Näitä muistutuksia edellisestä, epäonnisesta raskaudesta on
tullut muitakin. Pahimmalta ne tuntuvat, kun ne pääsevät täysin yllättämään.
Niin kävi nyt. Kaikkein pahin tipahdus tuli reilu vuosi sitten, kun puhelimeni
hälytti rakenneultrasta. Luulin paitsi peruneeni myös poistaneeni
kalenteristani kaikki varatut neuvola-ajat ja muut. Vaan mitä vielä! Tuo hälytys
sai minut lamaantumaan aivan totaalisesti. Tuntui, kuin koko maailma olisi
imaistu ympäriltäni, enkä kyennyt tuossa hetkessä edes sammuttamaan hälytystä.
Olisin kuvitellut, että muistutukset keskenmenosta eivät enää
tuntuisi niin pahalta. Onhan tässä ollut jo reilu vuosi aikaa käsitellä asiaa.
Toki meidän kohdallamme menetyksen tuoman tuskan lisäksi raskauden pitkä yritys
on tuonut oman lisänsä keskenmenon käsittelyyn ja siitä toipumiseen.
Keskenmenossa on kuitenkin kyse muustakin, kuin itse
keskenmenoista ja siihen liittyvistä kokemuksista, tunteista ym. Olen koko
keskenmenon jälkeisen ajan halunnut kertoa asiasta. Ihan kaikille. Kertoa,
kuinka meille kävi ja miltä se tuntui. Muistuttaa, kuinka yleisiä keskenmenot
lopulta ovat. Ovatko? Ihmisten puheiden ja sosiaalisen median hehkutuksen
perusteella sitä ei tosiaan uskoisi. KUKAAN ei niiden perusteella ollut saanut
keskenmenoja! Vain minä, äitini ja yksi ystäväni.
Minkä takia minä en kuitenkaan jaa tarinaani omalla
nimelläni? Miksi en huutele sitä sosiaalisessa mediassa? En, vaikka haluaisin keskenmenoille
paljon lisää näkyvyyttä. Keskenmeno on jostain syystä tabu. Ja minä, joka
voisin tehdä asialle jotain, muutenkin kuin anonyymisti tätä blogia
kirjoittamalla, pidän suuni kiinni. Hyväksynkö siis keskenmenon olevan tabu ja sen sellaisena
myös pysyvän?!
Mutta miksi en asiasta sitten huutele? Kyse ei ole siitä,
että keskenmenossa itsessään olisi jotain, mitä en haluaisi tai olisi valmis kertomaan. Keskenmenosta
kertomalla tulisin kuitenkin paljastaneeksi jotain paljon henkilökohtaisempaa;
tulisin paljastaneeksi unelman omasta lapsesta. Samalla kertoisin siis todella
henkilökohtaisesta toiveesta – toiveesta, jonka toteutuminen näytti (ja
näyttää) tuon kokemuksen jälkeen epävarmalta.
Tässä myös varmasti yksi suurimmista syistä, jonka takia en
vielä ole kertonut tästä raskaudesta juuri kenellekään. En, vaikka koko
lähipiirimme tietää keskenmenosta ja myös pitkästä yrittämisestä sitä
ennen. Toki meillä oli parisuhteesta
taukoa muutaman kuukauden verran, minkä takia monikaan ei varmaan odota meidän
aloittaneen taas yrittämisen. Siinä on ollut se hyvä puoli, että olen saanut
varmasti olla rauhassa muiden utelevilta katseilta. Onkohan se jo raskaana?
Olen kertonut raskaudesta vain yhdelle rakkaimmalle
ystävälleni, jonka kanssa saimme keskenmenon jälkeen (ja sen takia) todella
pahasti tulehtuneet välit korjattua vasta tämän raskauteen johtaneen kierron
alussa. (Kerron tuostakin joskus myöhemmin.)
Lisäksi isäni vaimo tietää asiasta, sillä vietin viime
viikon loppupuoliskon heidän kesäasunnollaan ja hän tietenkin tuli (selkeästi
puoliksi läpällä) kysyneeksi olenko raskaana, kun tarjottu viini ei kelvannut.
Sen verran ylpeä ja iloinen olin raskaudesta, että täysin mahdotonhan minun oli
yrittää mitään peitellä. Totesin kuitenkin, etten halua asiasta nyt sen enempää
puhua enkä ole siitä valmis vielä kertomaan, joten asia jäi siihen. Isäkin sai asian
laidasta tietenkin kuulla, mutta hän ei näistä sen kummemmin heilahda. Isä on.
Puoliskoni on kertonut asiasta myös yhdelle ystävälleen,
minkä lisäksi yhdelle yhteiselle ystävällemme asia on selvinnyt tämän blogin
kautta. Oli tavallaan helpottava kuulla, että hän tietää raskaudesta, sillä
olen puhunut näistä asioista paljon hänen kanssaan ja saanut häneltä myös
korvaamatonta tukea. Näin ollen hän on yksi niistä henkilöistä, joille tästä uudesta ihanan ihmeellisestä käänteestä olisin halunnut kertoa, mutta en olisi ehkä
vielä siihen kyennyt.
Meidät oli myös kutsuttu heidän luokseen ensi viikolla ja
olin ehtinyt juuri sanoa miehelleni, etten välttämättä halua mennä, koska en
halua joutua tilanteeseen, jossa tarjotaan alkoholia, minä kieltäydyn ja joudun
näin ollen todennäköisesti pakkorakoon kertomisen kanssa. Voin sanoa, että
tässä asiassa ilmeeni paljastaa heti asian laidan mahdollisesta raskaudesta minulta
kysyttäessä. ;D
Minulla ei siis tosiaankaan ole mitään syytä olla kertomatta
tästä raskaudesta. Eikä sillä ole minulle kertomisen kannalta mitään merkitystä
vaikka tämä päättyisikin taas keskenmenoon. Puoliskoni kysyessä, miksen sitten halua
raskaudesta kertoa, en osannut antaa sen kummempaa perustelua. Haluan
ainoastaan pitää sen tunteen, että voin kertoa tai olla kertomatta asiasta
silloin kun haluan.
Äidillekään en tullut kertoneeksi, vaikka minun oli
tarkoitus kertoa hänelle jo heti viime keskiviikkona tekemäni positiivisen
testin jälkeen. Hän soittikin tuona samana päivänä, mutta ei vain tullut
sellaista oloa, että olisin halunnut sen siinä sanoa. Äiti on ollut minulle
valtava tuki ennen edellisen raskauden alkua ja raskauden yrittämiseen liittyneiden haasteiden kanssa
sekä tietenkin keskenmenon jälkeen. Hänellä on noilta osin kanssani hyvin
samanlainen historia. Näen äidin kuitenkin parin päivän päästä, joten eiköhän tämä
raskaus silloin tule hänenkin tietoonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti