiston. Jonkin muun kuin tuo edellä kuvaamani – mikä tämän raskauden kohtalo sitten ikinä onkaan.

Olisin halunnut jo varata ajan neuvolaankin. Niiden puhelinpalvelu on Helsingissä kuitenkin kesän kunniaksi auki vain iltapäiväyhteen, eikä minulla oikein ole ollut eilen tai tänään mahdollisuutta soittaa ja puhua rauhassa ennen sitä. Huomenna aion tuon puhelun kuitenkin ottaa.

Edellisessä raskaudessa neuvola muodostui yhdeksi painajaisistamme. Emme saaneet aikaa omaan neuvolaamme – emmekä muuallekaan lähelle. Eikä siinä sinänsä mitään. Toki aikaa kului koko lystiin minulta matkoineen kolme tuntia (liikun fillarilla) ja mieheltäkin kesken työpäivän kaksi ja puoli tuntia. Se on kuitenkin vain aikaa. Mikä tuosta neuvolassa käynnistä teki painajaismaisen, oli meille osunut neuvolatäti. (Pahoitteluni tuon tittelin käytöstä, mutta tunnustan, etten tiedä, mikä hän koulutukseltaan todellisuudessa oli. :O)

Jokainen neuvolassa näissä merkeissä asioinut tietää, että ensimmäiselle käynnille mentäessä vastataan isoon liutaan erilaisia kysymyksiä (ainakin Helsingissä). Tarkoitus käsittääkseni on, että näin meidät vastaanottavalla henkilöllä on jo valmiiksi käsitys siitä, missä mennään, miten siihen on päädytty ja miten jatkossa on parasta edetä. No, meidän vastauksistamme kävi selvästi ilmi, että raskautta on yritetty vuoden verran ja minulle oli myös määrätty Clomifen seuraavassa yrityskierrossa aloitettavaksi.

Tämän lisäksi neuvolatäti kyseli käytännössä kaikki nuo samat asiat ennen mihinkään muuhun ryhtymistä. Sama siis uudestaan. Viimeistään tuon suullisen session myötä hänelle myös kävi varmasti selväksi, että taival on ollut kivinen ja todella raskas meille molemmille. Ei ollut mennyt myöskään montaakaan minuuttia saapumisestamme, kun olin tirauttanut ensimmäiset kyyneleenikin.

Vaan mitä tekee kyseinen henkilö ensitöikseen? Hän päättää kertoa, kuinka he aikanaan (todennäköisesti vain joitakin vuosia aikaisemmin) miehensä kanssa olivat päättäneet, että nyt lapsi saa tulla ja jättäneet ehkäisyn pois. Ja kappas vain, hän olikin heti raskaana! Ja sama kuulemma toisen lapsen kanssa. Eikä raskauksissa kuulemma ollut ollut mitään oireitakaan. Tämä oli jotakuinkin hänen vastauksensa, kun kyselin omien oireitteni normaaliudesta. Että niin nämä raskausasiat vain ovat niin yksilöllisiä ja jokainen raskaus erilainen! Että mitähän vi**ua! Katsottiin puoliskon kanssa epäuskoisena toisiamme.

Menin tuosta ammattitaidon ja sosiaalisen tajun puutteesta niin häkellyksiin, etten osannut sanoa siinä tilanteessa mitään. Ja voin kertoa, ettei tuosta neuvolakäynnistä jäänyt myöskään mieleeni mitään. Paitsi tietenkin tuo äsken kuvailemani. Tuon neuvolakäynnin jäljiltä jo siihen asti epäuskoinen ja todella epävarma oloni ei ainakaan muuttunut paremmaksi. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten osannut tuossa tilanteessa sanoa mitään tai soittaa vaikka neuvolan palvelunumeroon saadakseni parempaa palvelua.

Tällä kertaa haluan siis varata neuvola-ajan ajoissa. Taas eletään kesää, joten ajat saattavat olla jälleen tiukassa, mutta aika on kyllä saatava omaan neuvolaamme. Olen myös päättänyt kertoa edellisestä neuvolakokemuksestamme ja toivon, että toisessa päässä huomioidaan tuo kokemus. Joka tapauksessa olen todennut, että mieltä painavista asioista kannattaa puhua. Parempi olisi toki ajoissa, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.



