Eipä siinä muuten mitään, mutta vietin koko ajan torstaiaamusta
perjantai-iltapäivään ulkona. Kyllä. Nukkuminenkin tapahtui
puolijoukkueteltassa. Tarkemmin ottaen puolijoukkueteltassa, joissa ei ollut
kaminaa. Vaatteita minulla kyllä oli ja vaeltamisesta pitävänä myös erinomaisen
hyvä makuupussi ja -alusta. Mutta kun hormonit häiritsevät, kehon lämpö huitelee
reippaassa 37 asteessa ja veri varmaan muutenkin kiertelee tavallisesta
poiketen, niin kyllähän se kylmä hiipi luihin ja ytimiin jo ensimmäisen tuntien
aikana. Ei auttaneet villaiset kerrastot, pipot, hanskat eikä muut.
No, kaktus kurkusta väistyi kuitekin vuorokauden kuluessa
tehden tilaa nuhalle, jonka ansiosta makuupussin lämmöstä nauttiminen jäi
hieman puolitiehen. Onneksi iltapäivällä pääsi jo kotiin ja heittäydyin nuhanenineni
suoraan sohvalle villatäkin alle. Siinä kuluikin sitten lopun päivää ja nuha
alkoi muuttua yskäksi. Jossain vaiheessa siirryin sänkyyn ja heräsin vasta alkuiltapäivästä
lauantaina. Yskä vaivasi edelleen, mutta missään vaiheessa se ei onneksi
yltynyt kovaksi. Ehdin jo vähän turhan ylpeänä kuvittelemaan, että olin päässyt
noin vähällä.
Lauantai-iltana näimme ison joukon ystäviämme. Kävimme
hampurilaisilla, minkä jälkeen tarjoilimme jääkaapissa olleet samppanjat pois muuton
alta. Puoliskoni oli aamulla kinunnut, että saisi tuossa vaiheessa julistaa
meille maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Minä kielsin. En pidä
julistuksista. Ne ovat mielestäni todella kiusallisia. Ne ovat kiusallisia jo
senkin takia, että kun paikalla on monta ihmistä, et koskaan tiedä, mikä
kenenkin tilanne on, etkä näin ollen sitä, miltä tuo uutinen kenestäkin tuntuu. Ja siinä
sinun pitäisi ottaa se vastaan kaikkien muiden silmien alla. Julistusta ei siis
tullut. Vielä.
Jatkoimme iltaa ysärifestareille. Iloliemi virtasi ja minä
siemailin lämmintä kaakaota. Jossain vaiheessa iltaahan puolisko sitten into
pinkeänä pyysi, että saisi nyt julistaa ilouutistamme. Totesin vain, että
kyllähän tuon saa kertoa, mutta jos sen mitenkään voisi tehdä muuten kuin
julistamalla. Että jos tulee sopiva hetki, niin annetaan mennä. Sopiva hetki
oli tietenkin hänen mielestään juuri tuo hetki. :D Ja hyvä hetkihän se olikin
siinä mielessä, että kaikki eivät olleet samaan aikaan paikalla, vaan kerroimme
muutamalle kerrallaan.
Tulihan siinä itsellekin itku, kun näki, miten ystävämme reagoivat
uutiseen. He kaikki ovat olleet tietoisia, että yrityksemme on alkanut jo kolmatta
vuotta sitten ja takana on paitsi keskenmeno, myös sen laukaisema
parisuhdekriisi. Ne onnenkyynelet, halaukset, onnentoivotukset ja se ystävien
ilmeistä, eleistä ja sanoista välittynyt onnellisuus meidän puolestamme!
Liikutun jo pelkästään noiden hetkien muistelemisesta. Ystävät on. ♥
Sunnuntaiaamuna iski kuitenkin paniikki. Kaikki raskausoireet olivat
hävinneet. Oliko tämä nyt kosto siitä, että menimme kertomaan raskausuutisen melkein kaikille
lopuillekin läheisille ystävillemme?! Olimme kyllä käyneet puolenyön aikoihin ravintolassa
syömässä, mikä voisi selittää pahoinvoinnin puuttumista. Mutta minne oli
hävinnyt rintojen kipu? Entä tukkoinen nenä? Ja minulla oli kuitenkin pienen pieni nuhakin päällä! Voiko palelu tappaa alkion/sikiön?
Rintojen aristus onneksi palasi hiljalleen päivän edetessä
ja lämpökin huiteli yhä reilusti yli 37 asteessa. Mutta mistä sen tietää,
johtuiko se raskaudesta vai flunssasta? Pahoinvointikin alkoi muistutella
itsestään iltapäivään mennessä. Siinä oli kuitenkin tällä kertaa jotain aiemmasta
poikkeavaa. Päivällistä syödessä tuntui, että mahassa kupli.
