Syödäänkö?

Tänään on ollut hyvä päivä. Aloitin kahdeksannen raskausviikon käymällä aamulla ystäväni kanssa puistojoogassa. Sen jälkeen menimme lounaalle, joka venyi monen tunnin terassihetkeksi meren rannalla mitä loistavimmassa kesäsäässä. Eilen en olisi edes pystynyt kuvittelemaan itseäni noihin puuhiin. Ai, miksikö?

Maanantai ja tiistai olivat painajaismaiset ja kuuluvat elämäni pisimmiltä tuntuvien päivien joukkoon. Maanantai alkoi mukavasti. Heräsin äitini kesämökillä, josta hyppäsin aamulla stadiin tuovan bussin kyytiin. Huono olo alkoi automatkalla bussiasemalle. Aluksi riemuitsin etovan olon saapumista – tuhrupaniikki oli mitä ilmeisimmin väärä hälytys! Etova olo kuitenkin paheni pahenemistaan, eikä asiaa helpottanut kolmen ja puolen tunnin bussimatka. Busimatkasta teki entistäkin etovamman edellisen paikallani istuneen ikkunaan jättämät hiusrasvat. 

Keksin kuitenkin äkkiä (parin tunnin bussimatkan jälkeen) keinon huonon olon helpottamiseksi: silmien sulkeminen auttoi huomattavasti ja nukkuessa huono olo hävisi kokonaan. Heti silmät avattuani pahoinvointi kuitenkin palasi.

Vielä ikävämmäksi homma muuttui, kun nälkä alkoi nostaa päätään. Jo pelkkä ruoan ajatteleminen sai voimaan pahoin. En kyennyt keksimään mitään syötäväkseni kelpaavaa, joten menin lounaalle lähikahvilaan. Salaattiannoksen työntäminen kurkusta alas oli työn ja tuskan takana, ja siihen vierähtikin reippaasti toista tuntia.

Päivälliseksi söin pussillisen ranskalaisia kurkkumajoneesilla ja Pikku Myyn luomuketsupilla. Ranut aveceineen maistuivat jopa hyviltä! Aluksi podin huonoa omaatuntoa ateriavalinnastani, mutta ystäväni lohdutti minua sanomalla, että on pääasia, että saan edes jotain kurkusta alas ja näin ollen energiaa itselleni ja pikkuiselle. Sitä paitsi, on niitä huonompiakin aineksia, kuin peruna ja auringonkukkaöljy. Eikä lainkaan lisättyä suolaa!

Jos maanantai oli yhtä kärsimystä, niin eilistä onkin sitten jo vaikeampi kuvailla. Aamuherätyksestä vastasi koko reilun 30 vuoden kokemushistoriani huonoin olo. Heräsin siis kesken unen sanoinkuvaamattoman huonoon oloon niin, että meni hetki edes tajuta, mistä oli kyse. Unihiekat kuitenkin karisivat silmistä kertaheitolla, kun piti rynnätä pöntövartijaksi. Oksennusrefleksit nostivat ylös onnekseni pelkkää vaahtoa.

Ennen iltakahdeksaa kykenin syömään ainoastaan kaksi viiliä ja yhden pienen smoothien. Oksennusrefleksi ei onneksi kertaakaan nostanut ylös mitään vaahtoa ihmeellisempää. Se tuosta olisikin vielä puuttunut! Koko päivänä en kyennyt tekemään mitään muuta, kuin keskittyä selviytymään hetkestä kerrallaan pahoinvointi seuranani. Olo oli niin infernaalinen, että ajoittain meni itkuksi asti.

Maanantain pahoinvointipaniikissa olin ehtinyt miettiä ruokia, joita voisin edes kuvitella syöväni. Ne olivat viili, ranskalaiset perunat sekä kirjolohikiusaus. Päivän taittuessa iltaa kohti päätin uskaltautua ruokaostoksille ja aloin loihtia kirjolohikiusausta. Edelleen yökkäilin (hyvä täysin tahaton vatsalihastreeni! :’D), mutta sipulista, perunasta, tuoreesta kirjolohesta ja tillistä tulleet tuoksut tuntuivat sanoinkuvaamattoman hyvältä. Huono olo helpottikin pikkuhiljaa ja iltakahdeksalta minuun upposi kiusausta jo samaan tahtiin kuin nälkäiseen puoliskooni.

Tänään olo on ollut onneksi hyvä. Edellisten päivien pahoinvoinnin voimakkuus ja kokonaisvaltaisuus todella yllätti. Pahoinvointi vei käytännössä kaiken toimintakykyni. Nyt huomaan pelkääväni pieniäkin etovan olon tuntemuksia. En rehellisesti sanottuna muista, että minulla olisi ikinä ollut yhtä huono olo kuin eilen. Onneksi duunit eivät ole vielä alkaneet! ...ja ehkä nuo olot eivät enää palaa. (sormet ristissä) Joka tapauksessa tuo jatkuva hienoinen darrafiilis ei tunnu enää miltään. ':D

P.S. Meillä on huomenna varhaisultra! Toivottavasti saamme nähdä pienen sykkivän sydämen. ♥ Ja vaikka kaikki ei sitten olisikaan kunnossa, niin olen todella onnellinen, että saamme tällä kertaa nähdä takuuvarmasti pikkuisen ensimmäistä kertaa muualla kuin pöntössä.