P.S. Yritän nyt vähän nopeammin tuuletella näitä polun varrelle osuneita kokemuksia, jotta saan ajatukseni hieman selkeämmiksi tätä odotusta helpottaakseni. Alun perin olin ajatellut, että kirjoitan näitä rauhassa uuden raskauden yrityksen lomassa (oletin tuon yrityksen nimittäin jatkuvan vielä hyvän tovin :D). Toisaalta, nämä ovat sellaisia asioita, joita ei voi kiirehtiä ulos. Ajattelen kuitenkin, että minun on helpompi ottaa näitä asioita esille neuvolassa, puoliskoni ja ystävieni kanssa tai missä vain, kun olen niitä ensin prosessoinut täällä. Kiitos, että autatte minua siinä! 


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kaksi viivaa ♥

Kaksi viivaa. Raskaustestiin tuli kaksi viivaa! Siis minun tekemääni raskaustestiin tuli kaksi viivaa!


Olimmehan me molemmat tätä jo aavistelleet, vaikka minä meinasinkin luopua toivosta viime viikon muutaman hassun tuhrun takia. Ja siis selvyyden vuoksi vielä: Noiden tuhrujen havaitsemiseen tarvitsi melkein mielikuvitusta, minkä lisäksi ne olivat yksittäisiä kertoja kolmen eri päivän aikana. Kaikille tähänastisille kierroilleni on ollut tyypillistä tuhruvuoto, joka ei alettuaan ole ainakaan vähentynyt. Lisäksi tuota tuhruvuotoa ovat aina säestäneet melko kovatkin kuukautiskipuja muistuttavat tuntemukset kohdun tietämillä. Tällä kertaa kivut ovat puuttuneet kokonaan, mutta tilalla on ollut pieni nipistely ja jomottelu oikean munasarjan kohdalla. Siellä se keltarauhanen siis paahtaa kuin paahtaakin täyttä häkää! ^^

Ylipäätään oireeni ovat oikein ”mallikkaat”: Nälkä ja jano ovat olleet pohjattomat. Kuvotuksen tunne tulee aaltomaisesti (joskin olin yhdistänyt sen viime päivien jännitykseen ja näläntunteeseen). Nännit muuttuivat helliksi jo neljä päivää ovulaation jälkeen ja rintojen aristus alkoi viikkoa myöhemmin. Nyt rinnat ovat raskaat ja sivuilta täysin kosketusarat. Lämpö huitelee 37,5 asteessa, kun normaalisti ruumiinlämpöni on alle 36,5 astetta. Viimeisen viikon ajan on ollut myös sellainen hassu, tavallaan huimaava fiilis, muttei kuitenkaan huimaa. Oireet tuovat minulle varmuutta siitä, että kehossani todella tapahtuu jotain. Yritän kuitenkin olla seurailematta oireitani liikaa, etten ottaisi niistä turhaa stressiä, sillä viime kerralla juuri oireiden muuttumisen takia tiesin, että meidän vauvamme ei koskaan jaksaisi vauvaksi asti. Mutta siis, lupaavalta näyttää!

Tällä kertaa onnistui raskaustestin tulkintakin. Edellisellä kerralla olin niin totaalisesti luopunut toivosta, etten jotenkin edes ymmärtänyt testiin piirtyvän kahden viivan tarkoittavan raskautta. Tuo oli jälkeenpäinkin ajateltuna todella outo kokemus. Tänään testin tekemisen ainoa haaste oli tikkuun osuminen, sillä käteni alkoivat täristä aivan julmetusti pakettia auki repiessäni. Kun ikkunaan sitten alkoi piirtyä kaksi viivaa, hilpaisin saman tien esittelemään sitä puoliskolleni.

Enpä muista, koska olisin nähnyt tuon miehen viimeksi niin onnellisena! Ja se ylpeyden tunne, joka itselleni tuli testiviivan alkaessa piirtyä ikkunaan! Samalla hiipi salaa pieni pelko persuksiin. Olen kuitenkin päättänyt olla murehtimatta liikaa (helpommin tietenkin sanottu kuin tehty!), sillä tähän koko taipaleeseen on kuulunut jo ihan liikaa pettymystä, pelkoa, surua, tuskaa, epätoivoa ja kiukkua. Nyt eletään tätä hetkeä ja iloitaan siitä – murehtia ehtii myöhemminkin, jos tarve on.

