torstai 8. kesäkuuta 2017

Tuuletusta

Olen istunut koneen ääressä nyt liioittelematta jo tuntisen. Näpytän muutaman sanan poistaakseni ne kirjain kerrallaan. Aloittamisen vaikeus. Ehkä myös pelko siitä, miltä omat ajatukset näyttävät tietokoneen ruudulla. Itse asiassa aloitin blogin kertaalleen jo reilu vuosi sitten saamani keskenmenon jälkeen. Tuolloin en lopulta kuitenkaan saanut mitään mustaksi valkoiselle. Jokaisen kirjaimen napsahdus näppäimistössä tuntui liian tuskalliselta. 

Nyt aikaa on ilmeisesti kulunut sen verran, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä idealta. Lasta meillä ei edelleenkään ole  ei täällä eikä tuloillaan. Ennen lapsihaavetta ja sen tavoittelemiseen ryhtymistä en olisi osannut edes kuvitella, kuinka lannistavalta ei-toivottu lapsettomuus voi tuntua. Vaikka kyllähän minä sitä olin ympärilläni nähnyt. Suomen kielestä on vaikea löytää sopivaa sanaa tuolle tunteelle, mutta englannin kielen overwhelming kuvaa tuota tunnetta ehkä osuvimmin.

Kirjoitan tätä blogia kahdestakin syystä. Ensinnäkin, vertaistuki on ollut minulle omalla polullani uskomatoman arvokas voimavara. Toivon tätä kautta voivani tarjota sitä jollekulle muulle, mutta saavani näin sitä itsekin lisää. Toiseksi, on aika tuulettaa ajatuksia, oma maailma kun on muuttunut pelottavan ahtaan ja ahdistavan tuntuiseksi näiden asioiden keskellä. 

Kaksi vuotta on lopulta todella lyhyt aika. Kaksi vuotta me olemme toivoneet omaa lasta. Nuo kaksi vuotta me olemme kärsineet lapsettomuudesta. Kaksi vuotta lapsettomuutta keskenmenolla tuntuu iäisyydeltä  limbolta, josta ei ole poispääsyä.

Tämä lapsettomuuden polku alkoi maailman kauneimmasta paikasta ja sinne sen uskon (tai ainakin haluan yhä uskoa) myös päättyvän. Polku on kuitenkin yllättänyt pituudellaan ja eteen heittämillään haasteilla. Kaikkien lääkärikäyntien, hormonien, pistosten, pillereiden, jokakuisten pettymysten, keskenmenon ja muun keskeltä on ollut ja on edelleen vaikea nähdä ympärilleen. Eniten tarvitsen toivoa – aitoa uskoa ja ennen kaikkea innostuksen tunnetta siitä, että kyllä meidän Tiitiäisemme vielä löytää tähän maailmaan.

Kuvitusta Tiitiäisen satupuusta.


2 kommenttia:

  1. Jään seurailemaan blogiasi, niin antaakseni, kuin saadakseni vertaistukea myös :) Tässä asiassa kirjoittaminen helpottaa mieltä, kun saa vähän jaettua taakkaansa. Toivottavasti teillekkin pikkuinen löytää tiensä maailmaan pikimiten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Alina. :) Täytyy myöntää, että niin iso kynnys kuin tuon ensimmäisen tekstin kirjoittamiselle olikin, jo pelkästään sen tekeminen kevensi sydäntä ja mieltä ihmeen paljon. Ajatus siitä, että saa laitettua kaiken läpikäydyn ja tulevan näkyville tuntuu todella vapauttavalta. Puhumattakaan mahdollisuudesta vertaistukeen, jota toki on saanut tietyllä tasolla jo sinun ja muiden blogeja lukiessa.

      Poista