Raskauspahoinvointini on ollut pelkkää rehellistä
pahoinvointia, yökkäilyä ja oksentelua, eikä siihen ole liittynyt minkäänlaisia
vatsanväänteitä tai esimerkiksi ripulia. Nyt minulla kuitenkin selvästi kupli
mahassa ja yöllä heräsin pistäviin kipuihin mahan seutuvilla. Huono olo yltyi
ja jouduinkin pian kipuihin herättyäni pinkaisemaan vessaan. Koko päivällinen
tyhjeni kerralla pönttöön. Palasin sänkyyn, mutta unista ei tullut enää mitään,
kiitos viiltävää kipua aiheuttavien vatsanväänteiden.
Puolisko heräsi kuudelta ja nousin samalla itse laittamaan
viestiä töihin, etten ole työkykyinen. Hilpaisin aamutuimaan laittamaan kaiken
valmiiksi sijaista varten. Tuossa vaiheessa olo oli vielä edes jotenkin
siedettävä. Saatuani sijaisohjeet valmiiksi, kävelin työterveyteen, joka
sijaitsee reilusti alle kilometrin päässä sekä työpaikastani että kotoani. Matkalla
jouduin muutamaan kertaan pysähtymään ja kyyristymään, kun vatsaa väänsi.
Selvisin kuitenkin aika lailla kunnialla perille, vaikka tuohon lyhyeen matkaan
kuluikin lähes puoli tuntia ja jouduin heti ensitöikseni juoksemaan vessaan
oksentamaan.
Eipä siinä, kerroin, miksi olen vastaanotolla, hyppäsin työterveyslääkärin
pöydälle makaamaan, lääkäri paineli vatsaa eri puolilta ja kuunteli perään stetoskoopilla.
Mitään muuta ei tehty. Kerroin olevani raskaana ja myönsin, että minua
pelottaa, koska edellinen raskaus päättyi keskenmenoon juuri näillä viikoilla
(nyt on menossa 12. raskausviikko, tarkemmin 11+1, ja edellinen raskaus päättyi
neuvola laskujen mukaan rv 11+5). Lääkäri ei sanonut oikeastaan mitään,
kirjoitti vain sairauslomaa kolmeksi päiväksi ja käski soittaa, jos vointi
merkittävästi paheneisi.
Ja vointihan paheni. Kotimatka oli yhtä kärsimystä. Itkin
koko matkan. Pääsin aina muutaman kymmenen metriä eteenpäin, minkä jälkeen
jouduin kyyristymään tienvarteen kaksinkerroin mahan krampatessa niin kivuliaasti.
Kaikki yön ja aamun aikana juomani neste oli tullut viimeistään nyt ulos. Olin
pukeutunut siististi, enkä vointiani lukuun ottamatta usko näyttäneeni kovinkaan
”epäilyttävältä”, mutta ainoastaan yksi ohikulkija pysähtyi kysymään vointiani.
Yksi ainut! Tuo henkilö jätti auton seisomaan liikennevaloihin ja juoksi
perääni vain kysyäkseen vointiani. Kiitin häntä ja kerroin, että minulla on
jonkinlainen vatsaflunssa, mutta olen jo melkein kotona. On tässä maailmassa
jotain pielessä, kun kukaan muu kanssatallaajista ei kysynyt mitään. Sentään
kuitenkin yksi. Kiitokset hänelle!
Olo muuttui yhä kehnommaksi eikä lusikallisetkaan nestettä
pysyneet sisällä. Päinvastoin ne tuntuivat tulevan ulos korkojen kera. Onneksi
olin lääkäristä kotiin kävellessäni oppinut sen, että mahan alkaessa krampata, jalat
lysähtävät alta, kaikki liikkuminen tyssää siihen ja oksennus tulee tasan
siihen paikkaan, missä tuolloin olen. Näin ollen kotona vihreä sanko oli
uskollisesti rinnallani.
Eipä tullut mieleenkään soittaa työterveyteen olon
muuttuessa yhä kehnommaksi. Näiden vuosien aikana olen oppinut sen, että siellä
osataan/halutaan kirjoittaa vain sairauslomatodistuksia tai määrätä turhia
antibiootteja, ehkä joskus myös kalliita (kohdallani aina turhiksi osoittautuneita) ja turhan laajoja labroja.