Ehdinpä jo soittaa lapsettomuusklinikallekin ja sain varhaisultran heinäkuun loppuun. Tuolloin alkio on (meinasin jo kirjoittaa olisi!) viiden viikon ikäinen, sillä ovulaatio osui juhannusviikon keskiviikkoon, kiertopäivälle 15. En valitettavasti saanut aikaa omalle lääkärillemme, sillä hän on tuolloin kesälomalla ja minä taas elokuun ensimmäisen viikon reissussa. Mutta tärkeintähän tässä on päästä näkemään, että kohdussa on kaikki hyvin. (Pakkohan siellä on tällä kertaa olla?)

Jos rehellisiä ollaan, niin olin varautunut siihen, että yrittämistä jatkuu vielä tovin. Tavallaan toivoin myös, että olisin ehtinyt käsitellä kaiken tähän asti kokemani tämän blogin avulla ennen uuden raskauden alkamista. Toisaalta ajattelen, että ehkä tämän blogin aloittaminen on yksi niistä nimenomaisista syistä, jotka vähensivät stressiäni ja näin ollen tekivät raskautumisen helpommaksi. Mene ja tiedä. Ja onhan tässä yhdeksän kuukautta aikaa käsitellä asioita ennen kuin vauva syliin saadaan. KUN saadaan. ;)

Jänskättää ja hieman pelottaakin, mutta olen poskettoman onnellinen! Onkohan se lopulta meidän tiitiäinen? :’)


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sormet ristissä

Tämä kierto on ollut hyvin erilainen oikeastaan kaikkiin näiden reilun kahden vuoden aikana elettyihin yrityskiertoihin verrattuna. Aluksi riesanani oli pillereiden lopettamista seuranneet raskausoireiden kaltaiset oireet. Niiden vanavedessä seurasi epäsäännöllistäkin epäsäännöllisempi kierto tuhru- ja tiputteluvuotoineen. Pikku hiljaa matkaseuralaiseksi ilmoittautui epätoivo ja pettymys omaan kehoon ja siihen, ettemme onnistuneet saamaan raskautta alulle. Lopulta raskaus alkoi tuoden samalla huolen siitä, että sekin saattaisi tuoda haasteita mukanaan. Ja niinhän se tekikin päättymällä ennen aikojaan.

Kaavinta oli ensimmäinen asia, joka meillä osui nappiin tällä polulla. Onneksi sentään se! Jotenkin sitä keskenmenon jälkeen ajatteli, että osaisi ainakin tuon raskauden yrittämisen ottaa iisimmin: olimmehan me onnistuneet saamaan raskauden alulle täysin luomusti ja nyt olimme jo valmiiksi lapsettomuusklinikan asiakkaitakin. Vaan mitä vielä! Keskenmenon jälkeen itkin puoliskolleni, että entä jos tuo raskaus oli meidän ainoa mahdollisuutemme. Se oli tietyllä tapaa itsesäälissä ja surussa kieriskelemistä, mutta samalla pelkäsin sitä ihan tosissaan.

Tuo pelko sai ajan kuluessa yhä enemmän valtaa ajatuksissani. Eipä se raskauden yrittäminen tuollaiset ajatukset takaraivossa kovin mukavaa puuhaa ole. Jo ennen raskauden alkamista olimme pitkähkön ja sitäkin hankalamman yrittämisen (kiitos epäsäännöllisen kiertoni) seurauksena molemmat melko väsyneitä tilanteeseen ja tietyllä tapaa pettyneitä elämään. (Vaikka eihän meillä lopulta ollut kunnon yritystä takana kuin vasta vuoden verran.) Keskenmeno tuohon päälle olikin sitten todella kova isku. Niin kova, että muutamien yrityskiertojen jälkeen meidän oli aika lailla mahdotonta olla saman katon alle; muistutimme toinen toisiamme kaikesta kokemastamme.

Ratkaisumme oli tauko raskauden yrittämiseen ja lopulta tauko koko parisuhteeseen. Tuo oli elämäni kivuliain päätös. Vielä kivuliaammaksi sen teki se, että puoliskoni halusi lopulta jatkaa sitä minua pitempään. Eikä se varsinaisesti edes taukona alkanut, vaan muutin irtaimistoineni omaan kotiin. Tauoksi se määrittyi vasta, kun totesimme haluavamme tallata yhteisellä polulla ja jatkaa raskauden yrittämistä.

