Niin huono, mutta hyvä olo

Haluaisin kovasti kirjoitella edellisen, epäonnisen raskauden kokemukset tänne blogiin. Ja sehän (yhdessä lapsettomuuden kokemuksen kanssa) oli tosiasiassa myös syy sille, että koko blogin ylipäätään aloitin. Ensimmäistä postausta näpytellessäni minulla ei käynyt pienessä mielessänikään, että Tiitiäisemme tulisi saamaan alkunsa edellisenä päivänä alkaneesta kierrosta.

Nyt huomioni on arvatenkin kohdistunut tähän raskauteen – sen etenemiseen ja mukanaan tuomiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Muutaman viikon takainen rusehtava tuhruvuoto ja viimeviikkoinen verenvuoto repivät auki keskenmenon jättämiä arpia. Tai ainakin kovasti yrittivät. Minulla on kuitenkin ollut alusta asti (ja on jostain kumman syystä edelleen) kova luotto tähän raskauteen. Edellisessä raskaudessa minulla ei ollut tuollaista fiilistä missään vaiheessa!

Viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt todella kovasta pahoinvoinnista. Suuri osa päivistä on kulunut vain pahoinvoinnin kanssa selviämiseen, hetki kerrallaan. On onneksi ollut myös päiviä, jolloin pahoinvoinnista on muistuttanut vain ajoittaiset pienet etovat tuntemukset.

Huono olo alkaa tyypillisesti aaltoillen aamuyöllä, minkä takia yöunet jäävät melko kehnoiksi. Tuohon aamuöiseen huonoon oloon ei auta juominen, ei syöminen. Pahimpina päivinä pahoinvointi helpottaa vain niiden hetkien ajaksi, kun suussani on ruokaa. Ja voin kertoa, että jo pelkän ruoan ajatteleminen saa minulle aivan kamalan olon. Itse ruoka kyllä maistuu aina hyvältä juuri sillä hetkellä, kun sitä syön. Viili on ainoa takuuvarma ruoka, jonka ajatteleminenkin tuo muita ruokia vähäisemmän kuvotuksen tunteen.

Tuntuu, että ne ruoat, joita olen tämän raskauden aikana jo kertaalleen syönyt aiheuttavat kaikkein pahimman kuvotuksen. Minun siis pitäisi ilmeisesti keksiä joka kerta jotain uutta suuhun pantavaa. Jo pelkkä ruoan miettiminen tuo kuitenkin niin kamalan olon, ettei siitä tule oikein mitään. Olen kaikesta huolimatta syönyt säännöllisesti ja hyvin. Pidän todella tarkkaan kiinni riittävästä ja säännöllisestä syömisestä jo pelkästään senkin takia, että minulla on taustallani pitkä syömishäiriöhistoria vuosien takaa.

Ällövaroitus seuraavalle kappaleelle!

Tähän aamuun asti olen välttynyt oksentamasta. Olen kyllä yökkäillyt päivittäin, mutta ylös on noussut vain vaahtoa ja nestettä, mistä olen ollut todella kiitollinen. Muistinpa hehkuttaa tuota paniikkiultran tehneelle lääkärillemmekin, kun puhuin hänen kanssaan pahoinvoinnistani. Vaan aivan liian aikaisin! Tänä aamuna tuli ensimmäinen oksennus. Enpä muista eläessäni kokeneeni vastaavaa! Oksennusrefleksi pusersi sisuksistani sellaisella voimalla, että taju meinasi lähteä. Enkä nyt liioittele yhtään; kouristusten loputtua minussa ei ollut hitustakaan voimaa jäljellä ja meni hetki ennen kuin pääsin edes ylös vessan lattialta. Koko kroppa tärisi, vatsalihaksia särki, kurkkua vihloi ja tuntui siltä, että silmät olivat pullistuneet ulos päästä.

Niin kokonaisvaltaisen kamala ja lamaannuttava, kuin tämä jatkuva pahoinvointi onkin, saa se samalla mieleni rauhalliseksi. Edellisessä raskaudessa minulla ei ollut pahoinvointia käytännössä lainkaan. Ainoastaan nälän tunteen seurana ilmaantui pieni etova olo. (Ja tiedän, tiedän – oireista ja oireettomuuksista ei oikeasti voi vetää sen kummempia johtopäätöksiä. Mutta silti.)

Toki minua huolettaa ensi maanantaina jatkuvat duunit. Työni on sellaista, että minulla ei ole työaikana käytännössä mahdollista vetäytyä hetkeksikään omiin oloihini tai aikatauluttaa omaa tekemistäni. Toisaalta lääkäri muistutti, että nykyään löytyy hyviä ja kattavasti testattuja  raskauspahoinvointiin sopivia pahoinvointilääkkeitä. Minkään lääkkeiden otto raskausaikana mietityttää minua kuitenkin kovasti. Samalla on silti myönnettävä, että tällaisen olon kanssa en yksinkertaisesti jaksa enää kauan. Mahdollinen sairauslomakaan ei vaikuta itse pahoinvointiin, siirtää kärvistelyn vain pois työympäristöstä.

Maanantaina alkaa taas timanttien louhinta ja hionta. Jännittää.

Kaikkein eniten mieltäni rauhoittaa tässä raskaudessa kuitenkin se, että kaikki alavatsan menkkamainen jomottelu on puuttunut kokonaan. Erilaisia pieniä alavatsan tuntemuksia on kyllä ollut, mutta mitään niistä ei ole oikein voinut laskea kivuksi. Ultrien välissä yhtenä iltana kyllä tuntui siltä, kuin kohtu olisi supistellut, mutta se ei ole toistunut. Tiedä sitten, mitä se lopulta oli. Lisäksi muutaman päivän rusehtavaa tuhrua ja yhtä veristä vuotoa lukuun ottamatta kaikenlaiset vuodot ovat puuttuneet. Kesken menneessä raskaudessa minulla oli kipuja lähes alusta asti, minkä lisäksi tuhruvuotoa tuli viikon ennen keskenmenoa sekä joidenkin päivien ajan kerran varhaisemmilla viikoilla.

Vaikka oloni on siis huono, niin se on samalla erittäin luottavainen tämän raskauden suhteen. Yritän jossain vaiheessa kerätä voimani käydäkseni täällä läpi tuon edellisen raskauden epäonnisen ja surullisen päätöksen. Senhän takia tämä blogi on saanut alkunsakin! Haluan käydä tuon kokemuksen täällä läpi etenkin siksi, että voin sitten luottaa siihen, ettei mikään sen suhteen jäisi enää kaihertamaan.