Viimeisiä viedään

Voisinpa maata vatsallani! Siitä minä unelmoin tällä hetkellä. :D Ja nukkua selälläni! Nyt kun laskettuun aikaan on enää kolme viikkoa, kaikki kyselevät oloni tukaluudesta. On rehellisesti sanottava, että oloni ei ole millään tavalla tukala. Ei ole ollut missään vaiheessa raskautta. Toki pahoinvointi ja varhain alkanut supistelu ovat aiheuttaneet omat tukaluutensa. Kenkien jalkaan kiskominen on kyllä kaikkea muuta kuin mukavaa. ':D Vatsaa en kuitenkaan olemisessani ja tekemisissäni huomaa juuri lainkaan. Närästyskin katoaa lähes samaa tahtia, kuin Rennie liukenee suussa.

Olen pienikokoinen (pituutta reilut puolitoista metriä) ja keskikroppani melko lyhyt. Jotenkin ihmeellisesti Tiitiäinen kuitenkin on itselleen tilan löytänyt niin, että vatsani on jopa suhteellisen kompakti. Moni utelee hengittämisen vaikeudesta, kun tila sisäelimille on tietenkin kaventunut murto-osaansa, mutta minä en huomaa hengittämisessä mitään eroa normaaliin. Ainoastaan mahan vetoisuuden hienoinen pieneneminen muistuttaa siitä, että aiemmin ainoastaan sisäelimilleni pyhitettyä tilaa on jakamassa myös joku muu.

Viimeiset noin neljä kuukautta (eli pahoinvoinnin hellitettyä) olen myös pysynyt liikkumaan suhteellisen aktiivisesti. Ennen joulua tuli käytyä lähinnä kuntopiirissä, vesijuoksemassa, mammajoogassa sekä salilla ja nyt joulun jälkeen olen keskittynyt vesijumppaan, kuntopiiriin sekä luisteluhiihtoon. Olen myös kävellyt paljon koko raskausajan. Hiihtäessä ainoa ongelma on normaalipainon päälle tulleet seitsemän kiloa, joiden takia suksien jäykkyys on väärä ja sitä kautta meno haastavampaa.

Olen todella kiitollinen siitä, että olen voinut liikkua etenkin nyt viime kuukaudet melko normaalisti (toki paljon kevyemmin!). Pahoinvointi on vaivannut edelleen ja väsymys on koko ajan syventynyt. Liikkuminen on kuitenkin ihmelääke, joka auttaa molempiin. Lisäksi liikkuminen on aina ollut iso osa elämääni ja minua, joten kaikkien muutosten ja tulevaan muutokseen valmistautumisen keskellä se on ollut ja on minulle iso voimavara.

Äitiysvapaata on nyt takana kaksi viikkoa. Ensimmäisen viikon tein töitä ihan normaalit työtunnit, mutta viime viikko menikin sitten vapaillessa. Mitään en oikeastaan saanut aikaan. Tai kyllähän minä neuloin Tiitiäiselle villapuvun ja saatiin hommattua melkein kaikki loputkin tavarat. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että oleminen oli jostain syystä vaikeaa. Väsy on todella kova, minkä takia kaiken tekemisen suunnittelu, aloittamisesta puhumattakaan, on todella ison ponnistuksen takana. Myös työasiat pyörivät mielessä, mistä todella toivon pääseväni irti, ja pian!

Vaan eiköhän tähän pikku hiljaa opi. Ja tasan kolmen viikon päästähän on laskettu aika, joten kokoonpanonkin on ihan pian jo muuttunut! Kahden viikon takaisen neuvolalääkärikäynnin perusteella myös Tiitiäinen on valmistautunut tulevaan asettautumalla raivotarjontaan. Tuossa asennossa se on myös pysynyt, sillä hikkahypähdykset tuntuvat aina parhaiten aivan vatsan alaosassa.

Muuten pikkuinen kyllä liikkuu aika lailla ja kääntyilee ilmeisen sulavasti potkimaan milloin vasemmalle ja milloin oikealle puolelle. Kylkiluut ja pallea ovat onneksi saaneet olla rauhassa ja nyt vatsa tuntuu sitä paitsi jo laskeneen alemmas, joten rauhassa taitavat saada pysyäkin. Sf-mitan mukaan Tiitiäinen kasvaa suunnilleen keski- ja alakäyrän puolivälissä. Toisaalta tämä oli vasta toinen kerta, kun tuo mitta otettiin (edellisellä neuvolakäynnillä terkka ei onnistunut saamaan mittaa).

Meillä alkoi siis nyt 38. viikko eli käytännössä Tiitiäinen on jo valmis syntymään, jos niikseen tulisi. Toivon kuitenkin kovasti, että saan keräillä voimia nämä kolme viikkoa, ja ottaa aikaa ihan vain itselleni. Ehkäpä tällä viikolla löytyisi myös viime viikkoa enemmän puhtia kirjoitella ajatuksia ja kokemuksia tänne blogin puolelle.