Verta!

Eilinen on varmasti yksi elämäni ikimuistoisimmista ja ihmeellisimmistä päivistä. Päivän kruunasivat loistava sää ja porukalla ystävien luona vietetty ihana kesäilta maukkaine tarjoiluineen. Päästiin vielä kunnon ilta-ajelullekin, kun taksi kurvaili ensin väärään osoitteeseen keräten näin kilometrejä kolminkertaisen määrän (ei todellisuudessa niin kiva, sillä olimme jo täysin valmiit unille).

Kotiin päästyämme ihailimme vielä ultrakuvissa näkyvää pientä ihmettämme ja puoliskoni kysyi haluammeko tietää lapsen sukupuolen ennen syntymää. Miksi haluaisimme? Eli todennäköisimmin emme. Ihmettelimme yhdessä ajatusta siitä, että sisälläni kasvaa pieni ihminen, jolla on oma sydän. Oma pienen pieni sykkivä sydän. Tuo pieni ihminen, jonka me olemme lopulta onnistuneet saamaan alulle. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Yksi raskauden mukanaan tuomista riesoista on jatkuva vessassa ravaaminen, joka häiritsee etenkin öisin keskeyttämällä unen. Normaalisti käyn aina pimeässä vessassa, jotta uni häiriintyisi mahdollisimman vähän. Koko raskausajan olen kuitenkin laittanut valot päälle, sillä vuodot ovat se ainoa asia, jota tässä raskaudessa pakkomielteisesti tarkkailen, kiitos vuodentakaisen keskenmenon.

Ei ehkä olisi kannattanut. Laittaa valoja päälle siis. Pönttöön tipahti aluksi haalean vaaleaa veristä vuotoa, jota kuitenkin seurasi ihan kunnollinen veri. Minä vuosin verta! Korvissa alkoi humista ja koko maailma tuntui lyyhistyvän päälleni. Miten tämä voi olla mahdollista? Jotain saatanallista kohtalon ivaa juuri, kun olemme nähneet pienen sydämen ja olen onnistunut täydellisesti olemaan ottamtta stressiä alkion yllättävän pienestä koosta todennäköisimpiin viikkoihin nähden!

Eipä tullut tuon jälkeen enää uni! En viitsinyt herättää puoliskoa, sillä mitäpä hän asialle olisi mahtanut ja parempi vain, että edes toinen meistä olisi päivällä virkeä. Pyöriskelin siis lopun yötä (eli lähes koko yön) nukahtaen välillä, vain nähdäkseni täysin psykedeelisiä painajaisia. Milloin olin peittynyt kokonaan vereen, milloin koko jalkakäytävä allani värjäytyi punaiseksi, taas keskenmeno, jonka jälkeen keskenmeno – ikuinen limbo.

Pyörittelin mielessäni, mitä kaikkea mahdollista olen saattanut tehdä väärin. Tai ehkä lääkäri on ollut määräämättä minulle lääkkeitä, joita todellisuudessa tarvitsisin, jotta tämä suvunjatkamissektorilla kehno kehoni onnistuisi paitsi saamaan alkuun raskauden niin saattamaan sen myös loppuun? Muulla tavoin kuin keskenmenolla. Ja jos Tiitiäisellämme jotenkin ihmeellisesti olisi edelleen kaikki kunnossa, niin eiköhän tuo öinen stressin määrä hormoneineen ja verenpaineineen anna viimeisen silauksen sen tuholle.

Rintojenkin aristus oli hävinnyt yöllä kokonaan, mutta nyt niitä aristaa taas aavistuksen, jos oikein puristelee. Aamuyön vessakäynnillä verta ei onneksi enää tullut, vain aavistus yöllisen vuodon rusehtavia rippeitä. Ja yritin todella rentouttaa lantiopohjani, jotta mahdollinen veri todella ulos tulisi, jos olisi ollut tullakseen. Oksettaakin, mutta tämä ei tunnu tuolta jo tutuksi tulleelta raskauspahoinvoinnilta. Oksettaa tämä kaikki.

Oksettaa ajatus siitä, että palaisimme takaisin lähtöruutuun. Vaikka eihän lähtöruutuun todellisuudessa mitään paluuta edes ole! Juuri eilen lapsettomuuslääkäri (siis alan asiantuntija!) totesi, että alkuraskauden vuodot ovat todella yleisiä. Siis kaikki rusehtavasta tuhrusta suuren verimäärän hulahdukseen on täysin normaalia ja jonkinlainen vuoto jopa hyvin yleistä.

Me emme palanneet vuodentakaisen toukokuun lopussa takaisin lähtöruutuun. Minun mielessäni tuhruvuoto ja veri yhdistyvät suoraan keskenmenoon – tuohon elämäni kamalimpaan ja surullisimpaan tapahtumaan. Siinä ei lääkärin sanomiset paljon auta. Ei auta oma järkeily kipujen puuttumisesta (viime päivinä on kyllä ollut pientä ajoittaista jomottelua kohdun tietämillä, mutta olen pistänyt sen tässä vaiheessa alkion nopean kasvun piikkiin). Eikä auta eilen nähty sykkivä sydän, joka heti laski keskenmenoriskin murto-osaan; se tuntuu tällä hetkellä lähinnä pelkältä vit**ilulta.

Miten on mahdollista, että vielä eilen niin onnellinen, varma ja luottavainen olo muuttuu kertaheitolla joksikin, joka muistuttaa aivan liikaa elämäni painajaista!