Tuo tauko on varmasti yksi syy sille, miksi mieleni on nyt parin kierron ajan ollut huomattavasti rauhallisempi. Yksin ollessani sain olla rauhassa itseni kanssa ja todeta, että elämäni on lopulta aika lailla erinomaisen hyvä. Puoliskoni tekee siitä toki todella paljon ihmeellisemmän. Yhteisessä elämässämme ei lopulta ole paljoakaan toivomisen varaa, vaikka lasta meille ei koskaan tulisikaan. Kai tässä lapsettomuudessa ylipäätään vaikeinta on se, ettei tiedä, onko se pysyvää vai loppuuko joskus. Epätietoisuuden kanssa on yllättävän vaikea elää.

Myös tämän blogin aloittaminen on keventänyt mieltäni huomattavasti. Lapsettomuuden ja raskauden yrittämisen stressaamista vähentää huomattavasti tieto siitä, että voin kirjoittaa kaiken tänne mustaksi valkoiselle; voin kirjoittaa asiat ulos mielestäni pyörimästä.

Tällä kertaa myös loma suosi meitä ajoituksellaan. Ovulaatio osui täsmälleen loman alkuun. Siihen toki liittyi omat haasteensa, kuten jo aiemmin kerroin, mutta etenkin irrotuspiikin väliin jättäminen helpotti silti oloa ihmeen paljon. Ovulaation jälkeen en ole uhrannut montaakaan ajatusta lapsettomuudelle tai raskauden yrittämiselle (ennen viime keskiviikkoa ja pientä rusehtavaa tuhruvuotoa, jota tuli lopulta vain kolmena päivänä ja naurettavan vähän). Loma. Ah! Ei olisi voinut tulla enemmän tarpeeseen eikä tosiaan parempaan saumaankaan. Eikä tämä parin päivän piinakaan ole tällä kertaa kovin pahalta tuntunut. Tuhruvuotojen mukanaan tuomat pettymyksen tunteetkin on äkkiä pyyhkäisty tiehensä jätskillä, juoksulenkillä tai muilla loman helmillä.

Yhä pidän siis toivoa yllä. Nyt eletään kiertopäivää 34 eivätkä hoitokiertoni ole koskaan ylittäneet 35 päivää. Oireeni ovat melko lupaavat, mutta en harmikseni muista, minkälaiset oireet minulla oli edellisessä clomikierrossa viime syyskuussa. Eniten toivoa herättää aina uuden kierron alkua lupaavan tuhruvuodon puuttuminen (noita muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta). Tuhruvuotoa säestää aina myös kuukautiskipumainen nipistely alavatsassa. Tuo kipu on puuttunut tässä kierrossa kokonaan. Sen tilalla on ollut pieni nipistely oikean munasarjan kohdalla. Siis siellä, missä keltarauhanen tällä hetkellä yhä paahtaisi täyttä häkää, mikäli joku on tarrannut kiinni kohdun limakalvoon.

Harmittaa hieman, etten muista, miltä minusta tuntui tuona ainoana kertana, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa vuosi sitten huhtikuussa. Nuo viivat olivat todellinen yllätys, sillä olimme jo aika lailla luopuneet toivosta ja odottelin vain seuraavan kierron alkua, jotta olisin päässyt aloittamaan ensimmäisen Clomifen-kuurini. Kiertoni oli  tuolloin mitä sattuu 20 ja 45 päivän väliltä, ja tekemäni testi oli niin sanottu varmistustesti ennen isoja bileitä. Plussan jälkeisistä oireista mieleeni on jäänyt parhaiten sivuilta todella arat rinnat, pohjaton janon tunne ja tukkoinen nenä. Rintojeni sivut huutavat myös tällä hetkellä hoosiannaa. Toisaalta, myös negakierroissa minulla on ollut jos jonkinlaiset kokoelmat mitä erilaisempia oireita. :D

Keskiviikkoaamua odotellessa. Olen päättänyt tehdä testin tuolloin, mikäli kuukautisia ei kuulu. Jänskättää! Enkä edes tiedä, kumpaa tulosta pelkään enemmän.


lauantai 8. heinäkuuta 2017

Siinäkö se taas oli?

Siinäkö se sitten taas oli? Keskiviikkoon asti minulla oli melko positiivinen tunne sen suhteen, että tällä kertaa olisi tärpännyt. Kuten jo ennen lomalle lähtöäkin kirjoitin, minulla oli jo kierron alusta asti ollut jostain syystä kova luotto siihen, että tällä kertaa meitä onnistaa. Tiedä sitten, mistä tuo tunne johtui, mutta tänä keskiviikkona todellisuus heitti märän rätin kasvoilleni.

Kierroilleni on tyypillistä, että noin viikko ovulaation jälkeen ja tavallisesti viimeistään viikko ennen uuden kierron alkua alkaa jonkinlainen tuhruvuoto. Toisinaan se on vaaleanpunaista, toisinaan taas ruskeampaa. Tällä kertaa olin jo ehtinyt tuulettaa sen puuttumista, kun sitten keskiviikkoaamuna vessassa käydessäni paperiin jäi aivan haalean vaalean rusehtavaa. Ja keskimääräisen kiertoni pituuden mukaanhan keskiviikosta oli tasan viikko siihen, kun seuraavan kierron pitäisi alkaa.

Mutta. Entä jos kuitenkin? Kaikki muut oireet ja oireettomuudet puhuvat alkaneen raskauden puolesta. Ainakin jos niitä sillä korvalla kuuntelee. Nännit herkkänä, rinnat sivuilta todella hellinä, lämpö koholla, väsy, pohjattomalta tuntuva ruokahalu ja jano, nipistely keltarauhasen kohdilla, kuukautiskipuja muistuttavan kivun puuttuminen, tuhrua ei tullut lainkaan eilen ja muutenkin se on ollut niin vähäistä, että tihrustamalla saa tihrustaa niinä kertoina kun sitä edes on ollut…

Joku on varmasti jo hetken ihmetellyt, että miksi helvetissä se ei ole tehnyt testiä. Ovulaatiosta on tosiaan jo 17 päivää. Syy testaamattomuuteen on kuitenkin hyvin yksinkertainen: Olen näiden parin vuoden aikana tehnyt lukemattoman määrän raskaustestejä. Kahta lukuun ottamatta ne ovat kaikki olleet negatiivisia eli tuoneet mukanaan pettymyksen. Lisäksi suurimman osan testeistä olen tehnyt hyvin epäsäännöllisestä kierrostani johtuen täysin hakuammuntaperiaatteella vain varmistaakseni tilanteen ennen tilaisuuksia, joissa olen tiennyt joutuvani tai haluavani hakeutua alkoholitarjonnan äärelle.

Negatiivisten testitulosten ikävin puoli on tuplapettymys. Siis se, että ensin pettyy negatiivisesta tuloksesta ja sen jälkeen jonkin ajan kuluttua uudelleen kuukautisten alkaessa. Ja minulla se vie tovin, sillä kiertoni pituus vaihtelee jossain noin 30 ja 40 päivän välillä. Toki uuden kierron alku tuo tullessaan aina uuden mahdollisuuden. Oma mieleni myös toimii niin, että negatiivisesta testituloksesta huolimatta mieleni haluaa uskoa raskauden mahdollisuuteen, kunnes kuukautisten alkaminen toisin todistaa. Ehkä testi näytti väärää negatiivista. Jos ovulaatio olikin myöhemmin? (…vaikka irrotuspiikki.) Se jos jokin on raskasta.

En siis enää yksinkertaisesti jaksa tuplapettymyksiä, joten olen päättänyt tehdä testin vasta, kun kuukautiseni ovat myöhässä pisimmän (hoito)kiertoni mukaan. Testipäivä on siis ensi viikon keskiviikkona, mikäli uusi kierto ei ehdi ennen sitä alkaa. Tänä keskiviikkona sain jo esimakua minua todennäköisimmin odottavasta pettymyksen tunteesta. Niin se vain oli ehtinyt jälleen kerran hautautua kierron alun mukanaan tuoman toivon alle. Onneksi niin! Eihän tätä muuten olisi näinkään pitkään jaksanut.