Toki tämäkin arki ilman duuneja tuntuu höyhenen kevyeltä aiempaan verrattuna, vaikka kaksivuotian kanssa riittääkin tekemistä aamusta iltaan. Ollaan lähdetty pääsääntöisesti aamupalan jälkeen ulos leikkimään ja siitä suoraan leikkipuistolounaalle (ihan uskomattoman upea julkinen palvelu muuten!!) ja sitten päivä(uni)kävelylle. Toisin sanoen ollaan ulkoiltu noin aamukymmenestä vähintään iltapäivään ja joinain päivinä päivällisaikaan asti.
Mitään sen kummempia raskauteen liittyviä vaivoja minulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole. Toki etova olo kulkee edelleen mukana ja väsy on etenkin iltapäivisin aivan hirveä. Aamuöisin nukun huonosti ja ylipäätään öisin on kuuma, vaikka ikkunasta tuleekin vielä mukavan viileää ilmaa. Kaikilta kolotuksilta olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt, vaikka iltaa kohden liikkeelle lähteminen pitkä(hkö)n istumisen jälkeen on kyllä aikamoista vaappumista lantion kolottaessa kauttaaltaan.
Huomaan myös, että alakertaan tuntuu selkeästi enemmän painetta kuin edellisessä raskaudessa, jolloin ei oikeastaan ollut minkäänmoisia tuntemuksia edes siinä vaiheessa, kun tunsin Tiitiäisen laskeutuneen alas. Tämä johtuu varmasti siitä, etten ihan täysin ole ensimmäisen raskauden jälkeen ehtunyt toipua. Lisäksi minua on, edellisen raskauden tapaan, supistellut lähes koko raskauden ihan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta. Tämän takia jännitinkin hieman viimeviikkoista neuvolalääkärikäyntiä. Kohdunkaulalla oli kuitenkin edelleenkin pituutta ainakin 3 cm ja kohdunsuu oli visusti kiinni, joskin pehmeä toisin, kuin tässä vaiheessa Tiitiäistä odottaessani.
Jännitin lääkärikäyntiä myös sen takia, etten ole ollut missään vaiheessa oikein kartalla siitä, miten päin Haitula kohdussani oleilee. Johtuu varmasti osittain etuseinässä olevasta istukasta, mutta osittain myös siitä, että tämä pikkuinen liikkuu paljon isosisarustaan vähemmän. Lääkäriä edeltäneenä yönä hän kuitenkin mylläsi kuin viimeistä päivää ja aamulla olin hyvin varma siitä, että Haitula oli asettautunut raivotarjontaan. Ja oikeassahan minä olin - siellä hän oleskeli pää alaspäin asettautuneena.
Tämä helpotti oloani, sillä olin ehtinyt jo heräellä pelkoa siitä, ettei Haitula koskaan asetu raivotarjontaan, mikä tarkoittaisi perätilasynnytystä tai sektiota. Varmasti synnytykseen liittyvillä kronarajoituksilla on osansa näiden pelkojen herättelijänä. En ainakaan keksi, mistä muualta olisin tuollaisen huolen onnistunut itselleni keksimään. Ajatusketjuni on siis lähtenyt juoksemaan sitä kautta, että olen ollut huolissani mahdollisuudesta joutua synnyttämään ilman puoliskoani ja sitten maalaillut mieleeni tilanteista, joissa tämä toteutuisi.
Lääkärissä kaikki oli siis onneksi hyvin. Sf-mitta kuitenkin tipahti sinne alakäyrän tuntumaan, kun sen oli tähän asti mennyt lähempänä keskikäyrää. Todettiin kuitenkin, että mitataan uudestaan seuraavalla neuvolakäynnillä juhannusviikolla ja katsotaan, mikä tilanne on tuolloin. Tiitiäistä odottaessani sf-mittahan tipahti käyrien alapuolelle juuri tuolla neuvolakäynnillä, minkä takia käytiin ylimääräisessä ultrassa Naistenklinikalla. Epäilenpä, että tälläkin kertaa on vuorossa tuo samainen reissu. Tällä kertaa se toki jännittää enemmän, kun poikkeavien seerumiseulan arvojen takia tässä raskaudessa on edelleenkin niitä kohonneita riskejä jos johonkin, minkä takia tuon sikiön koon seuraamisen kanssa pitäisi myös olla tavanomaista tarkempi.
Heräilen edelleen öisin miettimään, mikä kaikki saattaa mennä vielä pieleen (tai olla pielessä). Olemme kuitekin uskaltautuneet hommaamaan (normaalilevyiset) rattaat, joihin saa molemmat pienet matkustajat sekä ostamaan pussin pieniä vaippoja. Muuton lähestymisen myötä on myös tullut katsottua läpi Tiitiäiseltä jääneet vaatteet ja jätettyä 50- sekä 56-kokoiset pakkaamatta muuttolaatikoihin. Ja onhan meidän uudessa kodissamme myös varattu kaksi huonetta lapsille!
Tiitiäinen odottelee Haitulaa edelleenkin todella kovasti ja huomio hänet kaikissa suunnitelmissaan ja puheissaan. Se liikuttaa ja lämmittää sydäntä, mutta samalla saa myös välillä sydämen pamppailemaan, kun tahtomattani mietin, että entä jos kaikki ei tosiaan menekään/olekaan hyvin. Vaan pitäisi osata luottaa siihen, että todennäköisempää on, että meitä on kolmen sijaan neljä aika tarkalleen kuukauden päästä ja Haitulalla on kaikki hyvin.
Huomenna alkaa 37. viikko eli viikon päästä Haitula on täysiaikainen. Tuntuu ihan hurjalta, että ollaan jo täällä. Vielä hurjemmalta tuntuu se, että olen näinkin täysipäinen kaiken tässä raskaudessa kohdalle osuneen jälkeen.
.........
EDIT: Närästys! Sen unohdin vaivoista. Öinen närästys saapui seurakseni noin viikko sitten, mutta se pysyy onnekseni ainakin vielä kurissa, kunhan muistan mussuttaa nukkumaan mennessänibkaksi Rennietä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti