Jännittää

Täytyy myöntää, että jännittää – sekä hyvässä että pahassa. Olen odottanut viime perjantaista asti malttamattomana parin tunnin päästä koittavaa hetkeä, jolloin pääsemme taas näkemään Tiitiäisen. Marraskuun alussa olleessa rakenneultrassa saimme nähdä hänet todella tarkkaan ja meillä on jopa lähes valokuvan veroinen kuva hänen kasvoistaan. Mahtaakohan pikkuinen näyttää edelleen samalta?

Samalla minua pelottaa. Pelottaa se mahdollisuus, ettei kaikki olisikaan kunnossa. En ole ajatellut tuota vaihtoehtoa aktiivisesti. Päinvastoin olen keskittynyt niihin hyviin merkkeihin, kuten siihen, että Tiitiäinen liikkuu päivisin todella aktiivisesti ja on viime aikoina alkanut reagoida kosketukseen ja )
(mahdollisesti) puheeseenikin. Juttelen hänen kanssaan ja silittelen, kun hän aloittaa jumppansa. Öisin Tiitiäinen on ollut viimeisten viikkojen aikana rauhallinen.

Myös vatsani on kasvanut tasaiseen tahtiin, mistä todistaa vaatteiden tiukkeneminen ja se, etteivät raskauspaidat enää meinaa ylettyä vatsan yli. Myös minua viikkoon tai pariin näkemättömät ovat kiinnittäneet ääneen huomiota kasvaneeseen vatsaani. Eiköhän kaikki ole siis juuri kuten kuuluukin.

Kaikesta huolimatta pieni pelko painaa. Se puskee salakavalasti esiin jostain taka-alalta. Se vaikuttaa etenkin uneen ja olenkin nukkunut perjantaista asti todella huonosti ja nähnyt levottomia unia. Huomaan myös keskenmenon pyörineen tavallista enemmän mielessäni. (Pitääkin kirjoittaa nuo tapahtumat tänne – mielellään ennen Tiitiäisen syntymää!)

Viime yön nukuin kuitenkin todella hyvin. Juttelin eilen erään ystäväni kanssa, joka sai lapsen jokin aika sitten. Tuo lapsi eli vain muutaman viikon. Heidän kohtalonsa on pyörinyt omassa mielessäni todella paljon. Se on tietyllä tapaa asettanut omia kokemuksia toisenlaisiin mittasuhteisiin: Toisaalta se on tietenkin aiheuttanut pelkoa muistuttamalla, että etenevä raskauskaan ei aina ole tae siitä, että kaikki on hyvin. Samalla se on kuitenkin saanut arvostamaan tätä raskautta vieläkin enemmän.

Tuo ystäväni sanoi eilen ehkä kauneimman ja lohdullisimman asian, jonka ikinä olen kuullut. Ensiksi hän totesi, että on onnellinen siitä, että tietää pitäneensä koko raskausajan huolen siitä, että heidän lapsensa sai elää hyvän elämän hänen matkassaan. Oli todellinen ihme, että tuo lapsi ylipäätään jaksoi koko raskausajan ja sen jälkeen vielä muutaman hetken tällä puolen. Noiden päivien aikana heidän vauvansa sai tavata omat vanhempansa ja vanhemmat vauvansa. Eihän tuo tietenkään surua ja menetystä minnekään poista, mutta se tuo niiden rinnalle kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteet.

Minulta tuli tietenkin itku (kuten tätä kirjoittaessanikin), mutta se oli onnellinen itku. Olen monen monta kertaan itkenyt miettiessäni tuon ystäväni kohtaloa. Tuntuu täysin kohtuuttomalta, että toiset saavat osakseen tuollaista. Eilen sain tuohon tarinaan kuitenkin aivan uuden näkökulman – uskomattoman kauniin ja lohdullisen. Samalla se vähensi omaa huoltani. Tiitiäinen on jo täysin valmis tähän maailmaan, joten me tulemme joka tapauksessa näkemään hänet (tavalla tai toisella). Jo siinä on jotain, mistä olla kiitollinen ja onnellinen! ♥