Urheilemattomuuksissaan

Rakastan urheilemista ja olenkin liikkunut aktiivisesti koko elämäni. En ole kovinkaan aktiivisesti harrastanut ohjattua liikuntaa, vaan kaikenlainen liikunta on minulle ihan jokapäiväistä ja samalla merkittävä osa arkeani. Vaikka urheilen todella paljon, liikun toisaalta tasan silloin kuin huvittaa ja niin kuin huvittaa, en siis ole kovinkaan suorituskeskeinen.

Eilen katselin Lontoon yleisurheilun MM-kisoja. Harrastin aikanaan pikajuoksua ja olin siinä ihan hyväkin, joten miesten 100 metrin välierät ja finaali olivat se eilisen iso juttu. Käyn edelleen tekemässä pikajuoksutreenejä, sillä tuo laji on minulle lopulta kaikista urheilulajeista se yksi ylitse muiden.

Pikajuoksu on parhaimmillaan kesällä, kun pääsee treenaamaan ulkoradoilla. Talvisin treenikerrat jäävätkin melko vähiin. Odottelen aina kesän lähestyessä into pinkeänä pikajuoksutreenikauden alkua – niin myös tänä vuonna. Tänä kesänä en kuitenkaan ole päässyt juoksemaan. En yhtä ainutta kertaa! Aivan alkukesä oli liian kylmä ulkotreeneille ja ennen juhannusta lähdimmekin jo etelänlomalle ja siitä suoraan vaeltamaan Lappiin sekä sukuloimaan. Palatessamme takaisin stadiin Tiitiäinen ilmoittelikin jo olemassaolostaan saaden oloni sen verran heikoksi, ettei pikajuoksutreenit edes käyneet mielessäni.

Eilinen kisojen katseleminen olikin tästä johtuen todella ristiriitainen kokemus – sitä se on jossain määrin aina. Rakastan tunnetta, kun adrenaliini virtaa suoniini ja positiivinen jännitys herää, kun juoksijat esitellään ja he asettuvat telineisiin. Tuota tunnetta seuraa kuitenkin epätoivon pistos, kun tajuan, etten itse ole radalla. Yleensä tuo epätoivo ei tunnu niinkään epätoivolta, vaan pikemminkin vimmalta päästä itse juoksemaan. Ja sehän on normaalisti helposti hoidettu! Nyt minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään toivoa päästä tekemään pikajuoksutreeniä. Olo on sen verran heikko. (Ehkä myöhemmin syksyllä pääsen tekemään edes lähtö- ja koordinaatioharjoituksia. Kenties jopa ihan lyhyitä vetotreenejä!)

Ylipäätään minulta on jäänyt lähes kaikki urheilu väliin sitten heinäkuun alun. Toki olen normaaliin tapaan kävellyt ja pyöräillyt kaikki tavalliset siirtymät, minkä lisäksi olen fillaroinut puoliskon rinnalla hänen käydessä lenkillä. Yhden kerran olen tullut käyneeksi joogassa ja ihan muutaman kerran uimassa, minkä lisäksi testasin viime viikolla salitreenin todella kevyillä sarjoilla. Eilen uskaltauduin myös lyhyelle ja rauhallistakin rauhallisemmalle juoksulenkille.

Liikunta on aina ollut todella iso osa minua, minkä takia olo on nyt jollain tapaa vajaa. Urheillessa mieli lepää ja voin keskittyä rauhassa milloin mihinkin ajatuksiin tai olla ajattelematta mitään. On mahtavaa kuulostella omaa kehoa ja sitä, miten se vastaa erilaisiin harjoituksiin. Monesti urheilen ulkona, joten maisemien katselu ja säiden tuoma vaihtelu on iso osa harrastamieni lajien viehätystä.

Tässä urheilemattomuudessa minua ei huoleta kunnon mahdollinen heikkeneminen tai painon nousu, sillä eipä noilla ole mitään tekemistä sen kanssa, miksi urheilen. Pelkään, että menetän jotain itsestäni. Tai ehkä olo on nyt näin lannistunut siksi, että huono olo, korkea lämpö ja väsymys vetävät niin heikoksi enkä oikein tunnista itseäni näin lamaantuneena. Tänään minua stressaa kaiken kukkuraksi huomenna alkavat duunit. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka tulen tällaisessa olotilassa selviämään normaaleista duuneistani. Vaan kai tämä tästä jossain vaiheessa helpottaa. Helpottaahan?

Ehkä jotain juhlan aihettakin: tänään täyttyy jo kahdeksas raskausviikko! \o/ Toivottavasti Tiitiäisellä on kaikki hyvin.