Olen ollut viimeiset viikot aika allapäin. Osasinhan minä tietenkin arvata lapsettomuuslääkärin tuomion, mutta silti se löi minut maahan. Olin onnistunut uskottelemaan itselleni, että kyllä se toinen lapsi varmasti helpommin tulee, jos sitä lähdetään joskus yrittämään. Että kiertoni muuttuu säännölliseksi ja munasarjani onnistuvat kuin onnistuvatkin tuottamaan hienoja munarakkuloita lähettääkseen matkaan hedelmöityskelpoisen munasolun. Ja tadaa, niin me saisimme toisen lapsen pienen yrittämisen jälkeen - ehkä jopa alle puolessa vuodessa.
Kai se on ollut tapa yrittää välttää sen asian käsittelyä, että olimme kärsineet lapsettomuudesta eikä lapsi lopulta saanut alkuaan ilman pientä apua. Yritys kaiken sen pettymyksen, surun, epätoivon ja kivun unohtamiseksi. Olen halunnut uskotella itselleni, että minussa oli vain jokin hetkellinen huono-onninen häiriö, joka kyllä menee ohi.
Olin ajatellut mennä meitä hoitaneen lääkärin pakeille jo heti Tiitiäisen täytettyä vuoden. En halunnut saattaa itseäni tilanteeseen, jossa matto lipsahtaa jalkojeni alta tilanteessa, jossa olen itse antanut toivon syntyä. Tiedän jo viime kerrasta, kuinka paljon se satuttaa ja vaurioittaa. Mutta niin se mieli taas teki tenän - antoi toivon syntyä ja kuiskutteli korvaan, että kyllä tällä kerralla kaikki menee, kuten "kuuluukin". Ja nyt tuo sama mieli soimaa sanoilla Miksi olit niin tyhmä.
Ja lopulta, mitä vi**n väliä! Eihän se tee ihmisestä parempaa tai huonompaa, millä tavalla lopulta onnistuu itselleen lapsen tai laajemmin perheonnen saamaan. Ja mitä tuo perheonni kullekin eri elämäntilanteissa nyt edes tarkoittaa.
Sitäpaitsi, ainakin minulla ON munasoluja! Lääkärin mukaan tilanne on siis lopulta oikein hyvä. Edellisellä kerralla myös ovulaation induktio onnistui sekä Clomifenillä että Letrozolilla oikein hyvin. Paras todiste mahdollisuudesta onnistua uudestaan nukkuu parhaillaan oven takana omassa huoneessaan.
Lääkärin puheista ymmärsin, ettei Clomifeeniä ilmeisesti enää ole markkinoilla. (En uskaltanut kysyä asiasta sen enempää, koska Tiitiäinen sai sen avulla alkunsa, enkä näin jälkijättöisesti halua kuulla mitään, mitä en halua kuulla.) Letrozol toimi hoitona minulla ihan yhtä hyvin, joskin sain siitä vähän rajummat sivuoireet. Letrozoleja minulta jopa löytyy edellisen yrityksen jäljiltä kaapista useampaankin yritykseen.
No, mehän sitten ryhdyimme saman tien lääkärikäynnin jälkeen tuumasta toimeen. Tänään on kierron päivä 6 eli viimeinen pilleri meni juuri kurkusta alas. Viikon päästä on follikkeliultra. Edellisellä kerralla en juurikaan jännittänyt pillereiden toimimista, koska ensimmäisellä hoitokerralla en osannut ja sen jälkeen ei tarvinnut, koska tuolla ensimmäisellä hoitokerralla kaikki meni (kahden munarakkulan kypsymistä lukuun ottamatta) kuten kuuluukin.
Nyt jännittää. Sivuoireista valtaosa on jäänyt toistaiseksi tulematta. Aina aiemmin minulla on ollut aivan jäätävät kuumat aallot, joista ei nyt ole ollut tietoakaan. Riesanani on ainoastaan aivan ylivoimainen väsymys - kuten aina aiemminkin. (Toki tällä kertaa sitä selittäisi aivan yhtä hyvin viikon reissu Italiassa jopa 38 asteen helteessä lapsen kanssa, joka potee eroahdistusta ja kärsii puhkeavista kulmahampaista.) Jännittää ihan toden teolla. Ja pelottaa, miten reagoin, jos edellisellä kerralla hyvin toiminut (ja lopulta todella kevyt!) hoito ei enää tuotakaan tulosta.
Samalla olen alkanut miettiä, onko koko touhussa edes mitään järkeä. Tiitiäinen on aikamoinen pakkaus. Hän ei ole tainnut montaa hetkeä olla paikallaan syntymänsä jälkeen. Myös omaa tahtoa riittää. Hän esimerkiksi raahaa emännänjatketta eteisestä keittiöön ja kiipeää sen avulla tiskipöydälle seisomaan. Naurattaisi jos naurattaisi.
Yhden lapsen kanssa voi yksinkertaisesti tehdä paljon enemmän ja helpommin. Italian-reissu alleviivasi tuota entisestään. Yhdelle lapselle riittäisi paremmin huomiotakin töiden ohella. Ja on minun myönnettävä, että mietin myös sitä, minkälaiseen maailmaan tuo lapsi syntyisi. Jos (ja kun) me nyt elävät aikuiset elämäntavallamme saamme aikaan sellaista tuhoa, jonka seurauksista meidän lapsemme joutuvat kärsimään, niin tuntuu todella väärältä tuoda yksi ihminen käymään läpi tuollaista elämää. Sama koskee välinpitämätöntä ja vihan täyteistä keskustelua, jossa kiistetään ihmisarvo ja -oikeudet osalta ihmisistä. Ja päämääränä tuntuu olevan vain puhtaasti pahan ja vahingon aikaansaaminen. Kosto, jossa lopulta itse häviää ihan yhtä lailla.
Jouduinpa taas syvälle. (Vaikka mieluusti jatkaisin vielä lisääkin. ;D)Tilanne on siis lyhykäisyydessään se, että hoidot ovat nyt alkaneet ja samalla olen alkanut miettiä, onko tässä kuitenkaan mitään järkeä. Tai siis ei varmasti ole mitään järkeä, mutta silti toisen lapsen yrittäminen tuntuu oikealta ja hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti