Sairas huoli

Pitipä sitten sairastua. Aivan kuin jatkuva voimakas raskauspahoinvointi ja pienistäkin muutoksista raskausoireissa nouseva keskenmenopaniikki eivät olisi jo ihan tarpeeksi! Heräsin siis viime viime viikon torstaina kaktus kurkussa. Niinhän siinä tietenkin käy, kun on juuri päässyt hehkuttamasta, että on onnistunut harhauttamaan töissä jylläävät taudit.

Eipä siinä muuten mitään, mutta vietin koko ajan torstaiaamusta perjantai-iltapäivään ulkona. Kyllä. Nukkuminenkin tapahtui puolijoukkueteltassa. Tarkemmin ottaen puolijoukkueteltassa, joissa ei ollut kaminaa. Vaatteita minulla kyllä oli ja vaeltamisesta pitävänä myös erinomaisen hyvä makuupussi ja -alusta. Mutta kun hormonit häiritsevät, kehon lämpö huitelee reippaassa 37 asteessa ja veri varmaan muutenkin kiertelee tavallisesta poiketen, niin kyllähän se kylmä hiipi luihin ja ytimiin jo ensimmäisen tuntien aikana. Ei auttaneet villaiset kerrastot, pipot, hanskat eikä muut.

No, kaktus kurkusta väistyi kuitekin vuorokauden kuluessa tehden tilaa nuhalle, jonka ansiosta makuupussin lämmöstä nauttiminen jäi hieman puolitiehen. Onneksi iltapäivällä pääsi jo kotiin ja heittäydyin nuhanenineni suoraan sohvalle villatäkin alle. Siinä kuluikin sitten lopun päivää ja nuha alkoi muuttua yskäksi. Jossain vaiheessa siirryin sänkyyn ja heräsin vasta alkuiltapäivästä lauantaina. Yskä vaivasi edelleen, mutta missään vaiheessa se ei onneksi yltynyt kovaksi. Ehdin jo vähän turhan ylpeänä kuvittelemaan, että olin päässyt noin vähällä.

Lauantai-iltana näimme ison joukon ystäviämme. Kävimme hampurilaisilla, minkä jälkeen tarjoilimme jääkaapissa olleet samppanjat pois muuton alta. Puoliskoni oli aamulla kinunnut, että saisi tuossa vaiheessa julistaa meille maaliskuussa syntyvästä Tiitiäisestä. Minä kielsin. En pidä julistuksista. Ne ovat mielestäni todella kiusallisia. Ne ovat kiusallisia jo senkin takia, että kun paikalla on monta ihmistä, et koskaan tiedä, mikä kenenkin tilanne on, etkä näin ollen sitä, miltä tuo uutinen kenestäkin tuntuu. Ja siinä sinun pitäisi ottaa se vastaan kaikkien muiden silmien alla. Julistusta ei siis tullut. Vielä.

Jatkoimme iltaa ysärifestareille. Iloliemi virtasi ja minä siemailin lämmintä kaakaota. Jossain vaiheessa iltaahan puolisko sitten into pinkeänä pyysi, että saisi nyt julistaa ilouutistamme. Totesin vain, että kyllähän tuon saa kertoa, mutta jos sen mitenkään voisi tehdä muuten kuin julistamalla. Että jos tulee sopiva hetki, niin annetaan mennä. Sopiva hetki oli tietenkin hänen mielestään juuri tuo hetki. :D Ja hyvä hetkihän se olikin siinä mielessä, että kaikki eivät olleet samaan aikaan paikalla, vaan kerroimme muutamalle kerrallaan.

Tulihan siinä itsellekin itku, kun näki, miten ystävämme reagoivat uutiseen. He kaikki ovat olleet tietoisia, että yrityksemme on alkanut jo kolmatta vuotta sitten ja takana on paitsi keskenmeno, myös sen laukaisema parisuhdekriisi. Ne onnenkyynelet, halaukset, onnentoivotukset ja se ystävien ilmeistä, eleistä ja sanoista välittynyt onnellisuus meidän puolestamme! Liikutun jo pelkästään noiden hetkien muistelemisesta. Ystävät on. ♥

Sunnuntaiaamuna iski kuitenkin paniikki. Kaikki raskausoireet olivat hävinneet. Oliko tämä nyt kosto siitä, että menimme kertomaan raskausuutisen melkein kaikille lopuillekin läheisille ystävillemme?! Olimme kyllä käyneet puolenyön aikoihin ravintolassa syömässä, mikä voisi selittää pahoinvoinnin puuttumista. Mutta minne oli hävinnyt rintojen kipu? Entä tukkoinen nenä? Ja minulla oli kuitenkin pienen pieni nuhakin päällä! Voiko palelu tappaa alkion/sikiön?

Rintojen aristus onneksi palasi hiljalleen päivän edetessä ja lämpökin huiteli yhä reilusti yli 37 asteessa. Mutta mistä sen tietää, johtuiko se raskaudesta vai flunssasta? Pahoinvointikin alkoi muistutella itsestään iltapäivään mennessä. Siinä oli kuitenkin tällä kertaa jotain aiemmasta poikkeavaa. Päivällistä syödessä tuntui, että mahassa kupli.

Raskauspahoinvointini on ollut pelkkää rehellistä pahoinvointia, yökkäilyä ja oksentelua, eikä siihen ole liittynyt minkäänlaisia vatsanväänteitä tai esimerkiksi ripulia. Nyt minulla kuitenkin selvästi kupli mahassa ja yöllä heräsin pistäviin kipuihin mahan seutuvilla. Huono olo yltyi ja jouduinkin pian kipuihin herättyäni pinkaisemaan vessaan. Koko päivällinen tyhjeni kerralla pönttöön. Palasin sänkyyn, mutta unista ei tullut enää mitään, kiitos viiltävää kipua aiheuttavien vatsanväänteiden.

Puolisko heräsi kuudelta ja nousin samalla itse laittamaan viestiä töihin, etten ole työkykyinen. Hilpaisin aamutuimaan laittamaan kaiken valmiiksi sijaista varten. Tuossa vaiheessa olo oli vielä edes jotenkin siedettävä. Saatuani sijaisohjeet valmiiksi, kävelin työterveyteen, joka sijaitsee reilusti alle kilometrin päässä sekä työpaikastani että kotoani. Matkalla jouduin muutamaan kertaan pysähtymään ja kyyristymään, kun vatsaa väänsi. Selvisin kuitenkin aika lailla kunnialla perille, vaikka tuohon lyhyeen matkaan kuluikin lähes puoli tuntia ja jouduin heti ensitöikseni juoksemaan vessaan oksentamaan.

Eipä siinä, kerroin, miksi olen vastaanotolla, hyppäsin työterveyslääkärin pöydälle makaamaan, lääkäri paineli vatsaa eri puolilta ja kuunteli perään stetoskoopilla. Mitään muuta ei tehty. Kerroin olevani raskaana ja myönsin, että minua pelottaa, koska edellinen raskaus päättyi keskenmenoon juuri näillä viikoilla (nyt on menossa 12. raskausviikko, tarkemmin 11+1, ja edellinen raskaus päättyi neuvola laskujen mukaan rv 11+5). Lääkäri ei sanonut oikeastaan mitään, kirjoitti vain sairauslomaa kolmeksi päiväksi ja käski soittaa, jos vointi merkittävästi paheneisi.

Ja vointihan paheni. Kotimatka oli yhtä kärsimystä. Itkin koko matkan. Pääsin aina muutaman kymmenen metriä eteenpäin, minkä jälkeen jouduin kyyristymään tienvarteen kaksinkerroin mahan krampatessa niin kivuliaasti. Kaikki yön ja aamun aikana juomani neste oli tullut viimeistään nyt ulos. Olin pukeutunut siististi, enkä vointiani lukuun ottamatta usko näyttäneeni kovinkaan ”epäilyttävältä”, mutta ainoastaan yksi ohikulkija pysähtyi kysymään vointiani. Yksi ainut! Tuo henkilö jätti auton seisomaan liikennevaloihin ja juoksi perääni vain kysyäkseen vointiani. Kiitin häntä ja kerroin, että minulla on jonkinlainen vatsaflunssa, mutta olen jo melkein kotona. On tässä maailmassa jotain pielessä, kun kukaan muu kanssatallaajista ei kysynyt mitään. Sentään kuitenkin yksi. Kiitokset hänelle!

Olo muuttui yhä kehnommaksi eikä lusikallisetkaan nestettä pysyneet sisällä. Päinvastoin ne tuntuivat tulevan ulos korkojen kera. Onneksi olin lääkäristä kotiin kävellessäni oppinut sen, että mahan alkaessa krampata, jalat lysähtävät alta, kaikki liikkuminen tyssää siihen ja oksennus tulee tasan siihen paikkaan, missä tuolloin olen. Näin ollen kotona vihreä sanko oli uskollisesti rinnallani.

Eipä tullut mieleenkään soittaa työterveyteen olon muuttuessa yhä kehnommaksi. Näiden vuosien aikana olen oppinut sen, että siellä osataan/halutaan kirjoittaa vain sairauslomatodistuksia tai määrätä turhia antibiootteja, ehkä joskus myös kalliita (kohdallani aina turhiksi osoittautuneita) ja turhan laajoja labroja.

Soitin siis HUS:in terveysneuvontaan, jossa vastasi todella mukava terveydenhoitaja. Hän vinkkasi hakemaan (tai haetuttamaan) apteekista nesteytysliuosta ja ottamaan sitä lusikallisen kerrallaan. Jääpalat tai jäiset marjat taas voisivat rauhoittaa vatsaa. Vaikka mikään ei pysyisikään sisällä, niin jos suuta edes kostuttaa, aikuisen pitäisi pärjätä hyvin vähintään vuorokausi. Alkiokin/sikiö ottaisi kyllä sen minkä tarvitsee ja äiti kärsii sitten senkin edestä. Terveydenhoitaja kertoi myös tarkkaan, minne päivystykseen minun tulee soittaa/mennä, mikäli kuntoni romahtaisi tai vointi muuttuisi täysin mahdottomaksi.

Nesteytysliuos ei pysynyt vettä paremmin sisältä, mutta maustoi mahahapot hieman lempeämmiksi. Iltaa kohden olo hieman parani, ja äidin viiden aikoihin tuoma päärynä-Lipsi paitsi pysyi sisällä, niin maistui myös erinomaisen hyvältä! Lisäksi se palautti hivenen voimia, jotka olivat tuohon mennessä tipotiessä. Tunsin itseni lähinnä sängyssä makaavaksi kasaksi liian raskaita luita.

Olon hieman helpottaessa iski kuitenkin paniikki. Entä, jos tämä oli Tiitiäisen loppu? Terveydenhoitaja kyllä sanoi, että pikkuinen ottaa kaiken tarvitsemansa, mutta entä jos taudin aiheuttanut bakteeri tai virus on sellaista sorttia, joka vahingoittaa sitä?? Siihen ei kai kukaan osaa vastata, ei ennen seuraavaa ultraa, joka on torstaina koittava np-ultra. Entä jos meidän pieni vilkuttelijamme ei enää vilkuttelekaan? Juuri kun kaiken piti olla niin hyvin.

Oksennusta ei ole tullut eilisen iltapäivän jälkeen. Pahoinvointi on kuitenkin jatkunut, mutten osaa paniikissani enää sanoa, onko tämä raskauteen vai tautiin liittyvää. Maha kramppailee edelleen, jos syön tai juon vähänkin jotain ja väsy on ylitsepääsemätön. Selkä- ja vatsalihakset ovat kuin rankimman treenin läpikäyneet – kiitos eilisen oksentamisen. Kohdun tietämillä ei onneksi ole ollut tuntemuksia eikä mitään vuotoa ole tullut. Mutta kuinka kauan siinä ylipäätään kestää, että tuon pikkuisen mahdollinen kuolema antaisi merkkejä itsestään? Olo on lohduton. Nyt olisi käyttöä sille pullotetulle toivolle.

Tulipas pitkä! Puuh ja anteeksi.