Ei ole puhelua kuulunut. Torstaihin asti aika kului mukavasti - en juuri miettinyt tehtyä testiä, saatikka stressannut tulosten puolesta. Mutta niin vain viikon haamurajan umpeuduttua näytteen jättämisestä, alkoi stressi nostamaan päätään enkä saanut viime yönä juuri nukutuksi enää kolmen jälkeen. Unien sijaan mieleni pyöritteli kaikenmoisia valvepainajaisia, vaikka miten yritin järjen äänellä huudella väliin.
Sikiön liikkeet tuntuvat erinomaisen hyvin - ovat tuntuneet jo useamman viikon. Rakenneultrassa selvisi, että istukka on etuseinässä, minkä olinkin jo päätellyt itsekin, sillä liikkeet tuntuvat hyvin eri paikoissa ja monesti erilaisina, kuin Tiitiäistä odottaessani. (Tuolloinhan istukka oli visusti takaseinässä.)
Aluksi en ollut aivan varma siitä, tunsinko todella sikiön liikkeet vai oliko se vain suolisto, jossa mylläsi. (Ensimmäisen raskauden jäjiltä mieli on tosiaan herkistynyt tulkitsemaan kaikenmoiset sikiön liikeitä vähänkään muistuttavat tuntemukset sikiön liikkeiksi.) Liikkeiden muututtua voimakkaammiksi liikeiden tunnistaminen kuitenkin helpottui ja sain varmistuksen siitä, mitkä kaikki todella ovat ja olivat olleet sikiön liikkeitä.
Edelleenkään en juuri tunne liikkeitä, jotka osuvat istukan kohdalle. Muualle osuvat liikkeet kuitenkin tuntuvat todella selkeinä ja niitä tulee aika lailla jatkuvasti. Ne tuntuvat myös vatsan läpi ja osa potkuista heilauttaa vatsaakin niin, että näkyy. Toisaalta huomaan, että päivät vaihtelevat hyvin paljon, mikä johtuu varmasti siitä, että joinain päivinä Haitula nyt vain sattuu viettämään enemmän aikaansa sellaisessa asennossa, että potkut osuvat pääsääntöisesti istukkaan.
Haitula vaikuttaa olevan mylläyksen suhteen melko samaa sorttia kuin Tiitiäinen - eli meillä myllätään paljon ja ympäri vuorokauden. Huomaan myös, että tulosten odottelun myötä noussut stressitasoni on saanut Haitulankin riehaantumaan. Tuntuu todella ikävältä, että tuo pieni ihmisen alku joutuu kärsimään stressihormoneistani ja ties missä huitelevasta verenpaineesta.
Vaan enpä voi muuta, kuin odottaa. Stressata ja odottaa. Voi olla, että odottaminen jatkuu ensi keskiviikolle asti. Edellisen nipt:in tuloshan (julkisella puolella) tuli tasan kaksi viikkoa näytteen jättämisestä ja nytkin lupasivat tuloksen mahdollisesti viikon kuluessa, mutta viimeistään kahden. Täsmälleen sama lupaus siis.
Mieli on siitä ihmeellinen, että heti verinäytteen antamisen jälkeen oloni oli varsin luottavainen sen suhteen, että pikkuisella mitä todennäköisimmin on kaikki hyvin, mutta viikon odotuksen täytyttyä olen alkanut kallistumaan sille kannalle, että on hyvin mahdollista, ettei kaikki olekaan hyvin. Mieleni myös kuiskuttelee, että tulosten saamisen kestäminen viittaa tietenkin siihen, että jotain on löydetty ja sitä täytyy nyt selvitellä lisää, mikä vie aikaa. Mieltäni ei rauhoita pätkän vertaa edes se, että liikkeet tuntuvat niin säännöllisesti ja selvästi.
Odottavan aika on pitkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti