Aiemmasta opittua

Viime kerralla emme koskaan ehtineet nähdä pikkuistamme, sillä raskaus meni kesken sunnuntaina 26.5.2016 raskausviikolla 11+5 (joskin itse olen kiertoni tuntien noista viikoista eri mieltä). Ensimmäinen ultra oli varattu seuraavan viikon perjantaille. Minua on jäänyt aika lailla kaihertamaan tuo. Toisaalta, mitä se olisi lopulta muuttanut? Tuntuu kuitenkin kamalalta, että ensimmäinen todellinen todiste raskaudesta (kahden raskaustestin ja ilmeisesti myös labratulosten, joita olisi kuitenkin käyty läpi vasta seuraavalla neuvolakäynnillä, lisäksi) oli tuona sunnuntaina omaan vessanpönttöömme sekä toimenpidehuoneen lattialle Kätilöopistolla tipahtanut raskausmateriaali.

Raskausmateriaali on sanana ihan hirveä. Jotenkin se tuntuu yrittävän mitätöidä sen, mitä tuo ”materiaali” meille tarkoitti. Se oli meidän vauvamme. Se oli jotain mittaamattoman arvokasta. Meidän vauva, jota olimme toivoneet jo vuoden verran. Tuntuu todella pahalta ajatella, etten koskaan saanut nähdä tuota unelmaamme muulla tavoin, kuin valtavan verimäärän mukana tulleina kahtena suurena möhkäleenä. (Kerron tuosta keskenmenosta tarkemmin joku toinen kerta.)

Tällä kertaa varasin tosiaan varhaisultran jo kahden viikon päähän yksityiseltä lapsettomuusklinikalta, jonka asiakkaita olemme. Pääsen (ja toivottavasti myös puoliskoni) siis näkemään vauvamme jo sen ollessa viiden viikon ikäinen. Tuo ajatus helpottaa oloani todella paljon. Kyse ei niinkään ole siitä, että haluaisin saada varmistuksen siitä, että kaikki on kunnossa. Kyse on siitä, että haluan tällä kertaa vauvasta jonkin muunlaisen muiston. Jonkin muun kuin tuo edellä kuvaamani – mikä tämän raskauden kohtalo sitten ikinä onkaan.

Olisin halunnut jo varata ajan neuvolaankin. Niiden puhelinpalvelu on Helsingissä kuitenkin kesän kunniaksi auki vain iltapäiväyhteen, eikä minulla oikein ole ollut eilen tai tänään mahdollisuutta soittaa ja puhua rauhassa ennen sitä. Huomenna aion tuon puhelun kuitenkin ottaa.

Edellisessä raskaudessa neuvola muodostui yhdeksi painajaisistamme. Emme saaneet aikaa omaan neuvolaamme – emmekä muuallekaan lähelle. Eikä siinä sinänsä mitään. Toki aikaa kului koko lystiin minulta matkoineen kolme tuntia (liikun fillarilla) ja mieheltäkin kesken työpäivän kaksi ja puoli tuntia. Se on kuitenkin vain aikaa. Mikä tuosta neuvolassa käynnistä teki painajaismaisen, oli meille osunut neuvolatäti. (Pahoitteluni tuon tittelin käytöstä, mutta tunnustan, etten tiedä, mikä hän koulutukseltaan todellisuudessa oli. :O)

Jokainen neuvolassa näissä merkeissä asioinut tietää, että ensimmäiselle käynnille mentäessä vastataan isoon liutaan erilaisia kysymyksiä (ainakin Helsingissä). Tarkoitus käsittääkseni on, että näin meidät vastaanottavalla henkilöllä on jo valmiiksi käsitys siitä, missä mennään, miten siihen on päädytty ja miten jatkossa on parasta edetä. No, meidän vastauksistamme kävi selvästi ilmi, että raskautta on yritetty vuoden verran ja minulle oli myös määrätty Clomifen seuraavassa yrityskierrossa aloitettavaksi.

Tämän lisäksi neuvolatäti kyseli käytännössä kaikki nuo samat asiat ennen mihinkään muuhun ryhtymistä. Sama siis uudestaan. Viimeistään tuon suullisen session myötä hänelle myös kävi varmasti selväksi, että taival on ollut kivinen ja todella raskas meille molemmille. Ei ollut mennyt myöskään montaakaan minuuttia saapumisestamme, kun olin tirauttanut ensimmäiset kyyneleenikin.

Vaan mitä tekee kyseinen henkilö ensitöikseen? Hän päättää kertoa, kuinka he aikanaan (todennäköisesti vain joitakin vuosia aikaisemmin) miehensä kanssa olivat päättäneet, että nyt lapsi saa tulla ja jättäneet ehkäisyn pois. Ja kappas vain, hän olikin heti raskaana! Ja sama kuulemma toisen lapsen kanssa. Eikä raskauksissa kuulemma ollut ollut mitään oireitakaan. Tämä oli jotakuinkin hänen vastauksensa, kun kyselin omien oireitteni normaaliudesta. Että niin nämä raskausasiat vain ovat niin yksilöllisiä ja jokainen raskaus erilainen! Että mitähän vi**ua! Katsottiin puoliskon kanssa epäuskoisena toisiamme.

Menin tuosta ammattitaidon ja sosiaalisen tajun puutteesta niin häkellyksiin, etten osannut sanoa siinä tilanteessa mitään. Ja voin kertoa, ettei tuosta neuvolakäynnistä jäänyt myöskään mieleeni mitään. Paitsi tietenkin tuo äsken kuvailemani. Tuon neuvolakäynnin jäljiltä jo siihen asti epäuskoinen ja todella epävarma oloni ei ainakaan muuttunut paremmaksi. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten osannut tuossa tilanteessa sanoa mitään tai soittaa vaikka neuvolan palvelunumeroon saadakseni parempaa palvelua.

Tällä kertaa haluan siis varata neuvola-ajan ajoissa. Taas eletään kesää, joten ajat saattavat olla jälleen tiukassa, mutta aika on kyllä saatava omaan neuvolaamme. Olen myös päättänyt kertoa edellisestä neuvolakokemuksestamme ja toivon, että toisessa päässä huomioidaan tuo kokemus. Joka tapauksessa olen todennut, että mieltä painavista asioista kannattaa puhua. Parempi olisi toki ajoissa, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

P.S. Yritän nyt vähän nopeammin tuuletella näitä polun varrelle osuneita kokemuksia, jotta saan ajatukseni hieman selkeämmiksi tätä odotusta helpottaakseni. Alun perin olin ajatellut, että kirjoitan näitä rauhassa uuden raskauden yrityksen lomassa (oletin tuon yrityksen nimittäin jatkuvan vielä hyvän tovin :D). Toisaalta, nämä ovat sellaisia asioita, joita ei voi kiirehtiä ulos. Ajattelen kuitenkin, että minun on helpompi ottaa näitä asioita esille neuvolassa, puoliskoni ja ystävieni kanssa tai missä vain, kun olen niitä ensin prosessoinut täällä. Kiitos, että autatte minua siinä! ♥