Kaavinta oli ensimmäinen asia, joka meillä osui nappiin
tällä polulla. Onneksi sentään se! Jotenkin sitä keskenmenon jälkeen ajatteli,
että osaisi ainakin tuon raskauden yrittämisen ottaa iisimmin: olimmehan me
onnistuneet saamaan raskauden alulle täysin luomusti ja nyt olimme jo valmiiksi
lapsettomuusklinikan asiakkaitakin. Vaan mitä vielä! Keskenmenon jälkeen itkin
puoliskolleni, että entä jos tuo raskaus oli meidän ainoa mahdollisuutemme. Se
oli tietyllä tapaa itsesäälissä ja surussa kieriskelemistä, mutta samalla
pelkäsin sitä ihan tosissaan.
Tuo pelko sai ajan kuluessa yhä enemmän valtaa
ajatuksissani. Eipä se raskauden yrittäminen tuollaiset ajatukset takaraivossa
kovin mukavaa puuhaa ole. Jo ennen raskauden alkamista olimme pitkähkön ja sitäkin
hankalamman yrittämisen (kiitos epäsäännöllisen kiertoni) seurauksena molemmat
melko väsyneitä tilanteeseen ja tietyllä tapaa pettyneitä elämään. (Vaikka
eihän meillä lopulta ollut kunnon yritystä takana kuin vasta vuoden verran.)
Keskenmeno tuohon päälle olikin sitten todella kova isku. Niin kova, että
muutamien yrityskiertojen jälkeen meidän oli aika lailla mahdotonta olla saman
katon alle; muistutimme toinen toisiamme kaikesta kokemastamme.
Ratkaisumme oli tauko raskauden yrittämiseen ja lopulta tauko
koko parisuhteeseen. Tuo oli elämäni kivuliain päätös. Vielä kivuliaammaksi sen
teki se, että puoliskoni halusi lopulta jatkaa sitä minua pitempään. Eikä se
varsinaisesti edes taukona alkanut, vaan muutin irtaimistoineni omaan kotiin. Tauoksi
se määrittyi vasta, kun totesimme haluavamme tallata yhteisellä polulla ja
jatkaa raskauden yrittämistä.
Tuo tauko on varmasti yksi syy sille, miksi mieleni on nyt
parin kierron ajan ollut huomattavasti rauhallisempi. Yksin ollessani sain olla
rauhassa itseni kanssa ja todeta, että elämäni on lopulta aika lailla erinomaisen
hyvä. Puoliskoni tekee siitä toki todella paljon ihmeellisemmän. Yhteisessä
elämässämme ei lopulta ole paljoakaan toivomisen varaa, vaikka lasta meille ei
koskaan tulisikaan. Kai tässä lapsettomuudessa ylipäätään vaikeinta on se,
ettei tiedä, onko se pysyvää vai loppuuko joskus. Epätietoisuuden kanssa on
yllättävän vaikea elää.
Myös tämän blogin aloittaminen on keventänyt mieltäni
huomattavasti. Lapsettomuuden ja raskauden yrittämisen stressaamista vähentää
huomattavasti tieto siitä, että voin kirjoittaa kaiken tänne mustaksi
valkoiselle; voin kirjoittaa asiat ulos mielestäni pyörimästä.
Tällä kertaa myös loma suosi meitä ajoituksellaan. Ovulaatio
osui täsmälleen loman alkuun. Siihen toki liittyi omat haasteensa, kuten jo
aiemmin kerroin, mutta etenkin irrotuspiikin väliin jättäminen helpotti silti
oloa ihmeen paljon. Ovulaation jälkeen en ole uhrannut montaakaan ajatusta
lapsettomuudelle tai raskauden yrittämiselle (ennen viime keskiviikkoa ja
pientä rusehtavaa tuhruvuotoa, jota tuli lopulta vain kolmena päivänä ja
naurettavan vähän). Loma. Ah! Ei olisi voinut tulla enemmän tarpeeseen eikä tosiaan
parempaan saumaankaan. Eikä tämä parin päivän piinakaan ole tällä kertaa kovin
pahalta tuntunut. Tuhruvuotojen mukanaan tuomat pettymyksen tunteetkin on äkkiä
pyyhkäisty tiehensä jätskillä, juoksulenkillä tai muilla loman helmillä.
Yhä pidän siis toivoa yllä. Nyt eletään kiertopäivää 34
eivätkä hoitokiertoni ole koskaan ylittäneet 35 päivää. Oireeni ovat melko lupaavat,
mutta en harmikseni muista, minkälaiset oireet minulla oli edellisessä
clomikierrossa viime syyskuussa. Eniten toivoa herättää aina uuden kierron
alkua lupaavan tuhruvuodon puuttuminen (noita muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta).
Tuhruvuotoa säestää aina myös kuukautiskipumainen nipistely alavatsassa. Tuo
kipu on puuttunut tässä kierrossa kokonaan. Sen tilalla on ollut pieni
nipistely oikean munasarjan kohdalla. Siis siellä, missä keltarauhanen tällä
hetkellä yhä paahtaisi täyttä häkää, mikäli joku on tarrannut kiinni kohdun
limakalvoon.
Harmittaa hieman, etten muista, miltä minusta tuntui tuona
ainoana kertana, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa vuosi sitten
huhtikuussa. Nuo viivat olivat todellinen yllätys, sillä olimme jo aika lailla
luopuneet toivosta ja odottelin vain seuraavan kierron alkua, jotta olisin
päässyt aloittamaan ensimmäisen Clomifen-kuurini. Kiertoni oli tuolloin mitä sattuu 20 ja 45 päivän väliltä,
ja tekemäni testi oli niin sanottu varmistustesti ennen isoja bileitä. Plussan
jälkeisistä oireista mieleeni on jäänyt parhaiten sivuilta todella arat rinnat,
pohjaton janon tunne ja tukkoinen nenä. Rintojeni sivut huutavat myös tällä
hetkellä hoosiannaa. Toisaalta, myös negakierroissa minulla on ollut jos
jonkinlaiset kokoelmat mitä erilaisempia oireita. :D
Keskiviikkoaamua odotellessa. Olen päättänyt tehdä testin
tuolloin, mikäli kuukautisia ei kuulu. Jänskättää! Enkä edes tiedä, kumpaa
tulosta pelkään enemmän.
Kuulostaa aivan älyttömän lupaavalta! Toivon teille plussaa niin paljon!
VastaaPoistaRiikka
Kiitos! Täytyy myöntää, että jännittää niin, että oireistoon ilmaantui huono olo. :D Puoliskokin totesi eilen, että hänellä on ollut jo hetken aikaa sellainen olo, että nyt on tärpännyt. En tiedä, kuinka uskallan tehdä testin huomenna, kun se kerran tehtäväksi näyttää jäävän.
Poista