Paniikkiultra

Sehän on niin, että raha on vain rahaa, kunnes sen vaihtaa johonkin sellaiseen, joka tuo lisäarvoa omaan elämään. Tein eilen juuri niin. Ostin itselleni mielenrauhan.

Viime torstaisen varhaisultran jälkeisenä yönä tullut verenvuoto nosti pintaan muistot keskenmenosta ja näin lietsoi todelliseen paniikkimielialaan. Siihen asti (tuhruvuotopaniikkia lukuun ottamatta) minulla oli ollut todella varma olo tämän raskauden onnistumisesta ja olin onnistunut välttämään kaikenlaisen pirujen maalailun seinille. Verinen vuoto kuitenkin pyyhkäisi mennessään suuren osan tuosta luotosta.

Puoliskon lähdettyä töihin purin tuntojani tänne, minkä jälkeen soitin lapsettomuusklinikalle. Olen niin poskettoman onnellinen, että meidän on (taloudellisesti) mahdollista olla yksityisen lapsettomuusklinikan asiakkaita.

Olemme saaneet lapsettomuusklinikalta aivan uskomattoman hyvää ja asiantuntevaa palvelua. Ehkä kaikkein arvokkainta on se, että klinikalle voi soittaa aina, kun siltä tuntuu (arkisin aukioloaikojen puitteissa tietenkin) ja kaikki puhelut vastaanottaa aivan uskomattoman ammattitaitoiset kätilöt. Joka kerta klinikalle soittaessani olen kokenut, että minua on todella kuunneltu. Joka kerta olen saanut tarvitsemaani apua. Joka kerta minulla on ollut paljon parempi mieli puhelun jälkeen. Siinä, jos jossain raha saa arvonsa! (Vaikka tuostahan ei tietenkään erikseen tarvitsekaan maksaa.)

Viime perjantaina puheluun vastannut kätilö kuunteli ensin. Vasta lopetettuani, hän kysyi muutaman lisäkysymyksen ja epäili sen jälkeen, että vuoto olisi tullut emättimestä ultrauslaitteen aiheuttaman ärsytyksen seurauksena. Lopuksi hän vielä lisäsi, ettei vuoto lähtökohtaisesti vaikuttanut vaaralliselta, kun kerran mitään kipuja ei ollut. Totesi kuitenkin, ettei noista tietenkään koskaan varmaksi voi sanoa, kuten ei oikeastaan mistään oireista tai oireettomuuksista.

Klinikka olisi ottanut minut uusintaultraan jo heti perjantaina, mutta kätilö ehdotti, että menisin seuraavana tiistaina (siis eilen), jolloin oma lääkärimmekin olisi juuri palannut kesälomalta. Lähes viikon ultrausvälissä olisi myös se hyvä puoli, että samalla saataisiin varmuus alkion normaalista kasvuvauhdista.

Puhelun lopulla paniikki oli jo laantunut ja olo rauhallinen. Naureskelinkin helpottuneena kätilölle, että eipä sille vain mitään mahda, että keskenmenon kokeneena jokaisen pienenkin muutoksen oireissa, etenkin jos se on emättimestä vuotavaa verta(!), tarkastelee keskenmenolinssien läpi pahinta peläten. Kätilön vastaus tuohon oli, että keskenmenon kokeneena ei tarvitse edes yrittää olla pelkäämättä. Tuo lausahdus haihdutti jotenkin ihmeellisesti lähes kaiken pelon mielestäni. Minä saan pelätä!

Lopun päivää vietinkin sitten ystäväni kanssa, jolla on oma lapsettomuus- ja keskenmenotaustansa. Vaikka sitä toivoisikin, ettei kukaan muu olisi joutunut/joutuisi käymään näitä samoja asioita läpi, niin täytyy myöntää, että kokemustensa takia, hän oli minulle aivan korvaamaton tuki viime perjantaina. On ollut sitä matkan varrella monesti!

Sitten eiliseen. Eilen oli siis tuo viime perjantaina varaamani ”paniikkiultra”. Ensimmäinen ultra ei jännittänyt etukäteen kovinkaan paljoa, koska siinä meillä oli vain voitettavaa. Eilinen jännitti sitten senkin edestä. Jännitys nousi pintaan kunnolla kuitenkin vasta eilen aamulla, sillä koko viikonloppu ja maanantai kuluivat infernaalisen pahoinvoinnin kourissa vieden kaiken huomiokyvyn. (Edelleenkään en ole onnekseni oksentanut, vaan ylös nousee oksennusrefleksin myötä pelkkää nestettä ja vaahtoa.)

Sää oli mitä loistavin, joten kävelin rauhallista tahtia klinikalle. Kävely osoittautui loistavaksi keinoksi rauhoittaa pari ultraa edeltänyttä tuntia. Raitis ilma siirsi lisäksi pahoinvointia aavistuksen taka-alalle. Pääsin lääkärille hieman etuajassa ja kipusin aika lailla suoraan tutkimuspöydälle.

Lääkäri löysi heti raskauspussin ja sen sisällä elelevän alkion. Pieni sydän sykki edelleen! Alkion pituudeksi hän mittasi 11 millimetriä, joka vastasi viikkoja 7+1 ja oli näin ollen täsmälleen synkassa varhaisultrassa mitatun pituuden kanssa. Kaikki oli muutenkin just eikä melkein. Meidän Tiitiäisellä on siis kaikki hyvin. Pääsin samalla eroon myös jo inhottavasti mieleeni pesiytymässä olleesta raskauden onnistumisen jossittelusta.

Kallistahan tuo ultraamininen on ja joku jaksaa aina huudella, ettei se ultraaminen muuta alkion selviytymisen osalta mitään miksikään. Ei muutakaan. Enkä minä siksi sinne menekään. En kuitenkaan keksi rahalleni montaakaan parempaa vastinetta, kuin oman mielen rauhoittaminen ja se, että sen avulla minulla on mahdollisuus nauttia tästä raskaudesta turhia pelkäämättä ja stressaamatta. Tällä kerralla ultrausta ei seurannut verenvuoto, enkä siitä tällä kertaa olisi enää pelästynytkään. Työtä tekemällä saadaan rahaa ja tuon rahan arvo tuli realisoiduksi eilen parhaalla mahdollisella tavalla. 

Meillä kaikki hyvin.