Soitin siis HUS:in terveysneuvontaan, jossa vastasi
todella mukava terveydenhoitaja. Hän vinkkasi hakemaan (tai haetuttamaan) apteekista
nesteytysliuosta ja ottamaan sitä lusikallisen kerrallaan. Jääpalat tai jäiset
marjat taas voisivat rauhoittaa vatsaa. Vaikka mikään ei pysyisikään sisällä,
niin jos suuta edes kostuttaa, aikuisen pitäisi pärjätä hyvin vähintään
vuorokausi. Alkiokin/sikiö ottaisi kyllä sen minkä tarvitsee ja äiti kärsii
sitten senkin edestä. Terveydenhoitaja kertoi myös tarkkaan, minne
päivystykseen minun tulee soittaa/mennä, mikäli kuntoni romahtaisi tai vointi muuttuisi täysin mahdottomaksi.
Nesteytysliuos ei pysynyt vettä paremmin sisältä, mutta
maustoi mahahapot hieman lempeämmiksi. Iltaa kohden olo hieman parani, ja äidin
viiden aikoihin tuoma päärynä-Lipsi paitsi pysyi sisällä, niin maistui myös
erinomaisen hyvältä! Lisäksi se palautti hivenen voimia, jotka olivat tuohon
mennessä tipotiessä. Tunsin itseni lähinnä sängyssä makaavaksi kasaksi liian raskaita
luita.
Olon hieman helpottaessa iski kuitenkin paniikki. Entä, jos
tämä oli Tiitiäisen loppu? Terveydenhoitaja kyllä sanoi, että pikkuinen ottaa kaiken
tarvitsemansa, mutta entä jos taudin aiheuttanut bakteeri tai virus on
sellaista sorttia, joka vahingoittaa sitä?? Siihen ei kai kukaan osaa vastata,
ei ennen seuraavaa ultraa, joka on torstaina koittava np-ultra. Entä jos meidän
pieni vilkuttelijamme ei enää vilkuttelekaan? Juuri kun kaiken piti olla niin
hyvin.
Oksennusta ei ole tullut eilisen iltapäivän jälkeen.
Pahoinvointi on kuitenkin jatkunut, mutten osaa paniikissani enää sanoa, onko
tämä raskauteen vai tautiin liittyvää. Maha kramppailee edelleen, jos syön tai
juon vähänkin jotain ja väsy on ylitsepääsemätön. Selkä- ja vatsalihakset ovat kuin
rankimman treenin läpikäyneet – kiitos eilisen oksentamisen. Kohdun tietämillä
ei onneksi ole ollut tuntemuksia eikä mitään vuotoa ole tullut. Mutta kuinka
kauan siinä ylipäätään kestää, että tuon pikkuisen mahdollinen kuolema antaisi
merkkejä itsestään? Olo on lohduton. Nyt olisi käyttöä sille pullotetulle toivolle.
Tulipas pitkä! Puuh ja anteeksi.
Voi eih, kuulostaa ihana kamalalta nuo sinun olotilasi :( Alkuteksti kuulosti kieltämättä ihan kuin olisin itse sen kirjoittanut :D Flunssahan se iski tännekkin, joten sitä tosiaan on liikenteessä. Hassua muuten, että noin kolmisen vuotta sitten hyvä ystäväpariskuntamme kertoi juurikin ysärifestareilla meille ihanista vauvauutisistaan :D Mikä sattuma!
VastaaPoistaMutta voimia ja lepoa nyt sinne. Ei ole enää kauaa niin pääsette taas näkemään pikkuisen Tiitiäisenne :) ♥
Kiitos Alina! <3 Hauska yhteensattuma tosiaan. :D
PoistaUnen ja mehujään voimin kohti torstaita!
Oivoi, paranemisia sinne! Mulla kans sillo rv4-5 oli niin kauhee yskä, että silloin mietin, että jos senttisintti tän kestää, niin on ihme. Ja kyllähän se kesti, on ne pikkuiset sitkeitä, varsinkin kun on kyseessä normaalisti etenevä raskaus. Kaikki on varmasti sielä hyvin <3
VastaaPoistaKm pelko kyllä täällä vieläkin ajoittain majailee, se ei varmaan koskaan poistu...? :(
Kiitos Nipsu. <3 Jotenkin sitä kai pitäisi vain jaksaa luottaa siihen, että Tiitiäisellä on kaikki hyvin. Ainakin olen laihtunut sen verran ja kaikki lihakset tuntuvat hävinneet, että järkevin selitys olisi yhä hyvissä voimissa oleva pikkuinen, joka nyt syö äitiään, kun äiti ei pysty syömään juuri mitään. ':D
Poista